Peukaloisen retket villihanhien seurassa. Lagerlöf Selma
aloitettua yritystä, ja sentähden hän paneutui pitkäkseen vuoren äärimmäiselle reunalle ja katseli lakkaamatta villihanhia. Heitä katsellessaan hän ajatteli kaikkea sitä pahaa, mitä he olivat hänelle tehneet. Niin, se oli heidän syynsä, että hänet oli karkotettu Skoonesta ja että hänen oli täytynyt muuttaa köyhään Blekingeen. Hän yllytti siinä maatessaan itseään vihaan niin, että toivoi kuolemaa ja kadotusta hanhille, vaikkei itse saisikaan syödä heitä.
Kun Smirren harmi oli kohonnut näin korkealle, hän kuuli risahduksen suuresta petäjästä, joka kasvoi häntä lähellä, ja hän näki oravan puittavan alas puusta, näädän ahdistamana. He eivät kumpainenkaan huomanneet Smirreä, ja hän istui hiljaa ja katseli ajoa, joka kulki puusta puuhun. Hän katseli oravaa, joka liikkui puissa niin keveästi kuin lentotaitoinen. Hän katseli näätää, joka ei ollut niin taitava kiipeämään kuin orava, mutta kuitenkin juoksi puiden runkoja myöten ylös ja alas niin keveästi kuin jos ne olisivat olleet tasaisia metsän polkuja. "Jos minä osaisin kiivetä puoleksikaan niin hyvin kuin nuo", kettu ajatteli, "niin eivät nuo tuolla alhaalla saisi kauankaan maata rauhassa."
Niin pian kuin orava oli saatu kiinni ja ajo päättynyt, meni Smirre näädän luo, mutta pysähtyi parin askelen päähän merkiksi siitä, ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. Hän tervehti näätää hyvin ystävällisesti ja toivotti hänelle onnea saaliin johdosta. Smirre asetti sanansa kauniisti, niinkuin ketut aina tekevät. Näätä sitä vastoin, jonka solakka ruumis, hieno pää, pehmoinen nahka ja vaalean ruskea kaulapilkku saavat sen näyttämään oikealta kauneuden ihmeeltä, on oikeastaan vain raaka metsäläinen, ja hän tuskin vastasi Smirren tervehdykseen. "Se minua vain ihmetyttää", sanoi Smirre, "että semmoinen metsästäjä kuin sinä tyydyt ajamaan oravia, kun on niin paljon parempaa riistaa saatavana." Tässä hän pysähtyi ja odotti vastausta, mutta kun näätä vain irvisti hänelle ihan häpeämättä ja mitään vastaamatta, hän jatkoi: "Onko mahdollista, ettet näe villihanhia, jotka ovat tuolla vuoren seinän alla? Vai etkö ole niin hyvä kiipeämään, että voisit päästä heidän luokseen?"
Tällä kertaa Smirren ei enää tarvinnut odottaa vastausta. Näätä karkasi häntä vastaan selkä koukussa ja jokainen karva pystyssä. "Oletko nähnyt villihanhia?" sähisi hän. "Missä ne ovat? Sano heti, tai minä puraisen kurkkusi poikki." – "So, so, muistahan toki, että minä olen puolta suurempi kuin sinä, ja ole hiukan kohteliaampi. Enhän minä muuta toivo kuin saadakseni näyttää sinulle villihanhet."
Samassa näätä oli matkalla jyrkännettä alas, ja kun Smirre istui ja katseli, kuinka hän keikautteli käärmemäistä ruumistaan oksalta oksalle, hän ajatteli: "Tuolla kauniilla puissa pyydystäjällä on julmin sydän koko luomakunnassa. Minä luulen, että villihanhet saavat kiittää minua verisestä heräämisestä."
Mutta juuri kun Smirre odotti saavansa kuulla hanhien kuolonkirkunan, hän näki näädän polskahtavan jokeen, niin että vesi räiskähti korkealle. Heti kuului kova siipien pamaus ja kaikki hanhet lähtivät kiireesti lentoon.
Smirre aikoi heti rientää hanhien jälkeen, mutta hän oli niin utelias tietämään, kuinka he olivat pelastuneet, että hän istui paikoillaan, kunnes näätä kiipesi takaisin. Se raukka oli märkä ja liejuinen ja pysähtyi silloin tällöin hieromaan päätään etukäpäliään vastaan. "Sitähän minä jo ajattelin, että sinä olet köntys mieheksesi ja putoat varmasti jokeen", sanoi Smirre ylenkatseellisesti.
"En minä köntystellyt. Älä sinä yhtään hauku", sanoi näätä. "Istuin jo miltei alimmalla oksalla ja mietin, kuinka saisin revityksi heitä oikein monta, kun muuan pieni naskali, joka ei ollut oravaa suurempi, hyppäsi ylös ja heitti päähäni kiven niin voimakkaasti, että hoiperruin jokeen."
Näädän ei tarvinnut kertoa enempää. Hänellä ei ollut enää kuulijaa.
Smirre oli jo kaukana, matkalla hanhien jälkeen.
Etsiessään uutta makuupaikkaa Akka oli lentänyt etelään päin. Oli vielä hiukan hämärä ja puolikuu oli korkealla taivaalla, niin että hän voi nähdä jotakuinkin. Onneksi oli, että hän tunsi hyvin nämä seudut, kun oli sattunut usein, että tuuli oli ajanut hänet Blekingeen, kun hän oli matkustanut Itämeren yli.
Hän seurasi jokea niin kauan kuin näki sen mustankiiltävänä käärmeenä mutkittelevan kuun valaisemassa maisemassa. Sillä tavalla hän tuli aina Djupaforsiin, jossa joki ensiksi piilottautui maanalaiseen ränniin ja sitten kirkkaana ja läpikuultavana kuin jos olisi lasista, syöksyy ahtaaseen rotkoon, jonka pohjaa vasten se särkyy kimmeltäviksi pisaroiksi ja pärskyväksi vaahdoksi. Valkoisen putouksen alapuolella on muutamia kiviä, joiden välitse vesi kuohuu hurjana koskena, ja siihen asettui Akka. Se oli taaskin hyvä nukkumapaikka, varsinkin näin myöhään illalla, kun ei ollut ihmisiä liikkeellä. Auringon laskun aikana hanhet eivät olisi voineet asettua siihen, sillä Djupafors ei ole missään erämaassa. Toisella puolen koskea kohoaa suuri paperimassatehdas, ja toisella puolella, joka on jyrkkä ja puiden peittämä, on Djupadalin puisto, jossa ihmisiä aina on liikkeellä kävelemässä liukkailla ja jyrkillä poluilla ja ihailemassa jalkainsa alla olevan kosken kuohuvaa kulkua.
Täälläkään ei kukaan matkamiehistä vähääkään ajatellut tulleensa kauniiseen ja maankuuluun paikkaan. Pikemminkin he vain ajattelivat, että oli kamalaa ja vaarallista maata liukkailla, märillä kivillä keskellä koskea, joka ehkä voisi paisua ja temmata heidät mukaansa. Mutta he saivat olla tyytyväisiä, kunhan olivat suojassa pedoilta.
Hanhet vaipuivat heti uneen, mutta poika ei saanut unta silmiinsä, vaan istui heidän vieressään voidakseen vartioida hanhikukkoa.
Hetken kuluttua Smirre tuli juosten joen rantaa pitkin. Hän huomasi hanhet tuolla kuohujen keskessä ja älysi kohta, ettei hän nytkään saavuttaisi heitä. Mutta ei hän tahtonut jättääkään heitä, vaan istahti rannalle ja katseli heitä. Hän oli hyvin häpeissään ja hänen mielestään alkoi hänen metsästäjänmaineensa olla mennyttä kalua.
Näin istuessaan hän näki saukon kämpivän koskesta kala suussa. Smirre meni häntä vastaan, mutta pysähtyi parin askelen päähän näyttääkseen, ettei hän tahtonut riistää häneltä saalista. "Oletpa sinäkin, kun tyydyt pyytämään kalaa, vaikka kivet ovat villihanhia täynnä", sanoi Smirre. Hän oli niin kiihtynyt, ettei saanut asetetuksi sanojaan niin hyvin kuin hänen tapansa oli. Saukko ei edes kääntänyt päätään koskelle päin. Hän oli maankulkija, kuten kaikki saukot ja oli monta kertaa kalastellut Vombsjön rannoilla, ja hän tunsi hyvin Smirre ketun. "Emme tapaa toisiamme ensi kertaa, Smirre", hän sanoi. "Tiedän kyllä, mitä peliä pidät viekoitellaksesi itsellesi lohen mullosia." – "Vai niin, sinähän oletkin Purija, näen mä", sanoi Smirre ja ilostui, sillä hän tiesi, että tämä saukko oli rohkea ja taitava uimari. "En ollenkaan ihmettele, ettet sinä tahdo nähdä villihanhia, kun et kuitenkaan kykene pääsemään heidän luokseen." Mutta saukko, jolla oli uimanahka varpaiden välissä ja jäykkä häntä, joka oli yhtä hyvä kuin airo mikään, ja turkki vedenpitävä, ei sallinut sanottavan, että oli koski, jota hän ei voisi voittaa. Hän käännähti koskeen päin ja heti kun hän oli keksinyt villihanhet, hän syöksyi jyrkkää rantaa jokeen.
Jos olisi ollut keväämpi, niin että satakielet Djupadalin puistossa olisivat olleet kotona, he olisivat jo monena yönä laulaneet Purijan taistelusta kosken kanssa. Sillä monta kertaa aallot tempaisivat saukon mukaansa ja veivät hänet koskesta alas, mutta hän taisteli joka kerta ylös suuria kiviä kohti. Hän ui akanvirrassa kivien alla ja tuli yhä likemmä hanhia. Se oli vaarallinen matka, josta satakielten kyllä olisi kannattanut laulaa.
Smirre seurasi silmillään saukon kulkua niin hyvin kuin taisi. Hän näki, että saukko varmasti läheni villihanhia ja hän oli näkevinään jo senkin, että saukko oli kiipeämässä heidän kivelleen. Mutta juuri silloin hän kirkaisi kimeästi ja äkäisesti. Smirre näki, kuinka hän retkahti taaksepäin veteen ja meni virran mukana niinkuin olisi ollut sokea kissanpoika. Heti pamahtivat taas hanhien siivet, ne lähtivät lentoon kaikki ja riensivät etsimään itselleen toista nukkumapaikkaa.
Saukko kämpi kohta maihin; hän ei sanonut mitään, hän alkoi vain nuoleksia toista etujalkaansa.