David Copperfield I. Чарльз Диккенс
kolmikyynäräinen! tehkäät hyvin ja astukaat esiin!"
Minä kiitin häntä ja asetuin pöytään, mutta huomasin, että minun oli erittäin vaikea käyttää veistäni ja kahveliani jonkunlaisella taidontapaisuudella taikka välttää lihannesteen ripoittamista päälleni sillä aikaa, kuin kyyppäri seisoi vastapäätä minua ja kiinteästi katseli minua ja saatti minut kauheasti punehtumaan joka kerta, kuin silmäni kääntyivät häneen. Katseltuaan minua siksi kuin kävin toiseen kotlettiin käsiksi, lausui hän:
"Tässä on lasillinen olutta teitä varten. Tahdotteko sitä nyt?"
Minä kiitin häntä ja vastasin: "tahtoisin;" jolloin hän kaasi sitä kannusta isoon lasiin ja piti sitä ylöspäin päivää vastaan, että se näyttäisi kauniimmalta.
"Silmäni kautta!" hän sanoi. "Onpa siinä koko joukko, eikö ole?"
"On kyllä", vastasin minä hymyllä. Sillä minusta oli oikein hauskaa, kun hän oli niin leikillinen. Hän oli vilkkusilmäinen, näppylä-naamainen mies; hänen hiuksensa kasvoivat pystyyn kautta koko pään, ja kun hän seisoi, toinen käsi kupeessa, ja piti lasia päivää vastaan toisella, näytti hän hyvin hupaiselta.
"Täällä kävi eilen eräs gentlemani", hän lausui – "kookas gentlemani, nimeltä Topsawyer – ehkä tunnette hänet!"
"En", sanoin minä, "minä en usko – "
"Housut ja säärystimet, leveä-lierinen hattu, harmaa takki, täplikäs kaulahuivi", jatkoi kyyppäri.
"En", sanoin minä ujosti. "Minun ei ole kunnia – "
"Hän astui sisään tänne", kertoi kyyppäri, katsellen valoa lasin lävitse, "tilasi lasillisen tätä olutta – tahtoi sitä kaiken mokomin – minä kielsin häntä – joi sen ja kaatui kuoliaaksi lattialle. Se oli liian vanhaa hänelle. Sitä ei pitäisi ensinkään laskea tynnyristä; siinä koko asia".
Minua kauhistutti suuresti, kun kuulin tämän surullisen tapauksen, ja minä arvelin, että minun oli parempi juoda vettä.
"No, tiedättekö mitä", lausui kyyppäri, yhä katsellen valoa lasin lävitse ja toinen silmä ummessa, "meidän väkemme ei suvaitse, että tilataan jotakin ja jätetään nauttimatta. Se loukkaa heitä. Mutta minä juon sen, jos tahdotte. Minä olen tottunut siihen, ja tottumuksesta riippuu kaikki. Minä en usko, että se haittaa minua, jos heitän pääni taaksepäin ja siemaisen sen nopeasti. Siemaisenko?"
Minä vastasin, että olisin kovasti kiitollinen hänelle, jos hän joisi sen, kun hän vaan saisi sen tehdyksi ilman mitään vaaraa, mutta ei muutoin. Kun hän heitti päänsä taaksepäin ja nopeasti nielaisi oluen, oli minulla hirveä pelko, sen tunnustan, että saisin nähdä hänen joutuvan samaan kohtaloon, kun Mr. Topsawyer vainaja, ja kaatuvan hengettömäksi matolle. Mutta se ei tehnytkään hänen pahaa. Päinvastoin hän minun silmissäni virkistyi siitä.
"Mitä olemme tänne saaneet?" kysyi hän, pistäen kahvelia ruokaani. "Ei suinkaan kotletteja?"
"Kotletteja", lausuin minä.
"Siunatkoon sieluani!" huudahti hän, "minä en tietänyt, että se ole kotletteja. No, yksi kotletti on juuri paras keino poistaa oluen pahoja vaikutuksia! Eikö se ole onni?"
Niin hän toisella kädellään otti kotlettiin kiinni luusta ja toisella potaattiin ja söi ne erinomaiseksi ilokseni oikein makeaan suuhun. Sitten hän otti toisen kotletin ja toisen potaatin; ja tuosta lisäksi vielä kotletin ja potaatin. Kun olimme suorittaneet nämät, toi hän esiin puddingin ja asetettuaan sen eteeni, näytti miettivän ja käyvän hajamieliseksi vähäksi aikaa.
"Kummoinen pasteija on?" kysyi hän, ikäänkuin hereille kavahtaen.
"Ei se ole kuin puddingi", vastasin minä.
"Puddingi!" huudahti hän. "No, siunatkoon minua, niin se onkin! Kuinka!" katsellen sitä likemmältä. "Te ette suinkaan sano, että se on munapuddingi?"
"Kyllä, sitä se juuri on".
"No, munapuddingi", lausui hän, tarttuen ruokalusikkaan, "on minun mielipuddingini! Eikö se ole onni? Tulkaat pois, pikku mies, ja koettakaamme, kumpi saa enemmän".
Kyyppäri varmaan sai enemmän. Hän kehoitti minua monta kertaa ponnistamaan ja voittamaan, mutta mitä minun teelusikastani hänen ruokalusikkansa rinnalla, minun kiiruustani hänen kiiruunsa rinnalla, minun ruokahalustani hänen ruokahalunsa rinnalla. Minä jäin kauas jälelle jo ensi suupalalla eikä minulla ollut mitään toivoa voittaa häntä. Minä en ole luullakseni koskaan nähnyt ketään, joka olisi syönyt puddingia niin halukkaasti, kuin hän; ja kun kaikki oli pistetty poskeen, nauroi hän, niinkuin hän vielä olisi tuntenut maun siitä suussaan.
Silloin minä, havaitessani, että hän oli niin peräti ystävällinen ja seurallinen, pyysin häneltä pännää, läkkiä ja paperia, kirjoittaakseni Peggotylle. Hän ei ainoastaan tuonut niitä kohta, vaan oli hyvä kyllä olkani takaa kurkistelemaan kirjeeseni sillä aikaa, kuin kirjoitin sitä. Kun olin päättänyt sen, kysyi hän minulta, mihin minä olin menossa kouluun.
Minä sanoin: "Likelle Londonia". Siinä oli kaikki, mitä minä tiesin.
"Voi, silmäni kautta!" hän huudahti, näyttäen varsin alakuloiselta, "minä olen pahoillani siitä".
"Miksi?" kysyin minä häneltä.
"Oi, Jumala!" hän lausui, pudistaen päätänsä, "se on se koulu, jossa katkaisivat erään pojan kylkiluut – kaksi kylkiluuta – pieni poika se oli. Minä arvaan, että hän oli – malttakaat, minä katson – kuinka vanha te olette?"
Minä sanoin hänelle, että kävin yhdeksättä.
"Se on juuri hänen ikänsä", hän arveli. "Hän oli kahdeksan vuoden ja kuuden kuukauden vanha, kun katkaisivat hänen ensimäisen kylkiluunsa; kahdeksan vuoden ja kahdeksan kuukauden vanha, kun katkaisivat toisen ja tekivät lopun hänestä".
Minä en voinut salata itseltäni eikä kyyppäriltä, että tämä oli ikävä asia, ja kysyin, kuinka se oli tapahtunut. Hänen vastauksensa ei tehnyt mieltäni iloisemmaksi, sillä se sisälsi kaksi kauheata sanaa: "pieksemisen kautta".
Postitorven ääni pihalla keskeytti meidät soveliaasti. Minä nousin ja kysyin epäillen, samalla ylpeänä ja ujona siitä, että minulla oli kukkaro (jonka otin esiin taskustani), tuliko minun maksaa mitään.
"Arkki kirjepaperia", hän vastasi. "Oletteko koskaan ostanut kirjepaperin arkkia?"
Minä en ollut, muistaakseni, koskaan tehnyt sitä.
"Se on kallista", lausui hän, "tullin tähden. Kolme pennyä. Tällä tapaa meitä tässä maassa veroitetaan. Ei olisi sitten mitään muuta maksettavaa, kuin juomarahat. Älkäät huoliko lakista. Sen vahingon minä otan omakseni".
"Paljonko te – paljonko minä – paljonko minun tulee – mikä olisi kohtuullinen maksu kyyppärille, jos suvaitsette?" sopersin minä, punehtuen.
"Jollei minulla olisi perhettä ja perheeni olisi rupulissa", sanoi kyyppäri, "en ottaisi kuutta pennyä. Jollei minulla olisi vanha isä ja rakas sisar elätettävänä – tässä näytti kyyppäri kovasti liikutetulta – en ottaisi äyriäkään. Jos minulla olisi hyvä paikka ja minua kohdeltaisiin hyvin täällä, pyytäisin teitä ottamaan vastaan minulta jotakin pikku kapinetta enkä ottaisi itse mitään. Mutta minä elän ruoan tähteillä – ja makaan hiilillä" – tässä kyyppäri purskahti kyyneliin.
Hänen onnettomuutensa koski minuun syvästi ja minä ymmärsin, että vähempi maksu, kuin yhdeksän pennyä, olisi pelkkää raakuutta ja sydämen kovuutta. Sentähden annoin hänelle yhden noista kolmesta kiiltävästä shillingistäni, jonka hän vastaan otti suurella nöyryydellä ja kunnioituksella ja kohta jälestäpäin pyörähytti ilmaan peukalollansa, koettaaksensa sen kelvollisuutta.
Kun minua autettiin ylös vaunujen taa, hämmennyin vähän, kun huomasin, että luultiin minun ilman muitten avutta syöneen koko päivällisen. Minä havaitsin sen siitä, että kuulin kaari-akkunan ladyn sanovan konduktörille: "pitäkäät hyvin vaaria tuosta lapsesta,