Ilmasota: Tulevaisuuden kuvaus. Герберт Уэллс
lastensa kanssa rauhassa, eivätkä "Aavikon dervisshit" miellyttäneet heitä ensinkään.
Nuo kaksi valkoista olentoa saapuivat heidän kimppuunsa äärettömyydestä, ajaen tulipunaisilla polkupyörillään rantahietikkoa myöten Littlestonesta päin. He lähestyivät lähestymistään ja suurenivat suurenemistaan, toitottaen ja päästellen outoja huutoja ja yleensä uhaten synnyttää mitä kiusallisinta hälinää. "Hyvä jumala!" sanoi Dymchurch, "mitä tämä merkitsee?"
Sitten nämä nuoret miehet ennakolta sovitun suunnitelman mukaan kiersivät peräkkäisrivistä rintamariviin, astuivat maahan ja seisoivat asennossa. "Arvoisat naiset ja herrat", he sanoivat, "sallikaa meidän esittää teille 'Aavikon dervisshit'." He tekivät syvän kumarruksen.
Rannalla oleskelevat vähälukuiset ryhmät katselivat heitä enimmäkseen kauhistuneina, mutta muutamat lapset ja nuoret alkoivat uteliaina lähestyä. "Ei ainoatakaan poliisia koko rannalla", sanoi Grubb matalalla äänellä, ja "Aavikon dervisshit" latoivat pyöränsä päällekkäin hullunkurisen toimekkaina, houkutellen erään perin yksinkertaisen pikku pojan nauramaan. Sitten he vetivät syvään henkeään ja aloittivat hilpeästi laulun "Mitä maksaa tukkaneulat?" Grubb lauloi, Bert koetti paraansa mukaan saada säestyksen voimakkaaksi, ja jokaisen säkeistön lopussa he tepastelivat kaapujaan kannattaen muutamia tanssiaskeleita, joita he olivat huolellisesti harjoitelleet.
Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ting-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?
Niin he lauloivat ja tanssivat Dymchurchin päivänpaisteisella rannalla, ja lapset lähestyivät näitä narrimaisia nuoria miehiä ihmetellen, miksi he noin käyttäytyivät, ja vanhemmat ihmiset näyttivät kylmiltä ja tylyiltä.
Ylt'ympäri pitkin Europan rannikoita helisivät banjot sinä aamuna, ihmiset lauloivat ja hälisivät, lapset leikkivät auringonpaisteessa, huvipurret kulkivat edes ja takaisin. Lainkaan aavistamatta uhkaavia vaaroja jokapäiväinen täyteläinen elämä kulki hilpeänä ja ajattelematta tietään. Kaupungeissa miehet hyörivät toimissaan. Sanomalehdet, jotka niin usein olivat huutaneet: "susi, susi!" huusivat sitä nyt turhaan.
Loilottaessaan kolmatta kertaa laulukertoaan Bert ja Grubb huomasivat etäällä luoteisella taivaalla sangen suuren, kullanruskean ilmapallon, joka kiiti nopeasti heitä kohti. "Juuri kuin olemme pääsemässä vauhtiin", mutisi Grubb, "niin eikös vaan ilmestykin kilpailijoita. Anna tulla, Bert!"
Ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-ting-a-ling-a-tang.
Mitä tukkaneulat maksaa nyt?
Ilmapallo kohosi ja laskeutui, katosi näkyvistä "painui maahan, jumalan kiitos", sanoi Grubb – ilmestyi ponnahtaen uudelleen näkyviin. "Peijakas!" virkkoi Grubb. "Liikuttele jalkojasi, Bert, muuten ne huomaavat sen!"
He päättivät tanssinsa ja jäivät sitten ihmeissään tuijottamaan.
"Tuossa pallossa ei ole kaikki niinkuin pitäisi olla", sanoi Bert.
Kaikki katselivat nyt ilmapalloa, joka läheni nopeasti rivakan luoteistuulen kuljettamana. Kukaan ei enää välittänyt laulusta ja tanssista, Bert ja Grubbkin sen unohtivat ja ohjelman seuraava numero jäi kokonaan suorittamatta. Ilmapallo poukkelehti, aivan kuin sillä matkustavat olisivat koettaneet laskeutua maahan. Se lähestyi verkalleen vaipuen, kosketti maata, kimmosi silmänräpäyksessä viisikymmentä jalkaa ylöspäin ja rupesi heti jälleen laskeutumaan. Sen kori iski puuryhmään, ja muuan musta olento, joka oli rimpuillut köysissä, putosi tai hypähti takaisin koriin. Seuraavassa hetkessä se oli aivan lähellä. Suunnattomalta se näytti, talon kokoiselta, ja se kiiti nopeasti rantahietikkoa kohti; perässä laahasi pitkä köysi, ja korissa oleva mies huuteli hirveän kovalla äänellä. Hän näkyi riisuvan vaatteitaan, sitten hänen päänsä pisti esiin korin reunalta. "Tarttukaa köyteen!" he kuulivat aivan selvästi.
"Avuksi, Bert!" huusi Grubb ja lähti juoksemaan köyden perään.
Bert seurasi esimerkkiä ja töyttäsi kumoon lentämättä erääseen kalastajaan, joka oli samoilla asioilla. Muuan lasta kantava vaimo, kaksi pikku poikaa käsissään leikkilapiot ja eräs tukeva flanellipukuinen herrasmies ennättivät kaikki jotensakin samaan aikaan laahaavan köyden luo ja alkoivat hyppiä sen yli koettaessaan saada sitä käsiinsä. Bert joutui kiemurtelevaan häntäpäähän ja astui sen päälle, pyllähti kumoon ja kaappasi siitä kiinni. Muutamassa sekunnissa koko rantahietikon hajallaan oleskellut väestö oli ikäänkuin kiteytynyt köyteen ja kiskoi palloa alaspäin korissa olevan miehen kiivaiden ja yllyttävien ohjausten mukaan. "Vetäkää, minä sanon", huusi mies – "vetäkää!"
Hetken ajan ilmapallo totteli vauhtiaan ja tuulta ja raahasi ihmisankkuriaan merelle päin. Se putosi, kosketti vettä loiskahuttaen sitä hopeisena hyrskeenä ympärilleen ja ponnahti takaisin kuten ihmisen sormi jotain kuumaa koskettaessaan. "Kiskokaa maalle", sanoi mies. "Hän on pyörtynyt!"
Hän hoiteli jotain näkymätöntä esinettä, ihmisjoukon vetäessä ilmapalloa maihin. Bert seisoi lähinnä ja oli kerrassaan kiihottunut. Innoissaan hän kompastui tuon tuostakin pitkään dervisshi-pukuunsa. Hän ei ollut milloinkaan voinut kuvitellakaan, mikä iso, kevyt, pyörivä laitos ilmapallo oli. Kori oli punottu ruskeista, karkeista virpilöistä ja verrattain pieni. Köysi, josta hän kiskoi, oli kiinnitetty tukevalta näyttävään renkaaseen neljä, viisi jalkaa korin yläpuolella, joka nykäisyllä hän veti tuon keikkuvan korin pari, kolme jalkaa lähemmäksi. Korista kuului raivokasta mylvinää: "Pyörtynyt, totta totisesti!" ja sitten: "Hänen sydämensä – kaikki nämä koettelemukset ovat sen murtaneet!"
Ilmapallo herkesi rimpuilemasta ja painui alaspäin. Bert hellitti köydestä ja juoksi eteenpäin tarttuakseen siihen uudesta kohdasta. Seuraavassa tuokiossa hän oli saanut kiinni korista. "Pitäkää kiinni", sanoi korissa oleva mies, ja hänen kasvonsa ilmestyivät aivan Bertin lähelle – omituisen tutut kasvot, tuikeat kulmakarvat, leveähkö nenä, suunnattomat mustat viikset. Hän oli riisunut yltään takin ja liivit – luultavasti ollakseen valmis uimaan henkensä kaupalla – ja hänen musta tukkansa oli hirveässä epäjärjestyksessä. "Tarttukaahan, hyvät ihmiset, koriin yltympärinsä", hän sanoi. "Täällä on eräs pyörtynyt nainen – tai kenties hän on saanut sydänhalvauksen. Taivas sen tietää! Nimeni on Butteridge. Butteridge on nimeni – ilmapallossa. Painautukaahan nyt kaikki reunalle. Toista kertaa minä en enää nouse tällaisiin vedenpaisumuksen aikaisiin laitteisiin. Repäisynuora [Nuora, joka ulottuu ilmapallon pohjasta lakeen asti ja jonka avulla pallo reväistään rikki hätätilassa. Suom. muist.] petti eikä läppä toiminutkaan. Jos kerran vielä tapaan sen lurjuksen, jonka, olisi pitänyt katsoa – "
Äkkiä hän työnsi päänsä ulos köysien välistä ja sanoi vakavasti nuhdellen: "Toimittakaa hiukan konjakkia! – hyvää konjakkia!" Eräs joukosta lähti sitä noutamaan.
Korissa makasi pitkällään jonkinlaisella lepopenkillä perinpohjin toivottomassa asennossa muuan kookas, vaaleaverinen nainen, yllään turkkinuttu ja suuri, runsaskukkainen hattu. Hänen päänsä nojasi korin kulmaan, silmät olivat suljetut ja suu auki. "Rakkaani", sanoi Butteridge tavallisella kovalla äänellä, "me olemme pelastetut!"
Nainen ei liikahtanut.
"Rakkaani!" sanoi Butteridge korottaen ääntään melkoisesti, "me olemme pelastetut!"
Nainen pysyi yhä aivan tunteetonna.
Silloin Butteridge paljasti sielunsa tulisen sisustan. "Jos hän on kuollut", hän virkkoi, kohottaen verkalleen nyrkkiään ilmapalloa kohti ja puhuen suunnattomasti väräjävällä, mylvivällä äänellä – "jos hän on kuollut, niin minä r-r-repäisen taivaan kahtia kuten vaatteen! Hänet täytyy saada ulos", hän huusi, sieraimet liikutuksesta laajentuen – "hänet täytyy saada ulos. En voi antaa hänen kuolla punotussa koripahasessa – hän on luotu kuninkaallisia palatseja varten! Pitäkää kiinni korista! Onko joukossanne voimakasta miestä, joka ottaisi hänet vastaan, jos ojennan hänet?"
Hän kokosi voimakkaalla liikkeellä naisen syliinsä ja nosti hänet ilmaan. "Älkää antako korin poukkelehtia", hän sanoi ympärillä oleville. "Painautukaa sitä vasten. Hän ei ole mikään kevyt nainen, ja kun hän joutuu