Josef Balsamo. Dumas Alexandre
häntä vastaan viimeiseen saakka. Ja sillaikaa kuin prinsessa kirjoitti, oli kreivi, joka luultavastikin aikoi viedä vastustajalta voiton, mennyt sivuhuoneen ovelle ja suuntasi siinä seisten katseensa oveen ja ojensi ja pudisti siinä käsiään liikkeellä, joka oli paremminkin eräiden sääntöjen mukainen kuin voimakas, ja lausui aivan hiljaa pari sanaa.
Kun prinsessa kääntyi, näki hän kreivin tuossa asennossa.
"Mitä te siellä teette, monsieur?" kysyi prinsessa.
"Madame", vastasi kreivi, "minä manaan Lorenza Feliciania tulemaan tänne todistamaan vapaaehtoisesti, etten minä ole petturi enkä väärentäjä; ja sen hän tekee kaikkien muiden todistusten lisäksi, joita teidän korkeutenne toivoo".
"Monsieur!"
"Lorenza Feliciani!" huusi kreivi äänellä, joka voi vallita kaikkea, jopa prinsessankin tahtoa; "Lorenza Feliciani, tule tänne, tule!"
Mutta ovi pysyi kiinni.
"Tule, minä tahdon!" toisti kreivi.
Silloin narahti avain lukossa, ja prinsessa näki kuvaamattomaksi kauhukseen nuoren naisen tulevan ulos katsellen suoraan kreiviin ja näyttämättä laisinkaan suuttuneelta tai vihaavalta.
"Mitä ajattelettekaan, lapseni, mitä teette?" huudahti Madame Louise. "Miksi tulette takaisin tämän miehen luo, jota olette paennut? Te olitte täällä varmassa turvassa, sanoinhan sen teille."
"Hän on turvassa minunkin kodissani, Madame", vastasi kreivi. Sitten kääntyi hän nuoren naisen puoleen:
"Eikö niin, Lorenza", virkkoi hän, "että sinä olet turvassa minun luonani?"
"Olen", vastasi nuori nainen.
Prinsessan kummastuksella ei ollut enää rajoja; hän vaipui kädet ristissä nojatuoliinsa.
"Ja nyt, Lorenza", sanoi kreivi lempeällä äänellä, jossa silti oli käskevä vivahdus; "minua syytetään siitä, että olen harjoittanut väkivaltaa sinua vastaan. Sanohan, olenko minä koskaan pakottanut sinua mihinkään, olipa se mitä tahansa?"
"Et koskaan", vastasi nuori nainen kirkkaalla ja selvällä äänellä, mutta vahvistamatta tuota tietoaan minkäänlaisilla liikkeillä.
"Mitä sitten merkitsee se ryöstöjuttu, jonka te minulle kerroitte?" huudahti prinsessa.
Lorenza pysyi vaiti; hän katseli vain kreiviä, aivan kuin elämä ja sanat, jotka ovat elämän ilmaus, olisivat tulleet häneen tuosta miehestä.
"Hänen korkeutensa haluaa nähtävästi tietää, miten sinä jouduit pois luostarista. Kerro kaikki tapahtumat siitä hetkestä, kun pyörryit kirkon kuorissa, siihen saakka, jolloin heräsit kyytivaunuissa."
Lorenza oli yhä vaiti.
"Kerro kaikki yksityiskohdittain, jättämättä mitään pois", jatkoi kreivi. "Minä tahdon."
Lorenza ei voinut estää ruumistaan värähtämästä.
"Minä en sitä muista", vastasi hän.
"Etsi muistoistasi, niin tulee mieleesi."
"Ahaa, tosiaankin", virkkoi Lorenza silloin entisellä yksitoikkoisella äänellä, "nyt minä sen muistan".
"Puhu."
"Kun minä siis pyörryin juuri sillä hetkellä, jolloin sakset koskivat hiuksiini, kannettiin minut kammiooni ja asetettiin vuoteelleni. Iltaan saakka jäi äiti luokseni, ja koska minä yhä olin tiedottomana, niin lähetettiin noutamaan kylän välskäriä. Hän koetteli valtimoani ja piti kuvastinta suuni edessä, ja kun hän näki, että sydämeni oli lakannut sykkimästä ja suuni hengittämästä, julisti hän, että minä olin kuollut."
"Mutta kuinka te tuon voitte tietää?" kysyi prinsessa.
"Hänen korkeutensa tahtoo kuulla, kuinka tuon kaiken tiedät", toisti kreivi.
"Merkillistä", virkkoi Lorenza, "minä näin ja kuulin kaikki, vaikka minä en osannut avata silmiäni, en puhua enkä liikahtaakaan; minä olin ikäänkuin horrostilassa".
"Tronchin on tosiaan joskus puhunut minulle henkilöistä, jotka ovat vaipuneet horrostilaan ja tulleet haudatuiksi elävältä", virkkoi prinsessa.
"Jatka, Lorenza."
"Äitini oli epätoivoissaan eikä voinut uskoa, että minä olin kuollut; hän tahtoi viettää seuraavan yön ja myöskin seuraavan päivän luonani."
– Hän teki, mitä sanoi. Mutta niinä kuutenaneljättä tuntina, jonka ajan hän valvoi vieressäni, kului aika liikahtamattani tai edes kertaakaan huokaisemattani.
– Kolme kertaa tuli pappi sinne ja väitti joka kerta äidilleni, että oli Jumalan uhmaamista pitää enää ruumistani maan päällä, kun Hän kerran oli ottanut minun sieluni; sillä hän ei epäillyt, että minä olin kuollut täydellisesti autuuteen vievässä tilassa, koska olin kuollut hetkellä, jolloin olin lausumaisillani sanat, jotka vahvistaisivat ikuisen liittoni Herramme kanssa. Niin, sanoi hän, hän ei epäillyt, ettei sieluni ollut heti noussut taivaaseen.
– Äitini piti päänsä ja sai viimein luvan valvoa ääressäni vielä koko maanantain ja tiistain välisen yön.
– Tiistai-aamuna minä olin yhä vielä samassa elottomuuden tilassa.
– Äitini masentui ja vetäytyi pois. Nunnat väittivät herjatun pyhiä asioita. Vahakynttilät olivat jo sytytetyt kappelissa, johon minut oli asetettava maan tavan mukaan ihmisten nähtäväksi yhdeksi yöksi ja päiväksi.
– Kun äitini oli poistunut, tulivat ruumiin pukijat kammiooni, ja koska minä en ollut vielä vannonut nunnavalaani, verhottiin minut valkeaan pukuun, asetettiin valkeista ruusuista solmittu seppele päähäni, minulta pantiin kädet rinnalle ristiin ja sitten huudettiin:
– 'Ruumisarkku!'
– Ruumisarkku kannettiin kammiooni; ankara väristys kulki pitkin koko ruumistani, sillä, toistan sen teille, minä näin suljettujen silmäluomieni läpi niinkuin silmäni olisivat olleet auki.
– Minut nostettiin kirstuun.
– Sitten kannettiin minut kappeliin paljain kasvoin, niinkuin meidät italiattaret aina viedään paarihuoneeseen, asetettiin sinne keskelle kuoria ja ympärilleni palavat vahakynttilät sekä vihkivesiastia jalkoihini.
– Kaiken päivää kävi Subiacon talonpoikia kappelissa rukoilemassa puolestani ja vihmomassa minua pyhällä vedellä.
– Tuli ilta. Vierastulva loppui, kaikki kappelin ovet paitsi yhtä pientä ovea suljettiin sisältä, eikä luokseni jäänyt muita kuin sairaanhoitajasisar.
– Minä kuulin kellon lyövän tunnin toisensa jälkeen; se löi yhdeksän, löi kymmenen, se löi yksitoista.
– Joka lyönti kajahti myöskin sydämessäni. Minä kuulin… mikä kauhea tieto… omain sielukellojeni soiton.
– Yksin Jumala tietää, miten minä ponnistelin päästäkseni tuosta kalman unesta, siteistä, jotka kytkivät minut niinkuin rautakahleet arkkuni pohjaan. Mutta Jumala minun tuskani näki, koska Hän armahti minua.
– Kello löi kaksitoista sydänyöllä.
– Ensi lyönnillä tuntui minusta niinkuin koko ruumistani olisi väristänyt suonenvetoinen liike, samanlainen, jota tunsin aina, kun Akharat lähestyi minua. Sitten ahdisti sydäntäni, ja viimein näin hänen ilmestyvän kappelin ovelle.
"Pelontunteinko sen näit?" kysyi kreivi de Fenix.
"En, enpä suinkaan, se oli ilon, hurmauksen, autuuden tunnetta, sillä minä ymmärsin, että hän tuli nyt ottamaan minua hirvittävän kuoleman käsistä, joka minua niin kauhisti. Hän tuli arkkuni viereen, katseli minua hetken surumielisesti hymyillen ja sanoi minulle":
– 'Nouse ja käy.'
– Kahleet, jotka pitivät ruumistani jäykkänä, heltisivät heti; tuon mahtavan äänen kuullessani nousin ja laskin toisen jalkani pois arkusta.
– 'Oletko