Rouva de la Motte. Dumas Alexandre
kaikki epäkohdat.
Sillä välin oli kuninkaan sääliväisyys, joka oli tyhjentänyt hänen kirstunsa, ja kuningattaren armeliaisuus, joka oli vienyt hänen säästönsä, herättänyt kansassa kekseliästä kiitollisuutta. Muistomerkeillä, jotka olivat yhä lyhytikäisiä kuin kärsimykset ja avustukset, pyhitettiin muisto niistä rakkaudentöistä, joita Ludvig XVI ja kuningatar olivat hätääkärsiville osoittaneet. Niinkuin muinoin sotamiehet pystyttivät voittaneelle päällikölleen, joka oli heidät pelastanut vihollisen kynsistä, voitonmerkkejä tältä anastetuista aseista, niin nyt pariisilaiset, ihan taistelutantereelle, missä he kamppasivat talvea vastaan, rakensivat hallitsijaparille kartiopatsaita lumesta ja jäästä. Kaikki olivat työssä mukana: työmies antoi käsivoimansa, käsityöläinen taitonsa, taiteilija neronsa, ja patsaat kohosivat komeina, uljaina ja vankkoina pääkatujen joka kulmassa, ja köyhä kirjailija, jonka luo ullakkokamariin kuninkaan hyväntekeväisyys myös oli löytänyt tiensä, osoitti kiitollisuuttaan laatimalla niihin kirjoituksia, joissa ilmeni vielä enemmän sydäntä kuin älyä.
Maaliskuun lopulla oli tullut suoja, mutta epätasaisena, epätäydellisenä, vaihtuen vähän väliä pakkasiin, jotka pitkittivät Pariisin väestön kurjuutta, tuskia ja nälkää, samalla pitäen vankasti pystyssä lumisia muistopatsaita.
Koskaan ei hätä ollut niin pahaksi käynyt kuin tänä viimeisenä ajanjaksona; haalean auringonpaisteen välihetket saivat aikaan, että pakkasyöt pohjatuulilleen tuntuivat sitäkin kolkommilta. Suuret jääkerrokset olivat sulaneet ja juosseet Seineen, joka tulvi kaikkialla. Mutta huhtikuun alkupäivinä sattui taas sellainen pakkasen äityminen, josta olemme puhuneet. Lumipatsaat, joita pitkin oli jo alkanut valua niiden tuhoa ennustava kosteus, jähmettyivät uudestaan puoleksi sulaneina, muodottomina ja pienenneinä; puisto- ja rantakaduille ilmestyi kaunis lumipeite, ja jälleen nähtiin raisujen hevosten kiidättävän rekiä. Sitä oli ihana katsella ranta- ja puistokaduilla, mutta muualla olivat vaunut ja nopeat kärryt kauhuna jalkamiehille, jotka eivät kuulleet niiden tulevan eivätkä jäävallien estäminä useinkaan voineet niitä väistää, joutuen turhassa pakoyrityksessään pyörien alle.
Muutamissa päivissä Pariisi tuli täyteen haavoittuneita ja kuolevia. Missä oli joku taittanut jalkansa kaatuessaan iljangolla, missä taas toiselta puhkaistu rinta aisan kärjellä, kun kärryjen vauhtia ei oltu voitu hiljentää jäisellä kadulla. Silloin rupesi poliisi suojelemaan pyöriltä niitä, jotka olivat pelastuneet kylmästä, nälästä ja tulvasta. Sakotettiin rikkaita, jotka ruhjoivat köyhiä. Asian laita oli näet niin, että tänä ylimysvallan aikakautena ilmeni hevosten ajotavassakin ylimysluontoa: kuninkaallinen prinssi kiiti täyttä nelistä ilman varoitushuutoa; herttua ja pääri, aatelismies ja näyttelijätär täyttä ravia; presidentti tai pankkiiri ravia; keikari ohjasi itse kevyissä ajoneuvoissaan kuin kilparadalla, ja takana seisova ratsupalvelija kirkui "pois tieltä", kun isäntä oli jotakuta onnetonta satuttanut tai hänet paiskannut kumoon.
Ja sitten, niinkuin Mercier sanoo, maasta nousi, ken taisi. Mutta yleensä, kunhan pariisilainen vain sai nähdä koreita joutsenkaulaisia rekiä kiitämässä pitkin puistokatua ja ihailla kauniita kärpän- tai näädännahkaisiin turkisviittoihin kääriytyneitä hovinaisia, joita lennätettiin kuin meteooreja katujen hohtavalla jääradalla, ja kunhan vielä kullatut kulkuset, heleänpunaiset ohjakset ja hevosten höyhentöyhdöt huvittivat lapsia, joita oli ryhmittäin kerääntynyt sinne, missä kaikkia näitä ihanuuksia kulki sivutse, unohtuivat Pariisin porvarilta poliisin laiminlyönnit ja ajajien väkivaltaisuudet, ja köyhät puolestaan unohtivat edes hetkeksi kurjuutensa, he kun vielä tähän aikaan olivat tottuneita olemaan rikkaiden tai rikkaina esiintyvien holhottavina.
Juuri näissä oloissa, joista edellä on ollut puhe, kahdeksan päivää Richelieun marskin Versaillesissa pitämien päivällisten jälkeen, nähtiin neljän siron reen saapuvan kauniissa, vaikka viileässä auringonpaisteessa Pariisiin, liukuen sitten pitkin kovettunutta lunta, jonka peitossa vielä olivat Cours-la-Reine ja puistokatujen loppupää Champs-Elyséesistä laskien. Pariisin ulkopuolella lumi voi kauan säilyttää neitseellisen valkeutensa, kun sitä harvoin poljetaan. Pariisissa sitävastoin talven loistava vaippa pian mustuu ja pilaantuu, kun sitä joka tunti tallaa satatuhatta askelta.
Reet, jotka olivat kepeästi kiitäneet pitkin tietä, pysähtyivät aluksi puistokadulle – heti kun lunta seurasi loka. Sen päivän aurinko oli todellakin lieventänyt kylmyyttä, ja nyt alkoi hetkellinen suoja, sanomme: hetkellinen, sillä ilman puhtaus ennusti yöksi hyytävää tuulenhenkeä, joka huhtikuussa nitistää ensi lehdet ja kukat.
Etumaisessa reessä istui kaksi miestä, yllä ruskeat verkaviitat, joissa oli kaksinkertaiset kaulukset; ainoana erotuksena näiden päällysvaatteiden välillä voitiin huomata, että toisessa oli kullatut napit ja kalunat, toisessa silkkikalunat ja samanväriset napit.
Näiden kahden miehen rekeä veti musta hevonen, jonka sieraimista tuprusi sakeaa huurua, ja heidän jäljestään tuli toinen reki, jota kohti he tavantakaa loivat katseensa ikäänkuin vartioiden.
Tässä toisessa reessä oli kaksi naista niin hyvin verhottuina turkkeihin, ettei kasvoja näkynyt. Lisäksi olisi ollut vaikeata sanoa, kumpaa sukupuolta he olivat, ellei heitä olisi tuntenut naisiksi korkeasta hiuslaitteesta, jonka huipulla pieni hattu huiskutti höyheniään.
Heidän suunnattoman kookkaasta hiuslaitteestaan, joka oli kyhätty palmikoista, nauhoista ja pikkukoristeista, lenteli valkoista jauhetta pilvenä, niinkuin talvella tuulen pudistamilta oksilta varisee härmäpilviä.
Toistensa vieressä, niin lähetysten kuin suinkin, istuvat naiset juttelivat keskenään pitämättä väliä lukuisista katselijoista, jotka silmillään seurasivat heidän kulkuaan pitkin puistokatua.
Olemme unohtaneet sanoa, että seurue oli hetken epäröityään taas lähtenyt liikkeelle.
Toinen naisista, kookkaampi ja majesteettisempi, painoi huuliaan vasten hienoa kirjailtua nenäliinaa ja piti päätään korkealla pystyssä, vaikka reki kulki vinhasti vasten tuulta. Kello oli juuri lyönyt viisi Sainte-Croix-d'Antoinin kirkossa, ja Pariisin yli alkoi levitä pimeä ja sen mukana kylmä.
Tällä hetkellä ajoneuvot olivat saapuneet lähelle Saint-Denisin porttia.
Se reessä istuva nainen, joka piteli suunsa edessä nenäliinaa, antoi merkin edellä kulkeville kahdelle miehelle, jotka heti pitensivät välimatkaa, jouduttamalla mustan hevosensa juoksua. Sitten sama nainen kääntyi jälkijoukkoon päin, jona oli kaksi muuta rekeä, kummallakin ajaja ilman lakeijanpukua, ja totellen saamaansa viittausta lähtivät molemmat reet ajamaan pitkin Saint-Denisin katua, jonka perälle ne pian katosivat.
Toiselta puolen, kuten sanottu, eteni kahden miehen reki yhä kauemmas ja hävisi vihdoin illan ensi usvaan, joka sakeni Bastiljin suunnattoman rakennusmöhkäleen ympärillä.
Jouduttuaan Ménilmontantin bulevardille [leveä puilla istutettu katu. – Suom.] naiset pysäyttivät reen. Täällä päin oli vain vähän kävelijöitä, sillä pimeä oli ne karkoittanut; sitäpaitsi tähän kaukaiseen kaupunginosaan uskalsi harva porvari tulla ilman lyhtyä ja saattuetta, kun talvi oli hionut kolmen, neljän tuhannen epäilyttävän kerjäläisen hampaat, niin että heistä oli vähin erin tullut varkaita. Se nainen, jonka jo olemme lukijoillemme esittäneet käskyjen antajana, kosketti hyppysellään rekeä ohjaavan ajajan olkapäätä. Reki pysähtyi heti.
"Kauanko kestää, Weber", sanoi nainen, "ennenkuin voitte toimittaa kääsit sinne määrättyyn paikkaan?"
"Ottaako rouva siis kääsit?" kysyi ajaja, puhuen perin saksanvoittoisesti.
"Otan, minä palaan pitkin katuja nähdäkseni nuotioita. Mutta kapeat kadut ovat vielä kuraisempia kuin bulevardit, ja siellä olisi paha liikkua reellä. Sitäpaitsi minun on tullut hiukan vilu, ja teidän kai myös, pikkuruinen?" lisäsi nainen kääntyen seuralaiseensa päin.
"On kyllä, madame", vastasi tämä.
"Ymmärrätte siis, Weber. Kääsit sinne määräpaikkaan!"
"Hyvä on, madame."
"Paljonko aikaa tarvitsette?"
"Puoli