Susikoira. Джек Лондон
koira
ENSIMMÄINEN LUKU.
Saaliin jäljissä
Jäätyneen vesireitin molemmin puolin kohosi uhkaavana tummaa kuusimetsää. Tuuli oli äskettäin riistänyt puilta niiden valkoisen huurrevaipan, ja ne näyttivät nojautuvan toisiaan kohti mustina ja turmaa ennustavina häipyvässä valossa. Kaikkialla vallitsi hiljaisuus. Itse maa oli autio ja eloton, vailla pienintäkin liikettä; seutu oli niin kolkko ja kolea, ettei siinä ollut edes alakuloisuudenkaan leimaa. Ilmenihän siinä kuin pieni pilkahdus naurua, mutta naurua sellaista, joka on alakuloisuuttakin hirveämpää, – naurua, joka oli ilotonta kuin sfinksin hymy ja kylmää kuin pakkanen, naurua, jossa oli järkkymättömyyden julmuutta. Niin nauroi ylivaltainen ja käsittämätön ikuisuus viisaudessaan elämän turhuudelle ja ponnistuksille. – Sellainen oli tämä erämaa – villi, jääsydäminen pohjolan erämaa.
Mutta olipa siinä sittenkin elämää, uhmaten liikkuvaa elämää. Alaspäin jäätynyttä vesireittiä pitkin ponnistelihe sarja susimaisia koiria. Niiden henki hyytyi ilmassa pursutessaan suusta höyrypilvinä, jotka laskeutuivat eläinten karvoihin ja muuttuivat jääkiteiksi. Koirilla oli nahkavaljaat, ja nahkahihnoin ne olivat kiinnitetyt rekeen, jota ne kiskoivat perässään. Reki oli vailla jalaksia. Se oli tehty lujasta koivuntuohesta ja lepäsi lumella koko pohjallaan. Keulapää oli väännetty ylöspäin painamaan reen alle pehmeätä lunta, joka kohosi aallon lailla sen edessä. Reessä sijaitsi tiukasti köytettynä pitkä ja kapea laatikko. Olipa siinä muitakin esineitä – huopapeitteitä, kirves, kahvipannu ja paistinpannu; mutta huomattavin, eniten tilaa viepä oli tuo pitkä ja kapea laatikko.
Koirien edellä ponnisteli mies isoilla lumikengillä. Reen perässä ponnisteli toinen mies. Reessä makasi laatikossa kolmas mies, jonka ponnistukset olivat päättyneet, – mies, jonka erämaa oli voittanut ja iskenyt kumoon, niin ettei hän enää milloinkaan ollut nouseva kamppailemaan. Erämaa ei rakasta liikuntoa. Elämä sitä loukkaa, sillä elämä on liikuntoa; ja erämaa pyrkii aina tuhoamaan liikuntoa. Se jäädyttää veden estääkseen sitä virtaamasta mereen; se pakottaa mahlan ulos puista, kunnes ne ovat paleltuneet voimakasta sydäntään myöten; ja hurjimmin ja hirmuisimmin erämaa kiusaa ja ruhjoo ihmistä – ihmistä, joka on elämän rauhattomin ilmaus, joka alati vastustelee määräystä, että kaiken liikunnon täytyy lopulta tauota.
Mutta edellä ja takana ponnistelivat säikkymättä ja lannistumatta molemmat miehet, jotka eivät olleet vielä kuolleet. Ruumiin verhona heillä oli turkiksia ja pehmeätä, parkittua nahkaa. Silmäripset, posket ja huulet olivat niin perin pohjin huurrekiteiden peitossa, ettei kasvoja voinut erottaa. Tämä saattoi heidät näyttämään aavenaamioilta, kummitusmaailman hautaansaattajilta, jotka kuljettivat jotain aavevainajaa kalmistoon. Mutta kaikesta huolimatta he olivat ihmisiä, jotka tunkeutuivat autiuden ja ivan ja hiljaisuuden maan halki, suunnattomaan seikkailuun antautuneita pikkuruisia seikkailijoita, kamppaillen vasten maailmaa, joka oli yhtä etäinen ja outo ja eloton kuin avaruuden pohjattomat syvänteet.
He matkasivat sanaakaan virkkamatta, säästellen henkeään ruumiin ponnistuksiin. Joka taholla vallitsi äänettömyys, painostaen heitä melkein kuin koskettamalla. Se vaikutti heidän mieleensä kuten syvän veden ankara paine sukeltajan ruumiiseen. Se musersi heidät äärettömän tyhjyyden ja muuttamattoman lain painolla. Se ruhjoi heidät heidän oman mielensä etäisimpään kolkkaan, pusertaen heistä, kuten mehun rypäleistä, ihmissielun kaiken väärän kiihkon ja intoilun ja sopimattoman ylpeilyn, kunnes he tuntuivat mielestään äärellisiltä ja pieniltä, pisteiltä ja hiukkasilta, jotka liikuskelivat heikon oveluuden ja vähäisen viisauden ohjaamina keskellä suurten sokeiden luonnonvoimain kisailua.
Kului tunti, kului toinenkin. Lyhyen, auringottoman päivän kalpea valo alkoi häipyä, kun hiljaisen ilman halki kajahti heikko etäinen ääni. Se kohosi korkeammaksi nopeasti liukuen, kunnes ennätti ylimpään kohtaansa, jota se väristen ja jännittyneenä venytti, heiketäkseen sitten verkalleen kuulumattomiin. Se olisi saattanut olla kadotetun sielun valitusta, ellei siitä olisi kajahtanut jonkinlaista alakuloista vimmaa ja nälkäistä kiihkoa. Etumainen mies käänsi päätään, kunnes kohtasi perässä kulkevan katseen. Ja sitten he nyökkäsivät toisilleen tuon kapean, pitkän laatikon ylitse.
Kajahti toinen huuto, viiltäen hiljaisuuden halki terävästi kuin veitsi. Molemmat miehet panivat merkille äänen suunnan. Se kuului takaapäin, jostakin lumilakeudelta, jonka poikki he vast'ikään olivat kulkeneet. Siihen vastasi kolmas huuto, tullen sekin takaapäin ja toisen huudon vasemmalta puolen.
"Ne ovat meidän jäljissämme, Bill", sano etumainen mies.
Hänen äänensä kuului käheältä ja epätodelliselta, ja puhuminen vaati häneltä ilmeistä ponnistusta.
"Liha on vähissä", vastasi hänen toverinsa. "En ole päiväkausiin nähnyt jäniksen merkkiäkään."
Sen jälkeen he eivät puhuneet enempää, vaikka heidän korvansa tarkkasivatkin ajohuutoja, joita yhä edelleen kajahti heidän takanaan.
Pimeän tullen he ohjasivat koirat vesireitin varrella olevaan kuusikkoon ja leiriytyivät sinne. Nuotion ääreen sijoitettu arkku sai olla istuimena ja pöytänä. Tulen ulommalle puolelle ryhmittyneet susikoirat murisivat ja ärhentelivät keskenään, mutta eivät näyttäneet ensinkään halukkailta poistumaan pimeyteen.
"Henry, minun mielestäni ne pysyttelevät merkillisen lähellä leiriä", huomautti Bill.
Henry, joka istui kyyryllään tulen ääressä ja sovitteli kahvipannua jääpaloineen asemilleen, vain nyökkäsi. Eikä hän puhunut, ennenkuin oli jälleen asettunut arkulle ja ruvennut syömään.
"Kyllä ne tietävät, missä niiden nahka on turvassa", virkkoi hän. "Parempi syödä itse kuin joutua syötäväksi. Viisaita elukoita, nuo koirat."
Bill pudisti päätään. "No, enpä juuri tiedä", virkkoi hän.
Toveri katsahti häneen kummastellen. "En ole koskaan ennen kuullut sinun sanovan, etteivät ne olisi viisaita", huomautti hän.
"Henry", sanoi toinen jauhaen miettiväisenä papujaan. "Satuitko huomaamaan, kuinka koirat mellastivat niitä syöttäessäni?"
"Kyllähän ne pyristelivät tavallista enemmän", myönsi Henry.
"Kuinka monta koiraa meillä on, Henry?"
"Kuusi."
"No niin, Henry.".. Bill vaikeni hetkeksi, jotta hänen sanansa saisivat suuremman merkityksen. "Niinkuin sanoit, Henry meillä on kuusi koiraa. Otin kuusi kalaa laukusta. Annoin kalan kullekin koiralle ja, Henry, kaloja oli yksi liian vähän."
"Laskit väärin."
"Meillä on kuusi koiraa", toisti toinen rauhallisena. "Otin kuusi kalaa. Korvapuoli ei saanut kalaansa. Palasin sitten laukulle ja vein sillekin kalan."
"Meillä on vain kuusi koiraa", virkkoi Henry.
"Henry", jatkoi Bill, "en tahdo sanoa, että ne olivat kaikki koiria, mutta seitsemän sai kalansa kukin."
Henry herkesi syömästä katsahtaakseen nuotion yli ja laskeakseen koirat.
"Kuusi niitä on nyt", hän sanoi.
"Näin yhden juoksevan tiehensä", ilmoitti Bill rauhallisen varmasti. "Näin seitsemän."
Henry katsoi häneen säälien ja lausui: "Olen kerrassaan iloinen, kun tämä retki kerran päättyy."
"Mitä sinä sillä tarkoitat?" kysyi Bill.
"Tarkoitan, että tämä meidän taakkamme alkaa koskea sinun hermojasi ja että sinä rupeat näkemään näkyjä."
"Sitä minäkin ajattelin", vastasi Bill vakavana. "Ja sitten, kun näin sen juoksevan tiehensä lumen poikki, tarkastin lunta ja näin sen jäljet. Sitten laskin koirat, ja niitä oli edelleen kuusi, jäljet ovat vieläkin tuolla lumessa. Haluatko nähdä ne? Näytän ne sinulle."
Henry ei vastannut, vaan jauhoi edelleen äänetönnä, kunnes annoksensa syötyään siemaisi palan painimeksi vielä kupillisen kahvia. Hän pyyhkäisi suutaan kätensä selällä ja sanoi:
"Taidat sitten ajatella, että se oli – "
Hänet keskeytti pitkä, valittava huuto, joka hurjan surullisena kajahti pimeydestä. Hän pysähtyi sitä kuuntelemaan, sitten hän lopetti lauseensa, heilauttaen kättään ääntä kohti: " – yksi noista?"
Bill nyökkäsi.