Josef Balsamo. Dumas Alexandre
toisti Andrée ja hänen äänessään oli säälin vivahdus.
"Ja mitä sinä Pariisissa aiot tehdä? Vastaa", huudahti parooni.
"Saada ensin oppia ja sitten onnea."
"Oppia?"
"Siitä olen varma."
"Onnea?"
"Niin toivon."
"Ja mitä sinä sillä välin teet? Kerjäät?"
"Kerjäänkö!" toisti Gilbert ylen halveksivasti.
"Sinä siis varastelet?"
"Monsieur", vastasi Gilbert niin jyrkällä, ylpeällä ja uhmaavalla äänellä, että neiti de Taverney väkisinkin johtui ajattelemaan tuota omituista nuorukaista; "monsieur, olenko minä koskaan teiltä varastanut?"
"Mitä sinä sitten käsilläsi teet, laiskuri?"
"Samaa, mitä tekee muuan nero, jonka esimerkkiä minä tahdon noudattaa, ellen muussa niin ainakin uutteruudessa", vastasi Gilbert. "Minä kopioin nuotteja."
Andrée kääntyi katsomaan Gilbertiin päin.
"Kopioitteko te nuotteja?" kysyi hän.
"Kyllä, mademoiselle."
"Te siis sitä osaatte?" lisäsi Andrée halveksivasti ja sellaisella äänellä kuin olisi aikonut sanoa: – Te valehtelette.
"Minä tunnen nuotit ja se riittää osatakseni niitä kopioida", vastasi Gilbert.
"Mistä pirusta sinä nekin olet oppinut, lurjus?"
"Niin", äännähti Andréekin ja hymyili.
"Parooni, minä pidän suuresti musiikista, ja kun neiti joka päivä istui tunnin tai pari klaveerinsa ääressä, asetuin minä salaa kuuntelemaan."
"Vetelehtijä!"
"Minä opin ensin korvakuulolta itse kappaleet; ja kun ne kappaleet olivat painetut nuottivihkoon, niin opin vähitellen ja suurella vaivalla lukemaan vihkoista niiden nuotit."
"Minun nuottivihkoistani!" huudahti Andrée ylen vihastuneena; "te uskalsitte koskea minun nuottivihkoihini?"
"En, mademoiselle, sellaista en olisi koskaan antanut itselleni anteeksi", virkkoi Gilbert. "Mutta ne olivat auki klaveerin kannella, milloin yhdestä, milloin toisesta paikasta. Minä en koskenut niihin; minä koetin niitä ainoastaan lukea, en muuta. Silmäni eivät liene toki niiden sivuja tahranneet."
"Saadaanhan nähdä, niin kohta tuo heittiö väittää meille soittavansa pianoa niinkuin Haydn", virkkoi parooni.
"Ehkäpä jo osaisinkin soittaa", vastasi Gilbert, "jos olisin uskaltanut koskea sormellani näppäimiin".
Tahtomattaankin katsahti Andrée jälleen tuon nuorukaisen kasvoihin, joiden ilmettä sillä hetkellä ei voi verrata mihinkään, ellei ehkä marttyyrin sokeaan kiihkoon.
Mutta paroonilla ei suinkaan ollut niin rauhallinen ja niin kirkkaan ymmärtävä äly kuin hänen tyttärellään. Niinpä oli hänessä leimahtanut viha liekkiin, kun hän ajatteli, että ehkäpä tuo nuorukainen oli oikeassa ja ehkäpä hänelle oli tehty epäinhimillisen julmaa vääryyttä jättämällä hänet niin yksin Taverneyhin Mahon koiran kanssa. Ja kun alempiarvoiselle on vaikea antaa anteeksi sitä, että hän on meille huomauttanut viastamme, niin parooni kiihtyi yhä enemmän sikäli kuin hänen tyttärensä lauhtui. Ja hän huusi:
"Ah, sinä maleksija! Sinä olet lähtenyt karkuun ja kuljeksimaan irtolaisena; ja kun sinua vaaditaan tilille käytöksestäsi, sinä syötät sellaisia typeryyksiä kuin tässä olet meille puhunut. Hyvä, ainakaan minun tähteni ei kuninkaan maanteillä saa kuljeksia tuollaisia kelmejä ja mierolaisia…"
Andrée liikahti aikoen rauhoittaa isäänsä, sillä hän huomasi, että hän alensi liioittelullaan arvoaan.
Mutta parooni työnsi pois tyttärensä rauhoittavan käden ja jatkoi:
"Minä suosittelen sinua poliisipäällikkö Sartinesille, ja sinä saat tehdä huviretken Bicêtreen, mokomakin filosofinreuhka!"
Gilbert ponnahti askeleen taaksepäin, vetäisi hatun alemmaksi ja sanoi kalpeana vihasta:
"Monsieur, suvaitkaa tietää, että Pariisiin tultuani minä olen löytänyt suojelijoita, joiden eteisessä poliisipäällikkönne saa seisoskella hattu kourassa!"
"Ahaa! Vai niin!" huusi parooni; "no, jos pääset Bicêtrestä, niin selkäsaunasta et ainakaan pääse! Andrée, Andrée, huuda tänne veljeäsi, hän on tuolla aivan lähellä."
Andrée kumartui Gilbertiin päin ja sanoi hänelle käskevästi:
"Monsieur Gilbert, menkää nyt pois."
"Filip, Filip!" huusi vanhus.
"Menkää", toisti Andrée nuorukaiselle, joka seisoi vaiti ja liikkumatta paikallaan, aivan kuin huumaannuksissa.
Muuan ritari ratsasti paroonin huudon kuullessaan vaunujen ovelle; hän oli Filip de Taverney, kapteenin univormussa. Nuori kapteeni näytti samalla kertaa sekä iloiselta että komealta.
"Kas, Gilbert täällä!" huudahti hän koruttomasti, nähdessään nuorukaisen. "Päivää, Gilbert… Mitä tahdotte, isä?"
"Päivää, monsieur Filip", vastasi nuorukainen.
"Minä tahdon", toisti parooni kalpeana vimmasta, "että annat tuolle lurjukselle miekkasi huotrasta!"
"Mitä hän sitten on tehnyt?" kysyi Filip ja katseli kummastuksissaan vuorotellen raivoavaa paroonia ja peloittavan kylmäveristä Gilbertiä.
"Mitä tehnyt, mitä tehnyt!.." huusi parooni; "Filip, lyö kuin koiraa!"
Filip kääntyi sisarensa puoleen.
"Mitä hän on sitten tehnyt, Andrée? Sano, onko hän loukannut sinua?"
"Minäkö!" huudahti Gilbert.
"Ei, ei", vastasi Andrée; "hän ei ole tehnyt mitään, isä kiihtyy syyttä. Monsieur Gilbert ei ole enää meidän palveluksessamme, hänellä siis on täysi oikeus oleskella missä tahtoo. Sitä ei isä ota ymmärtääkseen, ja kun hän näki hänet täällä, niin hän suuttui."
"Eikö muuta?" kysyi Filip.
"Ei kerrassaan mitään, hyvä veljeni, enkä minä ymmärrä isän suuttumusta varsinkaan tällaisesta asiasta, jolloin asianomainen ei ansaitse edes silmäystäkään. Katsohan, Filip, eikö nyt päästä jo lähtemään."
Paroonin sai hänen tyttärensä kuninkaallinen tyyneys vaikenemaan.
Gilbert painoi päänsä moisen halveksumisen musertamana alas. Hänen sydämensä lävisti kuin salaman isku, joka suuresti muistutti vihaa. Hän olisi pitänyt Filipin murhaavaa miekan pistoa, vaikkapa hänen ruoskansa veristä iskua, parempana kuin näitä Andréen sanoja.
Häntä pyörrytti.
Onneksi loppui juhlapuhe juuri samassa; ja siitä seurasi, että vaunujono lähti vierimään.
Paroonin vaunut loittonivat hitaasti, toiset tulivat niiden paikalle;
Andrée haipui kuin unessa.
Gilbert jäi yksin paikalleen, häntä itketti, hän tahtoi ärjyä ja hänestä ainakin tuntui, ettei hän enää jaksaisi kantaa onnettomuutensa taakkaa.
Silloin pani joku kätensä hänen olalleen.
Hän käännähti ja näki Filipin, joka oli laskeutunut satulasta ja jättänyt hevosensa erään rykmenttinsä sotilaan pideltäväksi ja palasi nyt hymyillen hänen luokseen.
"Kuuleppas, Gilbert-raukka, mitenkä sinun onkaan käynyt, ja miksi sinä olet Pariisissa?"
Filipin koruton ja lempeä kysymys liikutti nuorukaista.
"Oi, monsieur", vastasi hän huokaisten väkisinkin, niin stoalaisen horjumaton kuin olikin; "mitäpä olisin tehnyt Taverneyssä? Kysynpä teiltä. Siellä olisin kuollut epätoivoon, tietämättömyyteen ja nälkään."
Filip