Josef Balsamo. Dumas Alexandre
metsäin innokas samoilija, ensin olevansa yhä vielä Taverneyn metsiköissä ja Pierrefitten viidakoissa, kuvitteli aamuruskon herättäneen itsensä jossakin väijytyspaikassa, johon hän oli asettunut muka pyytämään Andréelle riistaa. Mutta siellä herätessään oli hän nähnyt aina vieressään jonkun ansalla saadun pyyn tai oksalta ammutun fasaanin. Nyt huomasi hän lähellään ainoastaan hattunsa, jonka jo eilinen samoilu oli saanut pahaan kuntoon ja jota aamukaste oli nyt vielä lisäksi turmellut.
Siis hän ei nähnytkään unta, kuten oli ensin herätessään luullut, vaan Versailles ja Luciennes olivat selvää totta samoin kuin kaikki muu siitä hetkestä alkaen, jolloin hän oli riemukulussa tullut ensinmainittuun niistä, aina hetkeen asti, jolloin hän oli toisesta niistä kurjasti paennut.
Ja kaiken muun lisäksi palautti hänet täydellisesti todellisuuteen yhä lisääntyvä ja siis hetki hetkeltä yhä kiukkuisempi nälkä.
Niinpä katseli hän nyt vaistomaisesti ympärilleen löytääkseen täältäkin kotoisten metsäinsä makeita muuramia, oratuomen marjoja taikka vain joitakin mureita metsän juuria, jotka ovat peltonaurista kitkerämmästä mausta huolimatta mieluisia halonhakkaajista, kun he työkalut olalla lähtevät aamuisin kävelemään työpaikkaansa. Mutta nyt ei ollut noiden syötävien aikakaan, eikä Gilbert nähnyt ympärillään muuta kuin saarneja, jalavia, kastanjapuita ja tiheätä tammenvesaa, jota versoo kaikkialla hietikkomailla.
– No olkoon, – päätteli Gilbert itsekseen, – menenpä tästä suoraa päätä Pariisiin. Sinne saattaa olla vielä matkaa puolitoista, kaksi penikulmaa tai vähän ylitse; sen kulkee kahdessa tunnissa Väliäpä sillä, kärsiikö vielä pari tuntia, kun tietää, että sitten ei enää tarvitse kärsiä. Pariisissa on joka ihmisellä leipää, ja ensimmäinen käsityöläinen, jonka tapaan, ei ole antamatta kunnialliselle ja työhön pystyvälle miehelle leipää työtä vastaan. Pariisissa voi päivässä hankkia ruokaa seuraavaksikin päiväksi; mitä minä tarvitsen muuta? En mitään, kunhan vain jokainen tuleva päivä tekee minut yhä suuremmaksi, kohottaa ja lähentää minua… siihen päämaaliin, jonka tahdon saavuttaa.
Gilbert kulki kiireemmin; hän pyrki valtatielle, mutta oli sekaantunut niin, ettei tiennyt, mihin päin mennä. Taverneyssä, sen ympäristön metsissä, hän tiesi hyvin, missä oli itä, missä länsi; jokainen auringon säde osoitti hänelle, mikä tunti päivästä oli ja minne päin oli mentävä. Öisin oli jokainen tähti hänelle oppaana, vaikkei hän tuntenutkaan niitä nimillä Venus, Saturnus tai Lucifer.
Mutta tässä uudessa maailmassa hän tunsi yhtä vähän yleisiä asioita kuin ihmisiäkään, ja näiden molempien joukossa täytyi nyt löytää uransa sattumalta haparoiden.
– Onneksi näen tuolla tienviittoja, – tuumi Gilbert.
Ja hän meni kylätielle, jossa hän oli näkevinään ne viitat.
Niitä oli siellä todellakin kolme: yhdessä luki Marais-Jaune, toisessa Champ de l'Alouette, kolmannessa Trou-Salé.
Gilbert ei tullut tästä entistään viisaammaksi. Hän samosi kolme tuntia pääsemättä pois metsästä, harhaten suurta kierrosta ja tullen aina samaan paikkaan.
Hiki valui hänen otsaltaan; parikymmentä kertaa oli hän riisunut takkinsa ja liivinsä ja kiivennyt kastanjapuuhun; mutta kun hän oli päässyt sen latvaan, ei hän nähnyt sieltä muuta kuin Versaillesin, joskus oikealla puolella, joskus vasemmalla, Versaillesin, jonne jokin kovanonnen voima näytti tahtovan lykätä hänet väkisinkin takaisin.
Puolihulluna raivosta ja tohtimatta lähteä enää valtatielle, sillä hän uskoi, että koko Luciennes ajoi häntä takaa, Gilbert pysyttelihe yhä edelleen metsissä, ja pääsi viimein ohi Viroflayn, sitten Chavillen ja lopuksi Sèvresin.
Kello löi viisi Meudonin linnassa, kun hän saapui kapusiiniluostarin luo, joka on Bellevuen ja tehtaan välillä. Siellä kiipesi hän erään ristin poikkipuulle pelkäämättä joutua, jos sen rikkoisi, kuten Sirven [protestantti, jonka Toulousen parlamentti tuomitsi v. 1764 kerettlläisenä kuolemaan. Suom.] parlamentin tuomitsemana teilattavaksi. Ja siitä hän nyt viimein näki Seine-joen, kauppalan ja lähimmistä taloista kohoavat sauhut.
Mutta Seinen rantaa pitkin ja halki kauppalan ja sen talojen editse vei Versaillesin valtamaantie, josta hänellä oli täysi syy pysyä loitolla.
Hetkiseksi unohti Gilbert sekä väsymyksensä että nälkänsä. Hän näki kauempana ilmanrannalla valtavan joukon korkeita taloja aamuisen usvan verhoamina; hän ajatteli, että se oli Pariisi. Hän läksi siis samoamaan sinne päin eikä pysähtynyt ennenkuin oli juoksustaan tikahtua.
Hän seisoi nyt keskellä Meudonin metsää, Fleuryn ja Plessis-Piquetin välillä.
– Kas niin, – tuumi hän katsellen ympärilleen, – nyt ei turhaa kursailua. Nyt tapaan varmaan jonkun työmiehen, joka näin aamulla menee työhönsä aika leipä kainalossa. Minä sanon miehelle: 'Kaikki ihmiset ovat veljiä ja heidän täytyy siis toisiaan auttaa; teillä on leipää enemmän kuin itse tarvitsette, paitsi aamiaiseksi koko päiväksikin, kun taas minä kuolen nälkään.' Ja silloin antaa hän minulle toiset puolet leipäänsä.
Nälkä teki Gilbertin entistään enemmän filosofiksi, ja hän jatkoi järkeviä mietteitään:
– Oikeastaan, – tuumi hän – pitäisi ihmisillä täällä maailmassa olla kaikki yhteistä. Vai onko Jumala, kaiken olevaisen alkulähde, antanut jollekulle erikoisesti sen ilman, joka hedelmöittää maan, tai maan, joka kasvattaa hedelmät? Ei, muutamat harvat ovat vain anastaneet ne itselleen; mutta Herramme silmissä, niinkuin filosoofinkin, ei ole kenelläkään mitään; ihminen, jolla on jotakin, on sen ainoastaan saanut lahjaksi Jumalalta.
Luontaisella hyvällä älyllään Gilbert ainoastaan yhdisteli aikakautensa epämääräisiä ja hämäriä aatteita, noita, joiden ihmiset siihen aikaan tunsivat häilyvän ilmassa ja liitävän päittensä päällä aivan kuin pilvet, joita ajetaan yhtä määrättyä suuntaa kohti ja jotka kokoontuvat kasaan ja purkautuvat viimein rajuilmaksi.
– Jotkut harvat, – jatkoi Gilbert samoten edelleen, – jotkut harvat pitävät väkisten omanaan sellaista, joka on kaikkien omaa. No, noilta harvoilta voidaan myöskin väkisin ottaa pois moinen omaisuus, johon heillä ei ole muuta oikeutta kuin jakaa sitä muille. Jos joku veljeni, jolla on liiaksi leipää itseään varten, ei tahdo minulle antaa osaa leivästään, kah!.. silloin otan sen häneltä väkisin, noudattaen eläinten lakia, kaiken kohtuuden ja selvän järjen ojennusnuoraa, sillä sen on laatinut luonnollinen tarve. Sen teen, paitsi silloin, kun veljeni minulle sanoo: 'Osa, jota sinä vaadit, on minun vaimoni ja lasteni'; tai jos hän sanoo: 'Minä olen sinua väkevämpi ja syön itse leipäni enkä vaatimuksistasi välitä.'
Tällaisessa nälkäisen suden mielentilassa joutui Gilbert metsässä eräälle aukeamalle, jonka keskellä oli lammikko; sen vesi oli punertavaa ja sen reunoilla kasvoi kaislaa ja lumpeita.
Lammikon kaltevilla rinteillä kasvoi nurmea aina veden äyräille saakka, veden, jonka kalvolla risteili kaikkiin suuntiin pitkäjalkaisia hyönteisiä; ja nurmessa kiilui sakeasti orvokkeja, niinkuin se olisi ollut siroiteltu täyteen turkooseja.
Taulun taustan tai aukeaman ympäryspiirin muodosti kehä suuria haapoja. Lepät rehevine lehtineen täyttivät ne aukot, joita luonto oli jättänyt noiden valtiaitten hopeankuultavain runkojen väliin.
Kuusi eri lehtikujaa toi tähän tienristeyksen tapaiseen paikkaan. Kaksi noista kujista näytti nousevan suoraan aurinkoon, joka kultasi paraillaan kaukaisten puitten latvoja; mutta neljä muuta hajaantuivat ympäri aivan kuin säteet ja haipuivat metsän sinertävään syvyyteen.
Tämä luonnon vihanta lehtisali oli tuuheampi ja kukoistavampi kuin ainoakaan muu paikka koko metsässä.
Gilbert oli tullut siihen erästä varjoisaa, hakattua väylää pitkin.
Hän silmäsi ensin ympärilleen ja näki silloin sen laajan maiseman, jonka olemme tässä kuvanneet. Sitten hän katseli lähemmin paikkaa ja huomasi silloin erään syvän ojan reunan varjossa,