Kungahällan kuningattaria ynnä muita kertomuksia. Lagerlöf Selma
veteen.
Mutta siitä varotuksesta ei ollut apua. Kuinka kaikki lienee käynytkään, tempasiko metsänneito äkkiä Silvius Antoniuksen puoleensa vai miten asia lienee ollutkaan, yks'kaks' nuori mies solahti yli laidan, ennen kuin kukaan ehti ajatellakaan tarttua häneen kiinni.
Silvius Antoniuksella ei ollut kuitenkaan hukkumisen vaaraa. Metsänneito oli ojentanut ruusuisen käsivartensa ja otti hänet vastaan. Nuorukainen tuskin hipaisikaan vedenpintaa. Samassa silmänräpäyksessä neidon ratsu kääntyi äkkiä, porhalsi rantaan ja katosi metsän uumeniin. Ja äänekkäänä kaikui hurjan ratsastajattaren nauru hänen kiidättäessään mukanaan Silvius Antoniusta.
Galenus ja hänen miehensä seisoivat hetken kauhusta jähmettyneinä. Aivan kuin merellä onnettomuuden sattuessa sukaisivat muutamat vaatteet yltään uidakseen maihin. Mutta Galenus pysähdytti heidät.
»Varmastikin tämä on jumalien tahto», sanoi hän. »Sen vuoksi he ajoivat Silvius Antonius Poppiuksen tuhansien myrskyjen kautta tähän tuntemattomaan maahan. Olkaamme iloisia, kun olemme olleet heidän tahtonsa välikappaleina! Mutta älkäämme myöskään yrittäkö estää sitä tapahtumasta.»
Ja merimiehet tarttuivat kuuliaisina jälleen airoihin ja soutivat jokea ylös, hyräillen hiljaa laulua Aretusan paosta ja säestäen siten tahdikkaita aironvetojaan.
Kun tämä kertomus nyt on lopussa, pitäisi matkamiehen ymmärtää vanha kivikirjoitus, joka hänelle näytettiin suuren Kungahällan paikalla. Hänen pitäisi nähdä hirvi, jolla on monihaaraiset sarvet, sekä kolmisoutulaiva pitkine airoineen. Ei voi vaatia häntä näkemään Silvius Antonius Poppiusta ja kaunista aarniometsän kuningatarta, sillä jos tahtoo nähdä myös heidät, täytyy katsella vanhojen sadunkertojien silmillä.
Ja hän ymmärtää senkin, että kivikirjoitus on nuoren roomalaisen omaa tekoa, sen vanha tarina samoin. Silvius Antonius opetti sen sanasta sanaan jälkeläisilleen. Hänhän tiesi heitä ilahduttavan sen tiedon, että he polveutuivat maankuuluista roomalaisista.
Mutta tietenkään ei muukalaisen tarvitse uskoa Panin nymfien liikkuneen täällä joenrannalla. Tottahan hän käsittää, että aarniometsässä vaelsi jokin villi heimo ja että hirven ratsastajatar oli noiden köyhien ihmisten kuninkaan tytär. Ja että tyttö ryöstäessään Silvius Antoniuksen halusi vain tämän koruja, ettei hän ajatellut lainkaan Silvius Antoniusta itseään, tuskinpa edes tiesi, oliko nuori roomalainen ihminen niinkuin hänkin.
Ja matkamies käsittää, ettei Silvius Antoniusta enää muistettaisi noilla rannoilla, jos hän olisi yhä edelleen pysynyt entisensälaisena narrina. Hän saa kuulla, miten onnettomuus ja hätä karkaisivat ja terästivät nuoren roomalaisen ja tekivät hänestä miehen sekä että hän villien halveksimasta orjasta kohosi heidän kuninkaakseen. Hän juuri kävi aarniometsään käsiksi tulen ja teräksen voimalla. Hän rakensi ensimmäisen lujaksi salvetun asumuksen. Hän rakensi laivoja ja kasvatti viljaa. Hän laski perustuksen suuren Kungahällan loistolle ja maineelle.
Ja kun matkamies kuulee kaiken tämän, hän katselee seutua iloisemmin kuin ennen. Sillä vaikka kaupungin perusta on muuttunut pelloiksi ja niityiksi eikä joella enää näy purjehtijoita, hän on kuitenkin tämän paikan ansiosta nähnyt näkyjä menneisyydestä ja saanut hengittää unelmien ilmaa.
SIGRID STORRÅDA
Oli kerran ihana kevät. Ja juuri se kevät, jolloin Ruotsin kuningatar Sigrid Storråda oli päättänyt matkustaa Kungahällaan sopiakseen Norjan kuninkaan Olavi Trygvenpojan kanssa heidän aiotusta avioliitostaan.
Oli varsin merkillistä, että Olavi-kuningas halusi omakseen Sigrid-kuningattaren. Tämä oli kylläkin rikas, kaunis ja ylevämielinen, mutta mitä paatunein pakana, jota vastoin Olavi-kuningas oli kristitty eikä ajatellut muuta kuin kirkkojen rakentamista ja kansan pakottamista kasteeseen. Mutta ehkäpä hän ajatteli, että Herra Jumala korkeudessaan käännyttäisi kuningattaren.
Mutta vielä merkillisempää oli se, että kun Storråda oli
Olavi-kuninkaan sanansaattajalle ilmoittanut aikovansa purjehtia
Kungahällaan niin pian kuin meri oli luonut jäänsä, tuli heti kevät.
Kylmyys ja lumi katosivat, vaikka niihin aikoihin muuten oli tavallisesti täysi talvi.
Kun Storråda puhui, että laivoja oli ruvettava varustamaan kuntoon, jäät katosivat seliltä, niittymaat alkoivat vihannoida, ja vaikka vielä oli pitkälti Marianpäivään, voitiin karja laskea laitumelle.
Kuningattaren laivan soutaessa Itä-Göötanmaan saaristosta Itämerelle kukkuivat käet kallioilla, vaikka oli vielä niin varhainen vuodenaika, että tuskin saattoi toivoa kuulevansa kiurua.
Kaikkialla Storrådan matkan varrella syntyi muuten suuri riemu. Kaikki jättiläiset, joiden oli täytynyt muuttaa pois Norjasta Olavi-kuninkaan hallitusaikana, koska eivät kärsineet kuunnella kirkonkelloja, kapaisivat kallionkielekkeille katsomaan Storrådan purjehtiessa ohi. He raastoivat juurineen maasta nuoria lehtipuita ja huiskuttivat niitä kuningattarelle, ja palatessaan kivipirtteihinsä, missä vaimo istui huolissaan ja kaivaten, he nauroivat sanoessaan: »Älä huoli enää surra, eukko! Nyt Storråda matkustaa Olavi-kuninkaan luo. Nyt saamme pian palata takaisin Norjaan.»
Kuningattaren purjehtiessa Kulla-vuoren ohi kömpi vuorenhaltija ulos luolastaan. Ja hän käski vuoren aueta, niin että kuningatar saattoi nähdä, miten kulta- ja hopeasuonet siellä kulkivat, ja iloita hänen rikkaudestaan.
Storrådan matkatessa ohi Hallannin jokien laski näkki kosket ja putoukset ja ui joen suulle saakka soittamaan harppuaan, niin että laivat karkeloivat laineilla.
Kun hän purjehti Nidingien saariston kohdalla, merenneidot lepäilivät rantakallioilla puhallellen simpukankuoritorviinsa, niin että vesi ryöppysi korkeina vaahtopylväinä.
Mutta tuulen kääntyessä vastaiseksi sukelsi syvyydestä pinnalle ilkeitä tursaita, jotka auttoivat Storrådan laivan yli aaltojen. Toiset työnsivät perästä, toiset tarttuivat hampain meriruohoköysiin ja asettuivat hinaamaan kuin hevoset.
Kaikkein hurjimmat viikingit, joita Olavi-kuningas ei kärsinyt maassaan heidän pahuutensa takia, soutivat kuningattaren laivan kimppuun purjeet koottuina ja entrauspiilut ojossa, ryhtyäkseen tappeluun. Mutta tuntiessaan kuningattaren he päästivät hänet rauhassa menemään ja huusivat hänen jälkeensä: »Juomme maljan sinun häittesi kunniaksi, Storråda!»
Kaikki rannikolla asuvat pakanat pinosivat puita kivialttareilleen ja uhrasivat lampaita ja vuohia vanhoille jumalille, jotta nämä auttaisivat Storrådaa matkalla Norjan kuninkaan luo. Kuningattaren purjehtiessa Nordre-jokea ylös ui Ahti laivan kupeelle, ojensi valkean käsivartensa syvyydestä ja ojensi hänelle suuren, kirkkaan helmen. »Käytä tätä», neuvoi Ahti, »että Olavi-kuningas hurmautuu kauneuteesi eikä milloinkaan voi unohtaa sinua.» Päästyään kappaleen matkaa jokea ylös kuningatar kuuli niin kovaa kolinaa ja pauhua, että arveli lähestyttävän vesiputousta. Kuta pitemmälle hän ehti, sitä kovemmaksi kävi kohu ja häly, ja vihdoin hän arveli joutuvansa keskelle suurta taistelua.
Mutta soudettuaan Gullön ohi ja käännyttyään leveään poukamaan Storråda näki suuren Kungahällan joen rannalla.
Kaupunki oli niin suuri, että virran partaalla oli taloja silmänkantamattomiin toinen toisensa vieressä. Ne olivat kaikki isoja ja hyvin rakennettuja, ympärillä lukuisat ulkorakennukset. Harmaiden hirsiseinien välitse ujui kaitoja kujia joenrantaan, tupien edustalla levisivät avarat pihamaat, ja joka talosta johti hyvin tallattu polku omaan venetalaaseen ja omalle laiturille. Storråda käski soutajia liikuttamaan airoja hitaammin. Hän seisoi korkealla laivan perässä katsellen rannalle. »Enpä ole milloinkaan nähnyt moista», puheli hän.
Nyt hän huomasi, että hänen kuulemansa kova kohu ja melu syntyi vain kaikesta siitä työstä, joka Kungahällassa oli keväisin käynnissä laivoja varustettaessa pitkille matkoille.
Hän kuuli seppien takovan raskailla moukareilla, leipäkaulimet kolisivat leipomotuvissa, rakennuslankkuja lastattiin kumiseviin, raskaisiin aluksiin, nuoret miehet kuorivat mastopuita ja höyläsivät