Neiti de Taverney. Dumas Alexandre
vaunuihin; sitten niiden ovi sulkeutui, lakeija nousi vaunujen perään, ajaja ravisti ohjaksia, ja hevoset karahtivat täyteen laukkaan.
"Ohoo", tuumasi kuningas, "yrittämättä minua tavata, minua puhutella?
Kreivitär on raivoissaan!"
Ja sitten hän toisti aivan ääneensä:
– Niin, kreivitär on raivoissaan!
Richelieu, joka juuri oli hiipinyt huoneeseen kuten odotettiin, eroitti nämä viimeiset sanat.
– Raivoissaan, sire, – virkkoi hän, – ja mistä? Siitäkö että teidän majesteettinne hetkisen huvittelee? Oh, se on häijyä kreivittäressä!
– Herttua, – vastasi Ludvig XV, – minä en huvittele: olen päinvastoin väsynyt ja etsin lepoa. Soitto hermostuttaa minua; jos olisin noudattanut kreivittären tahtoa, olisi täytynyt mennä illallisille Luciennesiin, syödä ja varsinkin juoda. Kreivittären viinit ovat kavalia; en tiedä mistä rypäleistä ne ovat valmistettuja, mutta ne masentavat miehen. Totisesti, mieluummin lillittelen itseäni täällä!
– Ja teidän majesteettinne on sata kertaa oikeassa, – virkkoi herttua.
– Kyllä kreivitär sitäpaitsi huvinsa löytää! Olenko minä niin herttainen seuranpitäjä? Sanokoon hän, mitä sanoo, en minä sitä usko.
– Ah, tällä kertaa teidän majesteettinne on väärässä, – imarteli marski.
– Ei, herttua, eipä niin; minä lasken päiviäni ja harkitsen.
– Sire, rouva Dubarry käsittää, että hän ei mistään saisi parempaa seuraa, ja se juuri raivostuttaa häntä.
– Totisesti, herttua, en tunne menettelyänne; te suostuttelette aina naiset ikäänkuin olisitte kaksikymmenvuotias. Sillä iällä valitsee mies: mutta minun iälläni, herttua…
– Niin sire?
– Tekee nainen meistä laskelmansa.
Marski alkoi nauraa.
– Kah, sire, – virkkoi hän, – sitä suurempi syy, ja jos teidän majesteettinne luulee, että kreivitär huvittelee, niin lohduttautukaamme.
– En sano, että hän huvittelee, herttua; sanon, että hän lopuksi alkaa etsiä huvituksia.
– Ah, en uskaltaisi teidän majesteetillenne väittää, että sellaista ei olisi koskaan nähty.
Kuningas nousi hyvin kiihtyneenä.
– Kuka tuolla vielä on? – kysyi hän.
– Koko palvelijakuntanne, sire. Kuningas mietti hetkisen.
– Mutta, – sanoi hän, – onko teillä joku?
– On Rafté.
– Hyvä.
– Mitä hänen pitää tehdä, sire?
– Ka, herttua, hänen pitäisi tiedustella, palaako rouva Dubarry todellakin Luciennesiin.
– Kreivitär näkyy lähteneen.
– Niin, julkisuudessa.
– Mutta mihin teidän majesteettinne arvelisi hänen menevän?
– Kuka tietää? Mustasukkaisuus tekee hänet hulluksi, herttua.
– Sire, eiköhän se pikemmin ole teidän majesteettinne…?
– Miten, mitä?
– Jota mustasukkaisuus…
– Herttua!
– Todellakin, se olisi nöyryyttävää meille kaikille, sire.
– Minäkö mustasukkainen! – huudahti Ludvig XV väkinäisesti nauraen.
– Puhutteko ihan tosissanne, herttua?
Richelieu ei sitä todellakaan uskonut. Vieläpä täytyy tunnustaa hänen olleen hyvin lähellä totuutta päinvastoin ajatellessaan kuninkaan haluavan tietää, oliko rouva Dubarry todellakin Luciennesissa, vain ollakseen varma, että tämä ei palaisi Trianoniin.
– Asia on siis sovittu, sire, – virkkoi hän ääneensä, – minä lähetän Raftén ottamaan selvää?
– Tehkää niin, herttua.
– Mitä hommailee teidän majesteettinne nyt ennen illallista?
– En mitään; käymme tuota pikaa aterialle. Oletteko ilmoittanut asianomaiselle henkilölle?
– Olen, hän on teidän majesteettinne odotushuoneessa.
– Mitä hän sanoi?
– Hän kiitteli hartaasti.
– Entä tyttö?
– Hänelle ei ole vielä puhuttu.
– Herttua, rouva Dubarry on mustasukkainen ja saattaisi palatakin.
– Ah, sire, se osoittaisi liian huonoa makua, enkä usko kreivittären tekevän itseään syypääksi sellaiseen tyhmyyteen.
– Herttua, tällaisilla hetkillä kykenee hän kaikkeen, varsinkin kun viha liittyy mustasukkaisuuteen. Hän inhoo teitä; en tiedä, onko sitä teille kerrottu.
Richelieu kumarsi.
– Tiedän, että hän tekee minulle sen kunnian, sire.
– Hän inhoo myöskin hra de Taverneytä.
– Jos teidän majesteettinne suvaitsee laskea, olen varma, että hän erästä kolmatta henkilöä inhoo vielä enemmän kuin minua, enemmän kuin paroonia.
– Ketä sitten?
– Neiti Andréeta.
– Kah, – huudahti kuningas, – se onkin minusta kyllin luonnollista!
– Siis…
– Niin, herttua, mutta silti ei ole vähemmin pidettävä huolta, että rouva Dubarry ei aiheuta mitään häpeäjuttua tänä yönä.
– Päinvastoin, ja se juuri todistaakin tämän toimenpiteen välttämättömyyden.
– Kas, tuolla on hovimestari; hiljaa! Antakaa määräyksenne Raftélle ja saapukaa luokseni ruokasaliin henkilön kanssa, jonka tiedätte.
Ludvig XV nousi ja meni ruokasaliin, samalla kun Richelieu astui ulos vastakkaisesta ovesta.
Viittä minuuttia myöhemmin hän saapui jälleen kuninkaan luo paroonin seuraamana. Kuningas sanoi herttaisesti hyvää iltaa Taverneylle. Parooni oli älykäs mies; hän vastasi siihen eräille henkilöille ominaiseen tapaan, joka vaikuttaa, että kuninkaat ja prinssit, tuntien kuuluvansa heidän maailmaansa, heti käyvät hilpeän huolettomiksi seurassa.
Istuttiin pöytään ja aterioitiin. Ludvig XV oli huono kuningas, mutta herttainen ihminen; milloin hän niin tahtoi, viehätti hänen seuransa viinin ja ruokien suosijoita, rupattelijoita ja hekumoitsijoita. Kuningas oli muuten paljon tutkinut elämää sen hauskoilta puolilta, hän söi hyvällä ruokahalulla, käski juottamaan vieraitaan ja siirsi keskustelun musiikkiin.
Richelieu otti tilaisuudesta vaarin.
– Sire, – virkkoi hän, – jos musiikki saa miehet soputuulelle, kuten balettimestarimme väittää ja kuten teidän majesteettinne näkyy ajattelevan, sanotteko samaa naisista?
– Oh, herttua, – vastasi kuningas, – älkäämme puhuko naisista! Hamasta Troijan sodasta meidän päiviimme asti naiset ovat aina vaikuttaneet päinvastoin kuin musiikki. Varsinkin teillä on heidän kanssaan liian suuria laskuja järjestettävinä, halutaksenne aloittaa tämänlaatuista keskustelua. Muiden muassa on yksi, eikä suinkaan vaarattomin joukosta, jonka kanssa olette paljastetuin tikarein.
– Kreivitär, sire! Olenko minä siihen syypää?
– Epäilemättä.
– Ah,