Jeri: Erään koiran seikkailuja Etelämerellä. Джек Лондон
mister Hagginin ei ollut onnistunut selvittää Tupun ja Katin katoamisen salaisuutta. Mutta Panu ja Timi tiesivät sen, ja Miksi ja Jeri myöskin. Neljän kuukauden ikäisinä Tupu ja Kati olivat joutuneet parakin keittopataan, ja niiden nuoruuttaan pehmeän nahkan oli tuli tuhonnut. Jeri tiesi tämän ja samoin sen isä, äiti ja veli, sillä ne olivat tunteneet epäilyttävää palaneen katkua, ja siitä raivostunut Panu oli hyökännyt Magonin, asiapojan, kimppuun, niin että mister Haggin oli sitä nuhdellut ja kurittanut, sillä mister Haggin ei ollut hajua tuntenut eikä ymmärtänyt, ja hänenhän täytyi aina pitää kuria talonsa asukkaitten keskuudessa.
Mutta mustaihoisten vainoaminen rannalla ei ollut vaarallista silloin, kun mustaihoiset, joiden palveluaika oli päättynyt, tulivat sinne tavaralaatikot pään päällä mennäkseen Arangille. Vanhat velat voitiin silloin maksaa, ja se olikin viimeinen tilaisuus, sillä Arangilla lähteneet mustaihoiset eivät milloinkaan palanneet. Vähän aikaisemmin tänä samana aamuna Timi oli kostanut erään Lerumielta saamansa salaisen selkäsaunan: Se oli iskenyt hampaansa tämän paljaaseen pohkeeseen ja laahannut hänet potkuista huolimatta tavaralaatikkoineen päivineen veteen ja nauranut sitten hänelle varmana mister Hagginin suojeluksesta, sillä mister Haggin vain irvisteli välikohtaukselle.
Arangilla oli myöskin tavallisesti vähintään yksi viidakkokoira, jolle Jeri ja Miksi saattoivat rannalta käsin haukkua kurkkunsa käheiksi. Panu, joka oli melkein airedalenterrierin kokoinen ja aivan yhtä rohkea – Tom Haggin nimittikin sitä Panu Väkeväksi – oli kerran ottanut kiinni sellaisen luvattomasti rannalle tunkeutuneen viidakkokoiran ja antanut sille verrattoman löylytyksen, johon Jeri ja Miksi sekä Tupu ja Kati, jotka silloin vielä elivät, olivat ottaneet osaa kimakasti haukkuen ja kipeästi pureskellen. Jeri muisti aina koiran karvojen huumaavan hajun, joka oli täyttänyt sen suun, kun se kerran oli saanut oikein kunnolla puraistuksi. Viidakkokoirat olivat koiria – Jeri tunsi ne sukulaisikseen – mutta ne eivät olleet sen omaa ylhäistä rotua vaan huonompia ja halvempia, aivan niin kuin mustaihoiset olivat mister Hagginiin, Derbyyn ja Bobiin verrattuina.
Jeri ei enää katsellut lähestyvää Arangia. Timi, joka ennenkin oli menettänyt lapsiaan, istui rantahietikolla etukäpälät vedessä ja ulvoi surusta. Jeri tiesi, että se suri häntä; siksi emon suru koski kipeästi vaikka epämääräisesti sen tunteelliseen, intohimoiseen sydämeen. Mitä kaikki tämä ennusti, siitä se ei tietänyt muuta, kuin että sitä oli kohdannut onnettomuus, suuri onnettomuus. Kun se katsoi karkeakarvaista ja surunmurtamaa äitiään takanaan, se saattoi nähdä Panun liehuvan huolestuneena tämän ympärillä. Sekin oli karkeakarvainen, niin kuin Miksi ja niin kuin Tupu ja Kati olivat olleet; Jeri oli ainoa sileäkarvainen koko perheestä.
Tom Haggin tiesi, vaikkei Jeri sitä tiennyt, että Panu oli kuninkaallinen rakastaja ja verrattoman hyvä aviomies. Jeri saattoi ensimmäisinä elämyksinään muistaa, kuinka Panu ja Timi juoksivat vieretysten mailimääriä pitkin rantoja tai kookospalmukujanteita, molemmat naurussa suin ja pelkkänä riemuna. Kun ne olivat ainoat koirat sen veljien ja sisaren sekä muutamien vieraitten viidakkokoirien ohella, jotka se tunsi, ei sen mieleen juolahtanutkaan muuta mahdollisuutta, kuin että sellainen oli yleensä koira-aviopuolisojen tapa. Mutta Tom Haggin tiesi, ettei sellainen ollut tavallista. »Jalon rodun tuntomerkki», hän selitteli selittämistään innostuneena ja silmät ihailusta kosteina. »Tuo Panu on ritari, se on nelijalkainen ritari, ihminen eikä koira, niin neljä jalkaa kuin sillä onkin. Ja siinä on voimaa! Sen suku ei sammu tuhannessa polvessa – siitä menen vaikka valalle… Entä sen selvää järkeä ja ystävällistä, rohkeaa sydäntä!»
Panu ei ilmaissut ääneen suruaan, mikäli se sellaista tunsi, mutta sen liehuminen Timin ympärillä osoitti, miten se otti osaa tämän tuskaan. Miksiin taas äidin suru oli tarttunut, ja se istui äitinsä vieressä haukkuen vihaisesti kasvavan välimatkan yli, ikään kuin se olisi haukkunut jotain viidakossa hiipivää vaaraa. Sekin sattui Jerin sydämeen vahvistaen sen aavistusta, että tuntematon kolkko kohtalo odotti sitä. Kuuden kuukauden ikäiseksi Jeri tiesi sangen paljon ja sentään hyvin vähän. Se käsitti, miksi Timi, joka oli viisas ja urhoollinen koira, ei noudattanutkaan sydämensä kehoitusta, juossut veteen ja uinut sen luokse. Timi oli suojellut Jeriä niin kuin naarasleijona silloin, kun iso puarka, mikä Jerin sanastossa edusti vinkumisen ja röhkinän ohella sanaa sika, oli koettanut syödä sen korkeapaaluisen asuinrakennuksen nurkan alta, missä se oli kyyröttänyt. Naarasleijonan tavoin Timi oli hyökännyt kokkipojan kimppuun, joka oli lyönyt Jeriä kepillä karkottaakseen sen keittiöstä. Se oli värähtämättä ja valittamatta ottanut vastaan napakan kepiniskun ja sitten löylyttänyt mustaihoisen pahanpäiväisesti keittiön patojen ja pannujen keskellä, kunnes mister Haggin laahasi sen pois moitittuaan sitä ennen kokkipoikaa siitä, että tämä oli uskaltanut nostaa kätensä jumalan omaa nelijalkaista koiraa vastaan.
Varmuus siitä, ettei ollut ainoastaan sopimatonta vaan myöskin vaarallista mennä veteen, missä liukui ja meloi äänettömästi milloin vedenpinnalla, milloin sukeltaen esiin syvyyksistä suunnattomia, suomuisia hirviöitä, isokitaisia ja hirmuhampaisia, jotka olisivat nielaisseet koiran silmänräpäyksessä ja yhtä helposti kuin mister Hagginin kanat nielivät jyviä.
Jeri oli usein kuullut isänsä ja äitinsä haukkuvan turvallisella hietikolla raivoaan noita hirmuisia veden eläviä kohtaan, kun ne huomasivat lähellä rantaa vedenpinnalla ajelehtivan puunrungon näköisen esineen. Krokotiili-sanaa ei ollut Jerin sanastossa. Se oli kuva, kuva ajelehtivasta puunrungosta, joka oli erilainen kuin muut puunrungot sikäli, että se oli elävä.
Jeri tiesi todellisuudessa enemmän krokotiileista kuin ihmiset yleensä. Se saattoi vainuta krokotiilin kauempaa ja tarkemmin kuin yksikään ihminen, tarkemmin kuin suolaisen veden äärellä tai viidakossa asuva villi. Se tiesi, milloin laguunista noussut krokotiili makasi hiljaa ja liikkumatta, kenties uneen vaipuneena sadan jalan päässä viidakon pehmeässä ruohikossa.
Ja kuitenkin oli niin paljon sellaista, mitä Jeri ei tietänyt. Se ei tietänyt, kuinka suuri maailma oli. Se ei tietänyt, että Meringen laguuni, jonka takana oli korkeita, metsäisiä vuoria ja jota edestä suojasivat korallisaaret, ei ollut koko maailma. Se ei tietänyt, että Meringe oli vain pieni murto-osa isoa Ysabelin saarta, ja tämä taas vain eräs tuhansista muista Salomonin saarten saarista, joista monet olivat sitä isompia ja jotka ihmiset merkitsivät kartoillaan vain joukoksi pilkkuja äärettömän Tyynen valtameren läntisellä ulapalla.
Tosin oli olemassa jokin toinenkin paikka jossakin muualla, tuolla kaukana, jota Jeri himmeästi aavisteli. Sieltä tuli olentoja, joita ennen ei ollut olemassa. Oli tavallista, että Meringen plantaasille äkkiä ilmestyi kananpoikia, sikoja ja kissoja, joita se ei ollut koskaan ennen nähnyt. Kerran oli sinne ilmestynyt myös outoja, nelijalkaisia, sarvekkaita ja pitkävillaisia eläimiä, joita ihmiset nimittivät vuohiksi.
Samoin ilmestyivät mustaihoisetkin jostakin tuntemattomasta paikasta – Jerin oli mahdoton tietää mistä – täysikasvuisina aivan yhtäkkiä Meringen plantaasille, jossa ne kuljeskelivat lannevaatteet vyötäisillään ja luuneula pistettynä nenän läpi, ja mister Haggin ja Derby ja Bob panivat ne töihin. Äkkiä ne taas katosivat. Jeri ymmärsi että niiden tulo ja katoaminen liittyivät jotenkin Arangin tuloon ja lähtöön.
Ja Arangille meni Jeri tänä hehkuvan kuumana tropiikin aamuna valaanpyyntiveneellä mister Hagginin kainalossa sillä välin kuin rannalla Timi valitti tuskaansa ja lapsellisen tietämätön Miksi haukkui nuoruuden ikuista taisteluvaatimusta Tuntemattomalle.
TOINEN LUKU
Valaanpyyntiveneestä pääsi Arangin teakpuiselle kannelle vain yhtä porrasta myöten alahangan puolelta, ja Tom Haggin nousi sitä myöten kevyesti Jeri kainalossa. Kannella hälisi outo väkijoukko. Tom Hagginille ja kapteeni Van Hornille se oli kuitenkin aivan jokapäiväinen näky.
Arangi oli pieni, ja siksi sen kannella oli hyvin vähän tilaa. Se oli alunperin rakennettu huvipurreksi, ja siksi sen pienoisosat olivat messinkiä, naulat kuparia, nostoköli pronssia ja helat raudoitetut, ja se oli vesirajaan saakka päällystetty kuparilevyillä. Nyt se oli myyty Salomonin saarille mustien orjien hankkimista varten. Laissa tätä ammattia kuitenkin kunnioitettiin nimityksellä »työväen värväys».
Arangi oli