Hedelmällisyys. Emile Zola
ystäväni, täydellisesti päivän selvä. Se on meidän perikatomme. Mitenkä minä nyt voin jättää paikkani ja etsiä onneani Crédit nationalissa niin pienellä alkupalkalla? Nyt olemme ijankaikkisesti suossa, kuten vaimoni sanoo. Hän itkee yöt ja päivät. Kun minä erosin hänestä aamulla, hän ihan kylpi kyynelissä, ja se teki niin pahaa minuun. Minä puolestani olisin kyllä tyytynyt kohtalooni, mutta hän on tartuttanut minuun kunnianhimonsa, ja minä kärsin siitä, etten voi hankkia hänelle sitä loistoa ja niitä huveja, joita hän niin haluaa. Ja sitten on meillä pikku Reinemme! Mitenkä me voimme antaa hänelle myötäjäiset ja miten me voimme nyt hankkia hänelle miehen, tuolle kiltille pikku tytölle, joka ansaitsisi prinssin? Minä en voi nukkuakaan öisin, minä mietiskelen alituiseen, mitä vaimoni sanoo, ja minä tuskin tiedän, elänkö minä vai olenko kuollut."
Tuo hellämielinen ja heikkotahtoinen miesparka teki epätoivoisen liikkeen.
"No, kaikki kääntyy lopulta hyväksi", sanoi Mathieu. "Te tulette vielä jumaloitsemaan sitä pikku lasta."
"Ei, ei, älkää sanoko niin!" huudahti Morange kauhistuneena. "Jos Valérie olisi kuullut tuon, olisi hän pitänyt teidän sanojanne huonona enteenä. Hän ei millään ehdolla tahdo, että lapsi tulee maailmaan."
Morange alensi äänensä, aivankuin joku olisi voinut kuulustella, ja jatkoi pöyristyksellä:
"Tiedättekö, minä en voi tuntea itseäni levolliseksi. Valérie on siihen määrään suunniltaan, että hän voi saada aikaan onnettomuuksia."
Mutta sitten hän pysähtyi ja pelkäsi, että oli sanonut liikoja. Nuo aviopuolisot olivat yöllä keskustelleet asiasta kylpien kyynelissä ja väliin ankarasti kiivastuen. Morange ei ollut koko päivänä voinut saada mielestään tuota kauheata ajatusta.
"Mitä te tarkoitatte?" kysyi Mathieu.
"En mitään … naisten hullutuksia. Niin, rakas ystäväni, te näette nyt edessänne maailman onnettomimman ihmisen. Minä kadehdin kivenhakkaajaakin tien vieressä."
Kaksi suurta kyyneltä virtasi hänen poskilleen. Syntyi tuskallinen hiljaisuus. Sitten tyyntyi Morange ja alkoi puhua Norinesta.
"Ja tuo tyttö sitten … mihin hän lapsen kanssa joutuu? Se on kirottua, että juuri ne, jotka eivät tahdo lapsia, saavat niitä. Nyt hän on aivan avuton: ei rahaa, ei ruokaa, ei työtä eikä ketään, joka häntä auttaisi, ja lapsi on syntymässä. Minä olisin voinut itkeä äsken, kun näin hänen tilansa. Ja Beauchêne ajaa hänet ulos portista. Maailmassa ei ole ollenkaan oikeutta."
Mathieu luuli, että Morange epäili jotakin.
"Ehkä lapsen isä auttaa tyttöä?"
"Luuletteko niin?" vastasi kassanhoitaja hymyillen surullisesti, joka ilmaisi paljon. "Minä en tahdo mitään sanoa, minulla ei ole mitään tekemistä sen jutun kanssa. Mutta ihmisellä on luonnollisesti silmät, ja hän näkee paljon sellaista, jota hän tahtoisi mieluimmin päästä näkemästä. Tuo on kaikki vastenmielistä. Vika on luonnossa, joka on järjestänyt kaikki niin hullusti, että heti tulee lapsi, jos ei voida olla ilman hetken nautintoa. Se turmelee koko elämän."
Ja surullisen alistumisen liikkeellä ryhtyi Morange taas työhönsä, ja Mathieu läksi vihdoinkin omaan huoneesensa.
Iltapäivällä, kun hän oli palannut aamiaiselta ja istui tarkastelemassa erään kylvökoneen piirustusta, kuuli hän selkänsä takaa pienen yskäyksen. Siellä oli pieni noin kahdentoista vuotias tyttö, joka oli tullut sisään ja sulkenut oven aivan äänettömästi; tyttö oli ehkä seisonut kauvankin, ennenkuin hän tohti puhutella Mathieutä.
"Kuka sinä olet? Mitä sinä minusta tahdot?"
Tyttö ei arastellut vaan hymyili ainoastaan.
"Mamma käski minun tulla tänne sanomaan, että jos te olisitte niin hyvä ja tulisitte hetkiseksi tuonne alas."
"Kuka sinä olet?"
"Cécile."
"Cécile Moineaud?"
"Niin."
Mathieu ymmärsi. Nyt oli luultavasti kysymyksessä tuo ikävä Norinen juttu.
"Missä äitisi odottaa minua?"
"Hän odottaa eräällä kadulla, tuolla takapuolella … Ja hän käski minun sanoa, että jos te ette tule, niin seuraa siitä suuri onnettomuus vähän jokaiselle."
Mathieu katseli tuota liian aikaiseen kasvanutta tyttöä, jolla oli värittömät hiukset, alistuvaiset kasvot, jotka jo olivat tulleet piirteiltään yhtä veltoiksi kuin äidinkin. Säälin tunne valtasi hänet, ja hän käski tytön kulkea edellä, ja tyttö hiipikin käytävään, kulki portaita alas hiljaan ja luontevasti kuin kärppä, yhtä varovasti kuin hän oli tullut sisäänkin. Tehtaan portilla huomasi Mathieu toisen tytön, korkeintaan kahdeksan vuotiaan, joka odotti siellä ja joka alkoi sitten kävellä heidän edellään vaihdettuaan salaisesti silmäyksiä Cécilen kanssa.
"Kuka hän on?"
"Hän on minun pikku siskoni Irma."
"Minkätähden hän seisoi portilla? Miksi ette tulleet yhdessä sisään?"
"Niin, hän seisoi siellä katsomassa, ett'ei meitä vakoiltaisi. Me tunnemme kyllä tehtaan, ja mamma tietää, ett'emme me ole tyhmiä."
Hän juoksi Irman luokse, joka oli pieni, kaunis tyttö, vaaleanverinen kuin Norinekin, mutta hoikempi ja ulkonäöltään sairaalloinen, ja sanoi sitten Mathieulle:
"Se ei ole hyvä, että ihmiset näkevät meidät yhdessä. Seuratkaa te vaan meitä."
Ja Mathieu teki niin. He kulkivat viisikymmentä askelta hänen edellään suruttoman näköisinä, aivankuin olisivat olleet ulkona muuten kuleksimassa. Ja kuitenkaan ei nyt ollut minkään turhan kuleksimisen ilma, sillä aurinko oli peittynyt pilviin, jääkylmä tuuli puhalteli pitkillä, autioilla kaduilla, joilta ohut jääkuori kohosi ilmaan pieniksi pilviksi musertuneena. Ankaran kylminä talvi-ilmoina oli tässä työmieskorttelissa synkkyyden leima. Loppumattomain pitkäin, harmaitten muurien takaa kuului ainoastaan höyrykoneitten säännöllinen huounta, joka tuntui korahduksilta. Eräässä kadunkulmassa seisoi äiti ja tytär, aivankuin vartioimassa, ett'ei kukaan lähestyisi, ja siinä odottivat he katukäytävällä jäätävässä tuulessa, joka heitä pieksi, ja molemmat vapisivat kylmästä; äidin päässä oli musta myssy ja nuoremmalla oli villaliina solmittuna päähän.
Kun Norine näki Mathieun, purskahti hän itkuun. Hänen muuten niin maidon valkoiset ja julkean iloiset kasvonsa olivat nyt aivan itkeytyneet. Hän liioitteli ehkä hieman epätoivoaan tullakseen paremmin huomatuksi.
"Ah, herrani", sanoi äiti kimakalla äänellä, "miten hyvä te olitte, kun tulitte! Te olette meidän ainoa toivomme."
Ennenkuin hän alkoi selittää asiaansa, kääntyi hän pikkutyttöihin Irmaan ja Cécileen, jotka jo olivat asettuneet ison siskon viereen kuullakseen, mistä aijotaan puhua; heidän uteliaisuutensa oli hyvin kiihtynyt tästä asiasta.
"Menkää, te kaksi, ja asettukaa kumpikin kadullenne pitämään vahtia, ja sanokaa sitten minulle, kun näette jonkun tulevan."
Mutta pikkutytöt eivät liikahtaneet paikaltaankaan, eikä äiti välittänyt heistä sen enempää. He jäivät seisomaan siihen silmät suurina ja heristetyin korvin.
"Te tiedätte, mikä onnettomuus meille on tapahtunut", sanoi äiti. "Meillä oli kyllä tarpeeksi murhetta ennenkin! Herra Jumala, mihinkähän me nyt joudumme?"
Hänkin puhkesi itkuun, ja hän itki niin, ett'ei voinut puhua. Mathieustä, joka oli ollut enemmän kuin vuoden näkemättä häntä, tuntui, että hän oli vanhentunut; vaikka hän oli vasta neljänkymmenen vuotias, oli hän jo vanha vaimo, kulunut ainaisen raskautensa tähden, joitten aikana hän raatoi kuin tavallisesti muulloinkin, ja kun hän sitten tuli terveeksi, ei hän koskaan saanut tilaisuutta hoitaa itse itseään. Tuo ennen aikaansa vanhentunut olento alistui tosin kohtaloonsa, mutta hän puhui mielellään laveasti onnettomuuksistaan, ja hetkiseksi unohti hän vanhimman tyttärensä luetellakseen kaikki ne onnettomuudet,