Kun nukkuja herää. Герберт Уэллс
sekä ranteen ylä- että alapuolelta. Ja tämä omituinen vuode oli sijoitettu hänen mielestään viheriäisestä lasista tehtyyn laatikkoon; ja sen valkoinen kehys oli ensiksi vetänyt hänen huomionsa puoleensa. Laatikon kulmassa oli kiiltävä ja sirotekoinen kone, joka hänelle oli aivan vieras, vaikka hän näkikin siinä maximum- ja minimum-lämpömittarin.
Tämä hiukan viheriäksi värjätty lasinkaltainen aine, joka joka puolelta ympäröi häntä, esti näkemästä, mitä oli sen ulkopuolella, yhtäkaikki huomasi hän loistavan salin, jolla oli valkoinen aivan sileä holvikatto. Lasilaatikon vieressä oli muutamia huonekaluja, pöytä, joka oli peitetty hopeakankaalla kimallellen kuin kalansuomus, pari siromuotoista tuolia, ja pöydällä joukko tarjottimia, joilla oli erilaisia ruokia, pullon ja kaksi lasia. Hän tunsi olevansa tavattoman nälissään.
Hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisolentoa, ja hetken arkailtuaan hän tahtoi jättää läpikuultavan patjansa ja nousi seisomaan pienen asuntonsa valkoisella ja puhtaalla permannolla. Hän oli luullut itseään voimakkaammaksi, hän horjahti ja nojasi kädellään lasin kaltaiseen ainekseen pysyäkseen pystyssä. Jonkun aikaa kesti se hänen painoaan, antaen myöten kuin kautshukki, mutta sitten se heikosti paukahtaen halkesi ja katosi aivan kuin saippuakupla. Nukkuja, aivan pyörällä päästään, putosi saliin. Hän takertui pöytään, kaatoi lasin, joka putosi kilahtaen mutta ei särkynyt, ja istahti toiseen nojatuoliin.
Hiukan toinnuttuaan, otti hän pullon, täytti toisen lasin ja joi. Se oli väritöntä ainetta, ei vettä, jolla oli vieno tuoksu ja maku, ja joka heti virkisti ja voimistutti häntä. Hän laski lasin pöydälle ja katsoi ympärilleen.
Sali ei kadottanut mitään suuruudestaan ja loistostaan, kun hän katseli sitä suoraan, eikä vihertävän lasin läpi. Holvi, jonka hän oli huomannut, johti alaspäin vieville portaille, jotka ilman välillä olevaa ovea veivät laajaan käytävään. Tämän käytävän sivut muodosti pylväistö, joka oli tehty jostain valkojuovaisesta merensinisestä aineesta. Käytävän kautta kuului sekavia ihmisääniä ja yhtämittaista kohinaa. Nyt, täysin herättyään, istui hän kuunnellen unohtaen edessään olevat ruuat.
Äkkiä muisti hän olevansa vaatteitta ja etsiessään jotain, jolla hän voisi verhota itsensä, näki hän vieressään tuolilla mustan pitkän vaipan. Hän verhosi sillä ruumiinsa ja istahti vavisten jälleen tuoliin.
Ajatuksensa tulivat yhä enemmän ja enemmän sekaviksi. Hän oli selvillä nukkumisestaan ja että hänet oli uneen vaivuttuaan siirretty toiseen paikkaan. Mutta minne? Ja mitä oli tuo kansa, tuolla etäällä sinisten pylväiden takana? Boscastlen asukkaitako? Hän kaatoi lasiinsa tuota väritöntä ainetta ja joi muutaman siemauksen.
Mikä oli tämä paikka? – jossa hänen aistimensa huomasivat vallitsevan elämää ja liikettä? Hän katseli ympärilleen ja näki kovin kauniita ja sopusuhtaisia muotoja, joita eivät mitkään ornamentit koristaneet. Hän näki että salin kupukatossa oli pyöreä aukko, josta valo virtasi sisään, ja katsellessaan ylöspäin näki hän aukon ohi liikkuvan varjon ja taas katoavan, palaavan uudestaan ja katoavan taas. Joka kerta kuului kohahtava ääni, joka liittyi ilmaa täyttävään kohinaan.
Hän tahtoi huutaa, mutta kurkustaan tuli vaan heikko ääni. Sitten hän nousi ja horjuen kuin humalainen lähti kulkemaan pylväistöön päin. Hän kompuroi portaita alas, kompastui yllään olevan mustan vaipan laskoksiin ja tarttui kiinni siniseen pilariin pysyäkseen pystyssä.
Käytävä jatkui eteenpäin sinisen ja purppuran väreissä ja päättyi etäällä parvekkeen tapaiseen puolikehään, joka oli kirkkaasti valaistu. Sen takana näkyi epäselvästi aivan kuin laajan rakennuksen sisusta. Taempana, etäällä näkyi mahtavia rakennusmuotoja.
Äänien kohina kuului nyt selvemmin ja kovemmin ja parvekkeella kääntyneenä selin häneen ja kiihkeästi puhuen ja liikehtien oli kolme henkilöä. He olivat puetut avariin kirkasvärisiin viittoihin. Suuren kansanjoukon puheen kohina lainehti parvekkeen yli, ja kerran oli hän näkevinään lipun liehuvan ilmassa ja himmeän sinisen esineen, päähineen tai pukukappaleen heitettävän ilmaan, kohoavan parvekkeen yläpuolelle ja putoavan jälleen alas. Hän oli myöskin kuulevinaan selvän huudahduksen, joka uusiutui tuon tuostakin, sanan: "herää!" Hän kuuli kimeän, epäselvän huudahduksen, ja äkkiä nuo kolme olentoa alkoivat nauraa.
"Ha, ha, ha!" ilkkui eräs heistä – punatukkainen lyhyeen purppurapunaiseen takkiin puettu mies. "Kun nukkuja herää – Kun!"
Pilkallisesti katsahtaen kääntyi hän käytävään päin. Ilme kasvoissaan muuttui, koko miehen olemus muuttui ja hän jäykistyi. Hänen seuralaisensa kääntyivät hänen huudahtaessaan ja jäivät liikkumattomina paikalleen seisomaan. Heidän kasvonsa ilmaisivat hämmästystä, joka muuttui kauhuksi.
Äkkiä Grahamin polvet horjuivat, pylvääsen nojautuva kätensä putosi velttona alas, hän aikoi astua eteenpäin ja kaatui suulleen maahan.
IV LUKU
Kaiku kapinasta
Ennen pyörtymistään kuuli Graham pauhaavaa kellojen soittoa. Myöhemmin sai hän kuulla olleensa aivan tiedottomana, häilyen elämän ja kuoleman välillä melkein koko tunnin ajan. Tointuessaan makasi hän jälleen läpikuultavalla patjallaan, hän tunsi polttavaa tuskaa rinnassaan ja sydämessään. Tumma, käsivartensa ympärillä ollut laitos oli kadonnut ja sijaan tullut side. Valkoinen kehys oli vielä ympärillään, mutta vihertävä läpikuultava aines, joka oli särkynyt, oli poissa. Sinipunervaan pukuun puettu mies, eräs niistä joka oli ollut parvekkeella, kumartui huolestuneena hänen puoleensa.
Kaukaa kuuli hän pauhaavaa kellojen soittoa ja samalla sekavaa kohinaa, joka syntyy suuren kansanjoukon huutaessa yht'aikaa samaa. Tämä pauhina keskeytyi, joku ovi sulkeutui.
Graham liikutti päätään. "Mitä tämä tietää?" sanoi hän hitaasti.
"Missä olen?"
Hän näki punatukkaisen miehen, joka ensimmäisenä oli huomannut hänet. Ääni tuntui kysyvän häneltä, mitä hän tarkoitti, mutta vaikeni kesken lausetta.
Sinipunervapukuinen mies vastasi hellästi, puhuen hiukan ulkomaisella murteella, ainakin Nukkujan mielestä: "Te olette aivan terve. Teidät on tuotu tänne sieltä, missä vaivuitte uneen. Olkaa rauhassa. Te olette jo jonkun aikaa – nukkunut. Ollut valekuollut".
Hän sanoi vielä jotain, jota Graham ei kuullut, ja otti käteensä pienen pullon. Graham tunsi, miten vilvoittavalla, tuoksuvalla nesteellä hierottiin hänen otsaansa ja hän tunsi suuresti virkistyvänsä. Hän sulki tyytyväisenä silmänsä.
"Voitteko paremmin?" kysyi sinipunervapukuinen mies, kun Graham avasi silmänsä. Kysyjä oli miellyttävä, noin kolmenkymmenen vuotias mies, jolla oli vaalea suippoparta ja kaulassaan pukua kiinnipitävä kultainen solki.
"Voin", vastasi Graham.
"Te olette ollut vaipuneena uneen pitkän aikaa. Valekuoleman uneen. Ymmärrättehän? Valekuollut? Se kai ensiksi kummastuttaa teitä, mutta minä vakuutan, että kaikki nyt on hyvin".
Graham ei vastannut, mutta nämät sanat rauhoittivat häntä. Hän katseli vuoroin kutakin häntä ympäröivää miestä. Nämät tuijottivat uteliaina häneen. Hän arveli olevansa jossain Cornwallissa, mutta hän ei voinut yhdistää nykyisiä vaikuttimiaan tähän luuloonsa.
Asia, joka oli ollut hänen mielessään hiukkaista ennen kuin hän nukahti Boscastlessa, johtui jälleen hänen mieleensä, päätös, joka oli ollut varma, mutta jota hän ei ollut pannut toimeen.
"Oletteko sähköittänyt serkulleni?" kysyi hän. "E. Warming, 27,
Chancery Lane?"
Kaikki kuuntelivat tarkkaavaisesti. Mutta hänen täytyi kysyä uudelleen. "Mikä omituinen tapa käyttää kurkkuääniä!" kuiskasi punatukkainen mies. "Sähköittänyt, sire?" kysyi vaaleapartainen mies hyvin kummastuneena.
"Hän tarkoittaa sähkötelegrammia", selitti kolmas miellyttävän näköinen, noin kahdenkymmenen vuotias nuori mies. Vaaleapartainen mies huudahti. "Olenpa minä typerä! Olkaa