Tavallinen juttu II. Goncharov Ivan Aleksandrovich
Ivanitsh.
– Oh! lausui Aleksander, minä olen vapaa!
– Tämä on jo toisen kerran kun minä autan sinua kortteerini puhdistamisessa, sanoi Piotr Ivanitsh, – toivon että tällä kertaa…
– Ei toiste enää, setä.
– Amen! lisäsi setä ja pani kädet hänen olkapäilleen. – No, Aleksander neuvon sinua, älä pane vastaan: kirjoita heti paikalla Ivan Ivanitshille, että hän lähettäisi sinulle työtä maatalouden-hoidon osastoa varten. Tulisien jälkien, kaikkien tyhmyyksien perästä, kirjoitat nyt oikein jotain järkevätä. Ivan Ivanitsh sanoo minulle aina: mitä Teidän veljenne poika…
Aleksander pudisti surullisesti päätään.
– En voi, sanoi hän, en, en voi: kaikki on lopussa.
– Mitä sinä nyt aiot tehdä?
– Mitä? kysyi hän ja rupesi miettimään, nyt ainakaan en vielä mitään.
– Pikkukaupungissa osataan tehdä – ei mitään; mutta täällä… Miksi olet ensinkään tullut tänne? Se on selittämätöntä!.. Olkoon jo kylliksi tästä. Minulla olisi sinulle pyyntö.
– Aleksander kohotti hitaasti päätään ja katsoi setään kysyväisesti.
– Tunnethan sinä, alkoi Piotr Ivanitsh, siirtäen nojatuolia
Aleksanderin luo, minun asiakumppanini Surkowin?
Aleksander nyökäytti päätään.
– Olethan välistä syönyt luonani hänen kanssaan päivällistä, mutta ennätitkö tarkastaa hyvin, millainen lintu hän on? Hän on hyvä mies, mutta hyvin tyhjä. Hänessä vallitseva heikkous on – naiset. Onnettomuudeksi niinkuin näit, ei hän ole ruma, hän on punaposkinen, sileä, pitkä, aina käheröitty, hajuvettä päässä, puetettu muotikuvan mukaan: siitähän luulottelee, että kaikki naiset ovat hänen tähtensä hulluina. – Hitto olkoon hänen kanssaan kokonaan, en minä olisi sitä huomannut; mutta nyt on hätä edessä: jos himo saa pikkuisenkin valtaa, niin hän alkaa tuhlata. Sitten hänellä pitää olla surpriiseja, lahjoja, mieltymyksen osoituksia, itse hän alkaa keikailla, muuttaa ajopeliä, hevosia… sillä tavoin tulee ihan kokonainen häviö! Kyllä hän juoksi vaimonikin jälessä. Minä en enää pitänyt huolta lähettämällä palvelijaa teatteriin ostamaan piljettejekään, Surkow tuo ihan varmaan. Jos tarvitsee vaihtaa hevosia, tuoda jotain harvinaista, työntää ihmistulvaa tieltä pois, käydä ja tarkastaa kesähuvilaa, niihin hänet vaan lähettää – kaikessa kultamies. Hän oli niin tarpeellinen: sellaista ei löydä rahallakaan. Sääli! Minä en häirinnyt häntä tahallani, mutta vaimoani hän kovin kyllästytti: sitten ajoin minä hänet pois. Kun hän rupesi tällä tavalla tuhlaamaan, niin korot eivät riitä, hän on alkanut pyytää minulta – rahaa; jos kieltää, niin hän alkaa puhua kapitalista. "Mitä minä teen tehtaallanne? Ei ole koskaan vapaita rahoja käsissä! Jos hän käyttäisi hyviin tarpeisiin… mutta ei, hän hakee aina seuraa suuressa maailmassa, minä tarvitsen jaloja vehkeilyjä: minä en voi elää ilman rakkautta!" Eikö hän ole aika aasi? Hän on melkein neljänkymmenen vanha eikä voi elää rakkaudetta!
Aleksander muisti itseään ja hymyili surullisesti.
– Hän valehtelee vaan, jatkoi Piotr Ivanitsh. – Minä huomasin kyllä jälestä päin mitä hän hommaa. Hän ei tekisi muuta kuin kerskailisi, – jotta hänestä puhuttaisi; hän on nyt yhteydessä jonkun kanssa, häntä nähtiin sen loogissa, hän istui kesähuvilassa balkongilla kahden kesken myöhään illalla, oli sen kanssa jossain yksinäisessä paikassa ajaen vaunuilla tahi ratsastaen.
Tästä kaikesta seuraa, että nämät n.s. jalot vehkeilyt – piru vieköön! Tulevat paljon kalliimmiksi, kuin epäjalot.
– No, mihin tämä kaikki vie, setä? kysyi Aleksander. En huomaa mitä minä voisin auttaa.
– Saatpa nähdä. Muutama aika sitten palasi ulkomailta tänne nuori leski, Julia Pawlowna Tafajewna. Hän on erittäin sievä. Hänen miehensä kanssa olin minä ja Surkow hyviä ystäviä. Tafajew kuoli vierailla mailla. No arvaatko nyt?
– Arvaan: Surkow on rakastunut leskeen.
– Niin: hän on tullut kokonaan hassuksi! Mutta vielä?
– Vielä… en tiedä…
– No millainen sinä olet! Siis kuule! Surkow on minulle pari kertaa antanut vihiä, että hän tarvitsee pian rahaa. Minä arvasin paikalla, mitä se merkitsee, mutta miltä haaralta tuuli käy – sitä en voinut arvata. Minä rupesin utelemaan, mitä varten hän tarvitsi rahoja? Hän kursaili, kursaili, mutta sanoi kumminkin vihdoin, että hän tahtoo laittaa itselleen asunnon Liteinajalla. Minä aloin muistella, mitä ihmeitä olisi Liteinajalla – ja muistinkin, että Tafajewna asuukin siellä ja aivan vastapäätä sitä paikkaa, jonka hän oli valinnut. Hän oli antanut jo käsirahaakin Häntä uhkaa välttämätön onnettomuus, jos… sinä et auta. Oletko nyt arvannut?
Aleksander kohotti hiukan nenäänsä ylöspäin, antoi katseensa luistaa pitkin seinää, kattoa, räpäytti silmiään pari kertaa, alkoi katsella setäänsä, mutta oli vaiti.
Piotr Ivanitsh silmäili häntä hymyillen. Hänestä oli ihmeen hauskaa huomata, että järki tahi arvaamistaito oli pettänyt ja antoi ymmärtää sen.
– Mikä sinun on, Aleksander? Ja vielä kirjoitat novelleja! sanoi hän.
– Ah, minä arvasin setä!
– No, Jumalan kiitos!
– Surkow pyytää rahaa; Teillä niitä ei ole ja tahdotte, että minä…
Hän ei lopettanut puhettaan.
Piotr Ivanitsh purskahti nauruun. Aleksander ei lopettanut lausettaan ja katseli setää hämmästyneenä.
– Ei sitä! sanoi Piotr Ivanitsh.
– Tapahtuuko milloinkaan, ettei minulla olisi rahaa? Koettele kääntyä joskus puoleeni, niin näet. Kuule nyt. Tafajewna muistutti hänen kauttaan minun tuttavuudestani hänen miehensä kanssa. Minä kävin siellä ja pyysi hän käymään luonaan; minä lupasin ja sanoin, että tuon sinut mukanani: no, nyt toivon sinun ymmärtävän.
– Minut? toisti Aleksander, katsoen suurilla silmillä setää. – Tietysti minä… nyt ymmärrän… lisäsi hän nopeasti, mutta viimeinen sana tarttui kiinni.
– Mutta mitä sinä ymmärsit? kysyi Piotr Ivanitsh.
– Vaikka minut tappaisitte, en sittenkään ymmärrä setä mitään! Antaas olla… ehkä hänellä on hauska koti… Te tahdotte että huvittelisin… kun minun on niin ikävä…
– Sepä kaunista! Vai rupeisin sinua kuljettelemaan sen vuoksi pitkin taloja. Sitte ei muuta olisi enää jäljellä kuin peittäisin suusi liimalla yöksi kärpäsiltä! Ei se ole sitä. Asia on tämä: laita niin että Tafajewna rakastuu sinuun.
Aleksander kohotti äkkiä kulmakarvojaan ja katsoi setää.
– Te laskette leikkiä, setä? Se olisi kunnottomuutta, sanoi hän.
– Siinä missä tosiaan on kunnottomuutta, niin sinä et sitä huomaa, mutta missä on asia hyvin yksinkertainen ja luonnollinen… se on sinun mielestäsi kunnottomuuksia. Mitä siinä olisi kunnotonta? Tarkasta, miten itse rakkaus on kunnoton, veren ja itserakkauden leikkiä… Mutta maksaako sinun kanssasi puhua, uskothan sinä vielä sallimuksen, määräykseen, jota ei voi välttää rakastumisen suhteen sielujen sopusointuun!
– Suokaa anteeksi: tällä haavaa en usko mitään. Mutta voinko rakastaa ja rakastua noin vain käskystä.
– Voi kyllä, mutta et vaan sinä. Älä pelkää: en minä anna sinulle niin viisasta tehtävää. Teepäs vaan tämä asia. Mielistele Tafajewnaa, ole hänelle kohtelias, älä anna Surkowille tilaisuutta olla hänen kanssaan kahden kesken… no yksinkertaisesti, saata hänet raivoon. Hämmennä häntä: