Valittuja kertomuksia. Rudyard Kipling
ja Rivett-Carnac'ien kesken. Se on vain yksi sanantapa siitä, että muutamat perheet palvelevat Intiaa polvi polvelta niinkuin delfinit seuraavat toisiaan yhtenäisenä rivinä aavan meren poikki.
Ottakaamme pieni ja vähemmän huomattu tapaus. Keski-Intiassa tahi sen seuduilla on ollut ainakin yksi Devonshiren Chinnien edustaja säännöllisesti niiltä ajoilta asti, jolloin luutnantti ja ilotulitusten laittaja Humphrey Chinn, Bombayn europalaisrykmentistä, otti osaa Seringapatamin vallotukseen v. 1799. Alfred Ellis Chinn, Humphreyn nuorempi veli, komensi bombaylaista krenatörirykmenttiä vuosina 1804 – 13, nähden sekalaisia otteluita; ja v. 1834 John Chinn samaa sukua – kutsumme häntä John Chinn Ensimäiseksi – kohosi ilmoille maltillisena järjestysmiehenä metelisenä aikana Mundesur nimisessä paikassa. Hän kuoli nuorena, mutta jätti leimansa uuteen maahan, ja kunnioitettava johtokunta keräsi hänen ansionsa hyvin muhkeaan muistopuheeseen ja maksoi kulut hänen Satpuran mäkilöihin luodusta hautakummustaan.
Häntä seurasi hänen poikansa, Lionel Chinn, joka jätti pikku devonshirelaiskodin juuri parahiksi kapinassa pahasti haavottuakseen. Hän vietti työteliään elämänsä sadanviidenkymmenen engl. penikulman kehässä John Chinnin haudan tienoilla ja kohosi rykmentin päälliköksi pienille, rajuille vuoristolaisille, joista useimmat olivat tunteneet hänen isänsä. Hänen poikansa John syntyi pienessä pehkukattoisessa, multavallisessa rykelmässä, joka tänä päivänäkin on kahdeksankymmentä penikulmaa lähimmältä rautatieasemalta keskellä tiikerien tyyssijaksi suotua näreikköä. Eversti Lionel Chinn palveli kolmekymmentä vuotta ja otti eron. Kanaalissa hänen höyrylaivansa sivuutti Intiaan lähtevän kuljetuslaivan, jossa hänen poikansa oli matkalla itään sukuvelvollisuuksia suorittamaan.
Chinnit ovat hyväonnisempia kuin monet muut, syystä että tarkalleen tietävät mitä heidän on tehtävä. Nokkela Chinn läpäisee Bombayn siviliviraston ja pääsee Keski-Intiaan, missä jokainen iloitsee hänet nähdessään. Tyhmä Chinn antautuu polisilaitoksen tahi metsänhoitohallituksen käytettäväksi, ja ennemmin tahi myöhemmin hänkin ilmestyy Keski-Intiaan, ja siitä on johtunut puheenparsi "Keski-Intian asukkaat ovat bhilit, mairit ja chinnit, kaikki yhtä maata". Rotu on pieniluinen, tummaverinen ja vaitelias, ja tyhmimmätkin heistä ovat hyviä pyssymiehiä. John Chinn Toinen oli kutakuinkin nokkela, mutta ollen vanhin poika, hän meni armeijaan, Chinnien tavan jälkeen. Hänen velvollisuutenaan oli lojua isänsä rykmentissä luonnollisen elämänsä aika, vaikka joukko oli sellainen, että useimmat olisivat hyvästi maksaneet sitä välttääkseen. He olivat säännötöntä jalkaväkeä, pienikasvuisia, tummia ja kiiltäväihoisia, pukuna mustanahkasaumaiset vihreät mekot; ja ystävät nimittivät heitä "wuddareiksi", mikä merkitsee alhaissäätyistä kansanrotuluokkaa joka koloistaan kaivaa rottia syötäväkseen. Mutta wuddarit eivät panneet pahakseen lisänimeään. He olivat ainoat wuddarit, ja heidän ylpeytenään olivat seuraavat seikat:
Ensinnäkin heillä oli vähemmän englantilaisia upseereita kuin millään muulla alkuasukasrykmentillä. Toiseksi, heidän nuorempi upseeristonsa ei tarkastuksissa ollut ratsain, vaan asteli miestensä etunenässä. Miehellä, joka pystyy pitämään puoliaan wuddarien rinnalla heidän pikamarssissaan, täytyy olla aimo keuhkot ja jäntevät raajat. Kolmanneksi, he olivat enimmin pakka shikarries (perinpohjin koulitut metsästäjät) koko Intiassa. Neljänneksi – sama kuin sadanneksi – he olivat wuddarit – entisajoilta Chinnin Säännötön Nostoväki, mutta nyt aina ja ijankaikkisesti wuddarit.
Kukaan englantilainen ei käynyt miesten majassa paitsi rakkaudesta tai sukutavan vuoksi. Upseerit puhuttelivat sotureitaan kielellä jota ei kaksikaansataa Intian valkoihoista ymmärtänyt; ja miehet olivat heidän lapsosiaan, kaikki värvättyjä bhileistä, jotka ehkä ovat omituisin Intian monista omituisista roduista. He olivat, ja sydämestään vielä ovat, rajuja, salakähmäisiä, arastelevia, lukemattomiin taikauskoihin piintyneitä. Rodut, joita nimitämme maan alkuasukkaiksi, tapasivat bhilit omistamassa maan, kun ensin tunkeusivat tuohon osaan maailmaa tuhansia vuosia takaperin. Kirjat sanovat heitä esi-aarialaisiksi, syntyperäisiksi, dravideiksi j.n.e.; ja siksi bhilitkin itseään nimittävät, vaikka toisin sanoin. Kun rajputpäällikkö, jonka hovirunoilijat voivat laulaa hänen sukuperänsä kaksitoistasataa vuotta taaksepäin, asetetaan valtaistuimelleen, niin ei hänen vihkimisensä hallitsijaksi ole täydellinen ennen kuin hänen otsaansa on tehty merkki bhilin suonista lasketulla verellä. Rajputit sanovat ettei tuolla muodollisuudella ole merkitystä, mutta bhil tietää että se on vihoviimeinen tähde hänen vanhoista oikeuksistaan maan ikivanhana omistajana.
Vuosisatojen sorto ja teurastus teki bhilistä julman ja puolihullun varkaan ja karjanvoron, ja englantilaisten maahantullessa hän näytti miltei yhtä taipuisalta sivistymään kuin omien viidakkojensa tiikerit. Mutta John Chinn Ensimäinen, Lionelin isä, meidän Johnimme vaari, läksi hänen maahansa, asui hänen kanssaan, oppi hänen kielensä, ampui hänen köyhää laihoaan tärvelevän hirven, ja voitti hänen luottamuksensa, niin että jotkut bhilit oppivat kyntämään ja kylvämään, kun taas toiset saatiin mielistellyksi yhtiön palvelukseen ystäviensä poliseiksi.
Huomatessaan että rivissä seisominen ei merkinnyt hetimiten tapahtuvaa telotusta he suostuivat sotureiksi kuten työlääseen mutta huvittavaan urheiluun, ja olivat innokkaat pitämään villiä veljiään kurissa. Se oli kiilan teränä. John Chinn Ensimäinen antoi heille kirjallisen lupauksen että, jos määräpäivästä alkaen lyöttäytyivät hyviksi, hallitus unohtaisi kaikki edelliset synnit; ja koska John Chinnin ei tiedetty koskaan rikkovan sanaansa – hän kerran lupasi hirttää bhilin jota paikkakunnalla pidettiin käsinkoskemattomana, ja hirtti hänet heimonsa nähden seitsemästä todistetusta murhasta – niin bhilit asettuivat niin lakeiksi asukkaiksi kuin osasivat. Se oli hidasta, näkymätöntä työtä, jollaista Intiassa tätänykyä uurastetaan kauttaaltaan; ja vaikka John Chinnin ainoa palkinto tuli, kuten sanoin, hallituksen kustannuksella luotuna hautana, ei mäkien pikku väki häntä milloinkaan unohtanut.
Eversti Lionel Chinn tunsi ja rakasti heitä myös, ja he olivat kelpo lailla sivistyneitä, bhileiksi, ennen kuin hänen palveluksensa päättyi. Useaa heistä hädin erotti alasäätyisestä hindu-maanviljelijästä; mutta etelässä, missä John Chinn Ensimäinen makasi haudassaan, villeimmät vielä juuttuivat Satpuran ylängöille, hellien tarua että Jan Chinn, kuten häntä nimittivät, vielä palaisi omiensa luo. Sitä odotellessaan he epäilivät valkeaa miestä ja hänen tapojaan. Pieninkin viritys sai heidät sekamelskassa umpimähkäisiin rosvousrynnäkköihin, ja silloin tällöin tappoihin; mutta jos heitä varoen kohdeltiin, niin he surivat taas kuin lapset ja lupasivat etteivät enää koskaan sitä tekisi.
Rykmentin bhilit – nauhamekkoiset – olivat monin tavoin kelpo poikia, mutta he tarvitsivat suostuttelemista. He tunsivat kiusaannusta ja koti-ikävää, jollei heitä otettu tiikerinmetsästyksille ajomiehiksi; ja heidän kylmäverinen uhkarohkeutensa – kaikki wuddarit ampuvat tiikereitään jalan: se on heidän säätymerkkinsä – sai upseeritkin ihmettelemään. He seurasivat haavotettua tiikeriä yhtä huolettomina kuin siipirikkoa varpusta, ja läpi seudun, joka oli täynnä luolia ja rotkoja ja närehautoja, joissa villipeto saattoi pitää tusinan miehiä armoillaan. Toisinaan joku pikku mies tuotiin kasarmiin pää murskana tahi kylkiluut tielle reväistyinä, mutta hänen toverinsa eivät milloinkaan oppineet varovaisiksi; he vain kilvan ähersivät tiikerin tappamisessa.
Nuori John Chinn laskeutui wuddarien yksinäisen upseerimajan kuistin luo kaksipyöräisten kärryjen taka-istuimelta, pyssylaatikkojensa lentäessä ylt'ympärilleen. Hento, käyränokkainen poikanen näytti hyljätyltä kuin eksynyt vuona, läimäyttäessään valkean tomun housujensa polvista ja kärryjen rämistessä pois pitkin hohtavaa tomurataa. Mutta sydämessään hän oli tyytyväinen. Olihan tämä kaikessa tapauksessa hänen syntymäsijansa, eikä ollut paljoa muuttunutkaan siitä asti kun hänet lapsena lähetettiin Englantiin viisitoista vuotta takaperin.
Jokunen uusi rakennus oli noussut, mutta ilma ja tuoksu ja päiväpaiste olivat entiset; ja vihreät pikku miehet, jotka astelivat harjotuskentän poikki, näyttivät vanhoilta tutuilta. Kolme viikkoa takaperin John Chinn olisi ollut valmis sanomaan, ettei muistanut sanaakaan bhil-kieltä, mutta ulko-ovella hän huomasi huuliensa hymisevän lauseita joita ei ymmärtänyt – vanhoja lastenlaulun katkelmia ja häntäpäitä komentosanoista joita