Lauri Stenbäck. Aspelin-Haapkylä Eliel
Tarkoitamme hänen ensimmäistä ehtoollisellakäyntiään. Tämä uskonnollinen toimitus, joka useimmille nuorukaisille tuskin on muuta kuin sovinnaisen määräyksen noudattamista, sai Stenbäckissä ei ainoastaan runollisen, vaan myöskin uskonnollisen suunnan ilmestymään tavalla, joka valaisee koko hänen elämäänsä.
Stenbäckin koti oli alusta alkaen kristillinen koti. Tosin ei siinä merkityksessä, joka vuosikymmentä myöhemmin tuli ainoaksi vallitsevaksi, mutta joka tapauksessa parhaimmassa ennen herätysaikaa. Hagbergin, Wallinin, Hedrénin saarnoja ja muita silloin käytettyjä hartauskirjoja luettiin ahkerasti, eivätkä vanhemmat jättäneet lapsiaan kehoituksia ja varoituksia vaille, joskin ne annettiin lempeässä muodossa. Niinpä esim. äiti, kun tyttäret olivat tulleet romaani-ikään ja hän näki heidät syventyneinä milloin mihinkin kirjaan, useinkin huokaili: "Voi, jospa kerran lukisitte Raamattua sellaisella innolla kuin nyt romaaneja ahmitte!" Vallassaoleva kristillisyys ei siis vaatinut jyrkkää luopumista romaaninluvusta, yhtä vähän kuin tanssista tai soitosta tai maaseudulla mahdollisesta muodinmukaisuudesta ja hienoudesta vaatteissa ja elämäntavoissa. Pian oli asia kuitenkin oleva toisin.
Mitä Lauriin tulee, valtasi hänen mielensä rippikouluaikana voimakas uskonnollinen vaikutus. Janne oli jo 1826 käynyt rippikoulun, mutta Laurilta se jäi vuotta myöhemmäksi, niin että hän tuli sille omistaneeksi alun ylioppilasaikansa ensimmäistä syyslukukautta. Nautittuaan isänsä opetusta ja johtoa hän meni ensi kerran herranehtoolliselle 10 p. lokakuuta ja – toisen kerran jo 21 p. samaa kuuta. Valmistusaikana huomasivat Laurin likeiset hänessä ilmeisen mielenmuutoksen. Hän alkoi näet vetäytyä pois sisarusten seurasta etsien sen sijaan yksinäisyyttä ja häiritsemätöntä rauhaa ajatuksilleen. Ihmetyksellä jopa pelollakin arvailtiin, mikä mahtoi vaivata ennen niin iloista ja seurallista veljeä ja mihin tuo häneen äkisti tullut umpimielisyys saattoi viedä. Mutta ei kestänyt kauan, ennenkuin hän itse ilmaisi mitä mielessään liikkui. Muutamia päiviä ensimmäisen ehtoollisellakäyntinsä jälkeen hän ojensi äidilleen hänelle omistamansa runosikermän, joka samalla kuin se on hänen runottarensa aikaisimpia jälkimaailmalle säilyneitä tuotteita on merkillinen todiste siitä käänteestä, joka hänessä oli tapahtunut.
Runoelmilla eli lauluilla on nimenä "Rukouksia ensimmäisellä herranehtoollisellani", ja niiden johdantona on seuraava naiivi, franzénimaisen herttainen omistus:
Jag på mitt hjärtas strängar slagit har
Och stammat fram en sång om gyllne dar,
Då själ'n på barnbal hos Guds englar var,
Fick höra deras harpors ton så klar
Och böjde knä för Gud, sin vän och far.
Den sången lägger jag här för dig ner
Och kysser dig uppå din hand och ler;
Du är mig kär – du hör mig då jag ber
Dig ej försmå den skänk din gosse ger.
Om mer han egde – o, nog gaf han mer.
Olen kosketellut sydämeni kieliä ja sopertanut laulun kultaisista päivistä, jolloin sielu oli lastentanssiaisissa luojan enkelien luona, sai kuulla heidän harppujensa helkkysäveliä ja notkisti polvensa Jumalan, ystävänsä ja isänsä, edessä.
Sen laulun tässä lasken eteesi ja suutelen sinun kättäsi ja hymyilen; sinä olet rakas minulle – sinä kuulet minua, kun pyydän, ettet halveksu lahjaa, jonka lapsesi antaa. Jos hänellä olisi enemmän – oi, kyllä hän enemmän antaisi.
"Rukouksista", joita on kuusi, kolme ensimmäistä kuuluu valmistukseen, neljäs koskee itse päivää, "tärkeintä elämässäni", viides on riemulaulu vahvistetusta liitosta, ja vihdoin kuudes luo silmäyksen tulevaisuuteen. Tätä luontevuutta sikermän sommittelussa vastaa täysin hänen ikäisekseen hämmästyttävän syvä sointu ja sisällyksen mukaan vaihteleva rytmi eri lauluissa. Ensimmäisen laulun neljä kymmenrivistä stroofia alkaa psalmintapaisella sävelellä:
Fader öfver alla fäder!
Hör, o hör min röst också;
Krossad djupt till dig jag träder,
Låt mig nåd inför dig få!
[Isien isä, sinä ylhäinen, kuule, oi kuule minunkin ääneni; syvästi musertuneena astun tykösi, suo minun löytää armoa edessäsi!]
ja päättyy synnin syvyyttä vaikeroituaan rukoukseen anteeksiannosta:
Ack, förlåt mig, fader, fader!
Är jag nu ditt barn ej mer?
Jag vill med de myriader
Falla för din fot här ner
Och med heta tårar skölja
Dina fötter natt och dag,
Och mitt syndaanlet dölja,
Tills du ser med välbehag
På din fallne son, som gråter,
Och du tar i famnen åter.
[Ah, anna minulle anteeksi, isä, isä! Enkö enää olekaan lapsesi? Minä tahdon myriadein kera langeta jalkoihisi ja valella niitä kuumin kyynelin yötä ja päivää ja peittää syntiset kasvoni, kunnes katsot suosiollisesti langenneeseen, itkevään poikaasi ja jälleen suljet hänet syliisi.]
Toisessa laulussa on lausuttu luja luottamus anteeksiantoon sille, joka lankee ristin juurelle. Loppustroofi kuuluu:
Jag öppnat har mitt bröst för dig,
Jag tillredt hjärtats sal.
Drag in, o Mästare, hos mig
Och tyd för mig ditt tal!
Jag vet nu, då jag gråter,
Att du så huldt förlåter.
[Olen avannut rintani sinulle,
olen valmistanut sydämeni salin.
Astu, oi mestari, sisääni
ja selvitä minulle puheesi!
Nyt tiedän, koska itken,
että sinä annat anteeksi niin armiaasti.]
Kolmannen laulun aloittaa valitus ihmisistä, jotka ovat sysänneet hänet luotaan. Koskeeko tämä ehkä hänen lähimpiäänkin, jotka, kuten edellä on mainittu, eivät ymmärtäneet mitä hänen mielessään tapahtui?
O, ej de drömma om den veka själ,
Som går och gråter blod vid hvarje smärta.
Jag ensam fjärran gick. – Var det ej väl?
Jag flög till dem med kärleksrågadt hjärta.
Tillbaka stötte de. – Var det ej hårdt?
Och lefva nöjd bland dem, hur svårt, hur svårt?
[Oi, eivät he aavista sitä hentoa sielua,
joka itkee verta jokaisesta tuskasta.
Minä kuljin yksinäni etäällä. – Eikö se ollut oikein?
Minä riensin heidän tykönsä sydän rakkautta kukkuroillaan.
He sysäsivät minut luotaan. – Eikö se ollut kova teko?
Elää tyytyväisenä heidän parissaan, kuinka