Myrkkyvyöhyke. Артур Конан Дойл
nähnyt hänen kirjettään Timesissä?" kysyin.
"Mitä se sisälsi?"
"Pelkkää pötyä!" sanoi Summerlee äreästi.
"No, no, se on tämän happihomman perustana, jollen ole erehtynyt", sanoin.
"Pelkkää pötyä!" huudahti Summerlee taas tarpeettoman rajusti.
Me olimme kaikki menneet ensi luokan tupakkavaunuun, ja hän oli jo sytyttänyt lyhyen ja hiiltyneen, ruusupuusta tehdyn piippunsa, joka näytti kärventävän hänen pitkän riidanhaluisen nenänsä päätä.
"Ystävä Challenger on älykäs mies", sanoi hän hyvin kiivaasti. "Kukaan ei voi sitä kieltää. Vain hullu voisi väittää vastaan. Katsokaa hänen hattuaan. Sen sisäpuolella on kuusikymmentä unssia aivoja – iso kone, joka käy tasaisesti ja tekee hyvää työtä. Näyttäkää minulle konehuone, niin minä ilmoitan koneen koon. Mutta hän on synnynnäinen puoskari – olettehan kuulleet, että olen sen sanonut hänelle päin kasvoja – synnynnäinen puoskari, joka käyttää jotakin dramaattista temppua päästäkseen julkisuuteen. Kaikki on hiljaista, ja silloin ystävä Challenger huomaa, että on mahdollisuus saada yleisö hänestä puhumaan. Ettehän vain kuvittele hänen vakavasti uskovan sellaiseen hassutukseen, että eetterissä on tapahtunut muutos ja että siinä piilee vaara ihmissuvulle. Onko maailmassa ikinä kuultu sellaista akkojen juttua?"
Hän istui kuten vanha valkea korppi, raakkuen ja täristen ivallisesta naurusta.
Suuttumuksen aalto kulki lävitseni, kun kuuntelin Summerleeta. Oli häpeällistä, että hän puhui sillä tavoin johtajasta, joka oli ollut kaiken maineemme alkuna ja toimittanut meille sellaisen kokemuksen, ettei moista ole tullut kenenkään ihmisen osaksi. Olin avannut suuni lausuakseni jonkin kiihkeän vastaväitteen, kun lordi John ehätti ennen minua.
"Te olette kerran ennen kiistellyt Challengerin kanssa", sanoi hän vakavasti, "ja teidät voitettiin kymmenessä sekunnissa. Minusta näyttää, professori Summerlee, että hän on ulkopuolella teidän luokkaanne ja että te teette parhaiten pysyessänne erillänne ja jättäessänne hänet rauhaan."
"Sitäpaitsi", sanoin minä, "hän on ollut meidän kaikkien hyvä ystävä. Olkootpa hänen vikansa mitkä tahansa, hän on suora kuin viiva, enkä minä usko, että hän koskaan puhuu tovereistaan heidän selkänsä takana."
"Hyvin sanottu, poikaseni", sanoi lordi John Roxton. Sitten hän läimäytti ystävällisesti hymyillen professori Summerleeta olkapäälle. "No niin, herra professori, me emme tähän aikaan päivästä rupea riitelemään. Me olemme nähneet yhdessä liian paljon. Mutta pitäkää varanne, kun tulette lähelle Challengeria, sillä tämä nuori mies ja minä olemme hieman arkaluontoisia vanhan kelpo miehen puolesta."
Mutta Summerlee ei ollut sovitteluun taipuvalla tuulella. Hänen kasvonsa olivat vääntyneet osoittamaan ankaraa paheksumista, ja hänen piipustaan vyöryi paksuja pilviä vihaista savua.
"Mitä teihin tulee, lordi John Roxton", puhui hän kitisevällä äänellään, "merkitsee teidän mielipiteenne tieteellisestä asiasta minun silmissäni yhtä paljon kuin minun ajatukseni uudenlaisista lintupyssyistä merkitsisi teidän silmissänne. Minulla on itselläni arvostelukykyä ja käytän sitä omalla tavallani. Onko se seikka, että arvostelukykyni kerran on johtanut minut harhaan, minään syynä, jonka takia minun pitäisi harkitsematta hyväksyä mitä tahansa, vaikka kuinkakin laajalle ulottuvia päätelmiä, joita tuo mies saattanee esittää? Pitääkö meillä olla tieteen paavi, joka esittää ex cathedra erehtymättömiä sääntöjä nöyrän yleisöparven ehdottomasti hyväksyttäviksi? Minä sanon teille, herra, että minulla on omat aivoni ja että tuntisin itseni typeräksi pöyhkeilijäksi ja orjaksi, jollen niitä käyttäisi. Jos teitä miellyttää uskoa tähän loruun eetteristä ja Fraunhoferin spektriviivoista, niin uskokaa kaikin mokomin, mutta älkää vaatiko, että se, joka on teitä vanhempi ja viisaampi, yhtyisi hulluuteenne. Eikö ole ilmeistä, että jos eetteri olisi vioittunut siinä määrin kuin hän väittää, ja että jos se olisi vahingollista ihmisten terveydelle, niin tulos ilmenisi jo meissä?" Tässä hän nauroi riemuiten meluisasti omasta todistelustaan. "Niin, herra, me olisimme jo hyvin kaukana tavallisesta itsestämme, ja sensijaan että istuisimme rauhallisesti pohtimassa tieteellisiä ongelmia rautatievaunussa, meidän tulisi osoittaa todellisia oireita siitä myrkystä, joka vaikuttaa meissä. Missä me näemme merkkejä tästä maailmoja myrkyttävästä häiriöstä? Vastatkaa siihen, herra! Vastatkaa minulle siihen! No no, ei mitään väittelyitä! Minä vaadin teiltä vastausta!"
Suutuin yhä enemmän. Summerleen käyttäytymisessä oli jotakin hyvin ärsyttävää ja riidanhaluista.
"Minä luulen, että jos te tietäisitte enemmän tosiasioita, ette olisi niin varma mielipiteestänne", sanoin minä.
Summerlee otti piipun suustaan ja tarkasti minua katse kivikovana.
"Pyydän, että sanoisitte, herraseni, mitä tarkoitatte tällä jonkun verran nenäkkäällä huomautuksella!"
"Tarkoitan, että kun lähdin toimistosta, uutisosaston johtaja kertoi minulle tulleen sähkösanoman, joka vahvisti todeksi tiedon Sumatran alkuasukkaiden yleisestä sairaudesta, ja hän lisäsi, että valoja ei ole sytytetty Sunda-salmissa."
"Todellakin, inhimillisellä typeryydellä pitäisi olla jokin raja!" huudahti Summerlee suorastaan raivoissaan. "Ettekö te tosiaankaan käsitä, että eetteri – jos me hetkeksi hyväksymme Challengerin nurinkurisen otaksuman – on yleismaailmallista ainetta, joka on samaa täällä kuin maailman toisellakin puolella? Saatatteko hetkeksikään otaksua, että on Englannin eetteriä ja Sumatran eetteriä? Ehkä te kuvittelette, että Kentin eetteri on jollakin tavoin parempaa kuin Surreyn eetteri, jonka lävitse juna nyt kuljettaa meitä. Tavallisen maallikon herkkäuskoisuudella ja tietämättömyydellä ei ole tosiaan mitään rajoja. Voiko kuvitella Sumatran eetterin olevan niin kuolettavaa, että se aiheuttaisi täydellisen tunnottomuuden juuri silloin, kun täkäläisellä eetterillä ei ole ollut meihin minkäänlaista huomattavaa vaikutusta? Mitä minuun omakohtaisesti tulee, saatan täydellä todella sanoa, etten koskaan eläissäni ole tuntenut itseäni ruumiillisesti vahvemmaksi tai henkisesti paremmin tasapainossa olevaksi kuin nyt."
"Saattaa olla niin. Minä en väitä olevani tiedemies", sanoin, "vaikka olen kuullut jostakin, että yhden sukupolven tiede on seuraavalle tavallisesti vain joukko harhapäätelmiä. Mutta ei tarvita paljon tervettä järkeä käsittääkseen, että – koska me näytämme tietävän niin vähän eetteristä – siihen saattaisivat vaikuttaa jotkin paikalliset olosuhteet eri osissa maailmaa ja että sen sikäläinen vaikutus ilmenisi vasta myöhemmin meidän keskuudessamme."
"'Saattaisi' ja 'saattaa' sanoillanne te voitte todistaa vaikka mitä", huusi Summerlee raivoisasti. "Siat saattavat lentää. Niin, herraseni, siat saattavat lentää, – mutta ne eivät lennä. Ei maksa vaivaa väitellä teidän kanssanne. Challenger on täyttänyt teidät typeryyksillään, eikä järki pysty teihin kumpaankaan. Minä voisin yhtä hyvin esittää todistukseni noille vaunun patjoille."
"Minun täytyy sanoa, professori Summerlee, että teidän tapanne eivät näytä parantuneen senjälkeen, kun minulla viimeksi oli ilo teitä tavata", sanoi lordi John vakavasti.
"Te pikku lordit ette ole tottuneet kuulemaan totuutta", vastasi Summerlee katkerasti hymyillen. "Teistä tuntuu hiukan loukkaavalta, eikö niin, kun joku saa teidät huomaamaan, että te arvonimestänne huolimatta pysytte hyvin tietämättömänä ihmisenä?"
"Kunniani kautta, herra", sanoi lordi John hyvin ankarasti ja jäykästi, "jos te olisitte nuorempi mies, ette uskaltaisi puhua minulle niin loukkaavalla tavalla".
Summerlee työnsi eteenpäin leukansa ja pienen heiluvan pukinpartatupsunsa.
"Soisin teidän tietävän, hyvä herra, että nuorena tai vanhana en ole koskaan pelännyt sanoa mielipidettäni tietämättömälle narrille – niin juuri, herraseni, tietämättömälle narrille, olipa teillä sitten niin monta arvonimeä kuin orjat ovat voineet keksiä ja hullut omaksua."
Hetkeksi lordi Johnin silmät leimahtivat,