Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс
ä: Romaani
I LUKU
Unettomuus
Eräänä iltapäivänä, luodeveden aikana, lähti mr. Isbister, nuori Boscastlen kylässä asuva maalari Pentargen kauniisen lahteen päin katselemaan siellä löytyviä luolia. Kuljettuaan puolet matkasta tapasi hän äkkiä kallionkielekkeellä istuvan miehen, joka näytti vaipuneen mitä syvimpään epätoivoon. Miehen kädet lepäsivät hervottomina hänen polvillaan, silmänsä olivat punaiset ja hän tuijotti eteenpäin kyynelten valuessa pitkin poskiaan.
Hän kääntyi katsomaan kuullessaan Isbisterin tulevan. Isbister oli ehkä enemmän hämillään kuin toinen ja päästäkseen vapaaksi siitä kiusallisesta tunteesta, jonka äkillinen seisahtuminen oli hänessä synnyttänyt, lausui hän, että ilma oli katsoen vuodenaikaan odottamattoman kuuma.
"Hyvin kuuma", vastasi tuntematon lyhyesti. Sitten, oltuaan hetkisen vaiti, lisäsi hän soinnuttomalla äänellä: "Minä en voi nukkua".
Isbister säpsähti. "Ettekö?" sanoi hän vaan, mutta hänen äänensä ilmaisi säälivää osanottoa.
"Se saattaa kuulua uskomattomalta", sanoi tuntematon, luoden väsyneen katseensa Isbisteriin ja kuvaten sanojaan väsyneellä käden liikkeellä, "mutta minä en ole nukkunut – en ole nukkunut kuuteen yöhön".
"Oletteko neuvotellut lääkärin kanssa?"
"Olen kyllä. Heidän neuvonsa ovat suurimmaksi osaksi hyödyttömiä.
Rohtoja. Mutta minun hermostoni. Rohdot auttavat tavallisia ihmisiä.
Minun tilaani on vaikea selittää. Minä en uskalla nauttia kyllin voimakkaita lääkkeitä".
"Se on vaikea asia", sanoi Isbister.
Hän seisoi avutonna kaidalla polulla, tietämättä, mitä tulisi tehdä. Tällaisissa olosuhteissa sangen luonnollinen ajatus saattoi häntä jatkamaan keskustelua. "Minua ei ole koskaan unettomuus vaivannut", sanoi hän, "mutta minä olen tuntenut samanlaatuisia sairaita, ja he ovat aina jollain tavoin parantuneet – "
"Minä en uskalla enää koettaa mitään keinoa".
Hän puhui verkalleen, teki epätoivoisen liikkeen, ja hetkisen olivat molemmat miehet vaiti.
"Ruumiillinen liikunto?" sanoi Isbister arasti luoden katseensa tuntemattoman kasvoista hänen matkailijapukuunsa.
"Olenhan minä sitäkin koettanut. Ehkä kaikista eniten. Minä olen kulkenut pitkin rannikkoa, päivän toisensa jälkeen, – New Quaystä tänne asti. Se on vaan lisännyt ruumiillisen uupumuksen henkiseen uupumiseen. Tämä tauti on seurauksena liiallisesta työstä. surusta. Eräs asia – "
Hän vaikeni aivan uupuneena, pyyhki laihalla kädellään otsaansa, ja jatkoi aivan kun haastaen itsekseen.
"Minä olen villi susi, yksinäinen mies, kulkien halki maailman, jossa minulla ei ole mitään tehtävää. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia – joku on sanonut että lapseton mies on kuin kuiva oksa elämän puussa. Minulla ei ole vaimoa, ei lapsia – minulla ei ole ollut mitään elämäntehtävää, ei mitään kaipuuta sielussani. Lopulta oli olemassa vaan yksi ainoa asia, jonka päätin tehdä."
"Minä sanoin itselleni, minun täytyy se tehdä, ja voittaakseni tämän sieluttoman ruumiin velttouden turvauduin rohtoihin. Hyvä Jumala, kuinka paljon minä olen niitä nauttinut. Minä en tiedä, tunnetteko te ruumiimme raskaan taakan, joka saattaa epätoivoon, kaikki ne huolet, jotka sielu tuottaa. Aika – elämä! Elää! Me elämme ainoastaan pienissä erissä. Me syömme ja sitä seuraa ruuansulatuksen ikävä toiminta – tai vaivat. Meidän täytyy hengittää ilmaa, muuten ajatuksemme tylstyy ja harhailee sinne ja tänne. Tuhannet huvitukset odottavat edessä ja takana, ja niitä seuraa kyllästyminen ja uni. Me näytämme elävän nukkuaksemme. Kuinka pieni osa päivästä oikeastaan kuuluu meille – paraimmassakin tapauksessa! Ja sitten tulevat nuo huonot ystävät, petolliset auttajat, huumaavat aineet, jotka tukahuttavat ruumiillisen uupumuksen ja surmaavat levon – musta kahvi, kokaiini – "
"Minä ymmärrän", sanoi Isbister.
"Minä sain lopulta työni valmiiksi", sanoi uneton mies kärsivällä äänellä.
"Ja tämä on sen palkka?"
"Niin".
Hetkisen olivat molemmat vaiti.
"Te ette voi kuvitellakaan kuinka minä kaipaan lepoa – minä isoan ja janoan sitä. Näinä kuutena päivänä työni valmistumisen jälkeen on sieluni ollut huimaava, taukoamaton ja muuttumaton pyörre, loputon ajatusten virta, joka yhtäpäätä säännöllisesti kiitää eteenpäin".
"Loppukuilua kohden".
Hän vaikeni.
"Teidän täytyy saada nukkua", sanoi Isbister päättäväisesti, ikäänkuin hän olisi keksinyt jonkun parannuskeinon. "Teidän täytyy ehdottomasti saada nukkua".
"Ajatukseni ovat aivan selvät. Ne eivät koskaan ole olleet sen selvemmät kuin nyt. Mutta minä tunnen kiitäväni loppukuilua kohden. Heti kohta – "
"Niinkö?"
"Te olette kai joskus nähnyt esineiden katoavan pyörteesen? Jättävän päivän valon, raikkaan elämän kauneuden – alas – "
"Mutta", vastusti Isbister.
Mies levitti kätensä, katseensa oli hurja ja äänensä äkkiä kimakka. "Minä tapan itseni, jollei muu auta – minä pääsisin silloin tuon tumman kuilun pohjalle, jossa vesi on viheriätä, jossa valkoinen vaahto nousee ja laskee ja pienet vesikuplat kohoavat. Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua".
"Se on järjetöntä", sanoi Isbister kauhistuen miehen hermostunutta kiihkoa. "Rohdot auttavat paremmin kuin se".
"Siellä minä vihdoinkin saisin nukkua", vastasi tuntematon kuuntelematta häntä.
Isbister katsoi häneen ajatellen, mikä salaperäinen sallimus oli tänä iltapäivänä tuonut heidät yhteen. "Se ei ole laisinkaan varmaa", huomautti hän. "Lulworthin luona on samallainen kallio kuin tämä – melkein yhtä korkea – eräs pieni tyttö putosi sieltä alas. Ja hän elää vielä tänään – on terve ja reipas".
"Mutta nämät kalliot?"
"Vaikeata olisi teidän pysytellä koko yötä täällä väsyneen ruumiinne väristessä ja kylmän veden valellessa ruumistanne. Häh?"
Heidän katseensa yhtyivät. "Minä en tahtoisi hävittää teidän ihanteitanne", sanoi Isbister ylpeillen omista sanoistaan. "Mutta itsemurha syöksymällä alas tältä kalliolta – tai miltä kalliolta tahansa – se tuntuu minusta taiteilijasta – " Hän nauroi. "Niin suurelta hutiloimiselta".
"Mutta tuo toinen keino", sanoi uneton mies kiihkeästi, "tuo toinen keino. Ei kukaan voi pysyä järkevänä, kun yö toisensa jälkeen – "
"Oletteko kulkenut täällä yksinänne?"
"Olen".
"Sekin on järjetöntä. Suokaa anteeksi, kun niin sanon. Yksinänne!
Itsehän sanoitte: ruumiillinen uupumus ei paranna henkistä uupumista.
Kuka sitä on teille neuvonut? Onko se ihmeellistä; yhä vaan kuljette?
Ja päivä polttaa päähänne koko päivän, ja sitten te menette vuoteesen ja koetatte kaikin keinoin – häh?"
Isbister vaikeni äkkiä ja tarkasti kärsivää miestä.
"Katsokaa näitä kallioita!" huudahti mies tehden äkkinäisen voimakkaan liikkeen. "Katsokaa merta, joka yhäti kimaltelee ja kuvastaa taivaan. Ja tuota sinikupua, jonka laelta heloittava päivä paistaa. Se on teidän maailmanne. Te elätte siinä ja iloitsette siitä. Se lämmittää, ylläpitää ja hurmaa teidät. Mutta minä – "
Hän käänsi päänsä ja verettömät kasvonsa, jonka silmät olivat punaiset ja huulet kelmeät, häneen päin. Hän lausui melkein kuiskaamalla: "Se on minun kurjuuteni puku. Koko maailma on minun kurjuuteni puku".
Isbister loi katseensa ensin auringon valaisemiin kallioröykkiöihin ja sitten noihin epätoivoa kuvastaviin kasvoihin. Hän oli hetkisen vaiti.
Hän vavahti ja teki liikkeen aivan kuin lykätäkseen luotaan tuskallisen tunteen. "Teidän täytyy saada nukkua yksi yö rauhassa", sanoi hän, "niin ette te näe enää tässä mitään kurjuutta. Luottakaa minun