Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
Pittrino."
Mitä vastata tuohon? Kiittää piti pormestaria hänen hyväntahtoisuudestaan, ja sen teki Cropole.
Mutta Pittrino murjotti kirvelevin sydämin.
Hän tajusi hyvin, mitä oli tulossa.
Niin pian kun kaupunginpää oli astunut ulos ovesta, Cropole laski käsivartensa ristiin rinnalle ja virkahti:
"No, mestari, mitäs teemme?"
"Otamme pois lauselman", yritti Pittrino ahdistuneesti. "Minulla on oivallista norsunluu-mustaa, jauhan sen tuossa tuokiossa, ja Médicien sijalle panemme Luonnottaret tai Tenhottaret, miten vain haluatte."
"Ei", väitti Cropole, "isäni tahto ei tulisi siten täytetyksi. Isäni piti tärkeinä…"
"Hän piti tärkeinä kuvia", tokaisi Pittrino.
"Sanoille hän antoi pääpainon", vakuutti Cropole.
"Todistuksena siitä, että hän etusijassa ajatteli muotokuvia, on hänen vaatimuksensa, että niiden piti tulla näköisiä, ja sitä ne ovat", muistutti Pittrino.
"Kyllä, mutta jos ne eivät olisi olleet, niin kuka olisi niitä tuntenut ilman lauselmaa? Moniko tänä päivänäkään, kun nämä kuuluisat henkilöt ovat jo hiukan himmentyneet paikkakuntalaisten muistissa, tuntisi Katarina- ja Maria-kuningatarta ilman lauselmaa: Aux Médicis?"
"Mutta minun kuvani?" intti Pittrino epätoivoisena, sillä hän oivalsi pikku Cropolen olevan oikeassa. "En tahdo menettää työni hedelmää."
"Minä en tahdo, että te joudutte vankilaan ja minä maanalaiseen luolaan."
"Pyyhkikäämme Médicit", rukoili Pittrino.
"Ei", vastasi Cropole lujasti. "Mutta johtuupa mieleeni aatos, oiva aatos… teidän maalauksenne saadaan esille ja minun lauselmani myös… Eikö lääkäri ole italiankielellä medici!"
"On, monikossa."
"Käyttekin siis tilaamassa minulle sepältä uuden kylttilevyn; siihen maalaatte kuusi lääkäriä ja alle piirrätte: Aux Medici,11 siitä sukeutuu lystikäs sanaleikki!"
"Kuusi lääkäriä! Mahdotonta. Entä taiteellinen sommittelu?" huudahti Pittrino.
"Se on teidän asianne, mutta niin on tehtävä; se on tahtoni, muu ei auta. Makaroonit palavat pohjaan."
Vastustus oli mahdoton; Pittrino totteli. Hän laati kyltin, jossa näkyi kuusi lääkäriä ja useinmainittu lauselma; pormestari kiitti sitä erinomaiseksi ja hyväksyi sen ripustettavaksi julki.
Kyltti herätti kaupunkilaisissa rajatonta mieltymystä. Siinä näkee, että runollisuus ei koskaan kelpaa porvareille, kuten Pittrino sanoi.
Kotitaiteilijaansa hyvittääkseen Cropole naulasi makuukamariinsa edellisen kyltin tenhottaret, jotka saivat rouva Cropolen punehtumaan joka kerta kun hän iltaisin riisuutuessaan katseli niitä.
Sillä tavoin oli suippopäätyinen talo saanut kyltin, ja siten oli Médicis-ravintolan täytynyt vaurastuessaan laajentua lisäneliöllä, kuten olemme kuvanneet. Siten johtui, että Bloisissa oli tämänniminen majatalo, omistajanaan isäntä Cropole ja vasituisena taideniekkanaan mestari Pittrino.
6.
Tuntematon
Sellaisen perustuksen saaneena ja kylttinsä suosittelemana isäntä Cropolen ravintola edistyi vankan menestyksen uralla.
Mitään suunnatonta omaisuutta ei tulevaisuus pitänyt Cropolelle tarjona, mutta hän saattoi toivoa isänsä jättämien tuhannen louisdorin karttuvan kaksinkertaiseen määrään, saavansa tuhannen lisää talon ja liikkeen myynnistä ja voivansa vapaaksi kansalaiseksi heittäydyttyään elellä huolettomasti kaupunkilaisporvarina.
Cropole oli rahanhimoinen, ja hän hypähteli ilosta kuullessaan kuninkaan saapuvan kaupunkiin.
Hän, emäntä Cropole, Pittrino ja kaksi keittiöpoikaa kävivät heti käsiksi kaikkiin kyyhkyslakan, kanatarhan ja kaniinikoppien asujaimiin, niin että Médicis-ravintolan pihalla piankin vallitsi yhtä surkea vaiva ja valitus kuin muinoin Ramassa.
Cropolella oli sillähaavaa yksi ainoa matkustaja.
Tämä oli tuskin kolmenkymmenen ikäinen mies, kaunismuotoinen, kookas, yksivakainen tai pikemmin raskasmielinen katsannoltaan ja koko olemukseltaan.
Hänen musta samettipukunsa oli somistettu vaatimattomilla gagaattikoristeilla; valkoinen kaulus, yksinkertainen kuin ankarimpain puritaanien, sai nuorekkaan täyteläisessä kaulassa selvemmin kuvastumaan hipiän hienouden ja kalpeuden; pienet, vaaleat viikset hädin peittivät värähtelevää ja ylenkatseellista ylähuulta.
Ihmisiä puhutellessaan hän katseli heitä suoraan kasvoihin, teeskentelemättömästi kyllä, mutta myös arastelematta, ja silloin hänen sinisten silmiensä loiste kävi niin sietämättömäksi, että monenkin katse painui alas hänen silmäyksensä tieltä, niinkuin heikomman säilä kaksintaistelussa.
Tuohon aikaan, jolloin Jumalan tasa-arvoisiksi luomat ihmiset ennakkoluulojen perusteella olivat jakaantuneina kahdeksi eri luokaksi, vallassäädyksi ja rahvaaksi, niinkuin he todellisesti jakaantuvat kahdeksi roduksi, valkoiseksi ja värilliseksi, – tuohon aikaan se henkilö, jonka olemme tässä esitelleet, ei voinut olla ilmenemättä säätyläiseksi ja vielä luokkansa parhaimmistoon kuuluvaksi. Tarvitsi tämän nähdäkseen vain vilkaista hänen pitkiin, kapeihin ja valkoisiin käsiinsä, joiden jokainen jäntere ja suoni kuulsi hipiän alta vähäisimmästäkin liikkeestä, samalla kun rystyset punehtuivat keveimmästäkin koukistuksesta.
Tämä herrasmies oli saapunut Cropolen ravintolaan yksinään. Epäröimättä ja edes miettimättäkään hän oli ottanut haltuunsa talon päähuoneiston, jonka isäntä oli hänelle esittänyt voitonhimossaan – toisten mielestä kovin moitittavassa tarkoituksessa, mutta kenties osoittaen suurta järkevyyttä niiden silmissä, jotka katsovat Cropolen esiintyneen hyvänä ihmistuntijana ja kyenneen arvioimaan vieraitansa ensi silmäyksellä.
Asumukseen kuului vanhan kolmiorakennuksen koko julkipuoli: iso, kahden ikkunan valaisema sali alakerrassa, pieni kamari sivulla ja toinen yläpuolella.
Mutta koko aikana oli aatelismies tuskin koskenutkaan ruokaan, joka hänelle tarjottiin kamarissaan, ja hän oli virkkanut isännälle vain pari sanaa, ilmoittaakseen tälle, että majataloon oli tulossa matkalainen nimeltä Parry, joka oli opastettava hänen luokseen.
Sitten hän oli asustanut talossa niin kerrassaan vaiteliaana, että Cropole oli miltei loukkaantunut, hän kun piti hauskasta seurustelusta.
No niin, tämän kertomuksen alkupäivänä oli aatelismies noussut hyvissä ajoin aamulla ja siirtynyt salinsa ikkunaan, istuutunut ikkunalaudalle ja ulokkeen kaiteeseen nojaten tähystellyt alakuloisesti ja hellittämättömästi molemmin puolin katua, arvatenkin nähdäkseen isännälle mainitsemansa matkustajan tulon.
Hän oli ulokkeeltaan nähnyt Monsieurin pikku kulkueen palaavan metsästämästä ja sitten uudestaan nauttinut kaupungin syvästä rauhallisuudesta, yhä odotukseensa kiintyneenä.
Niityille kiirehtivien apumuijien touhu, pikalähettien töminä, katukiveyksen huuhtelu, kuninkaallisen linnan tarpeidenhankkijain hälinä ällistyneiden ja suulaiden puotipalvelijain parissa, kärryjen ratina, kähertäjien juoksentelu asioillaan ja palveluspoikien vilinä – kaikki tämä äkkiä vauhtiin päässyt puuha ja pauhu olivat vähän jälkeenpäin ihmetyttäneet häntä, mutta hän ei ollut menettänyt rahtuakaan siitä järkähtämättömästä ylemmyydestä, joka antaa kotkan ja leijonan katseen säilyä tyynen ja halveksivan majesteettisena keskellä metsästäjien tai uteliaitten katsojien hurrausta ja viuhtomista.
Tuokion kuluttua matkalaisen kummastus alkoi yltyä kanatarhassa nitistettävien uhrien rääkymisestä, emäntä Cropolen hätäisistä askelista soukassa ja kaikuvassa porraskäytävässä ja Pittrinon päättömästä hyörinästä, kun hän vastikään oli tupakoinut portilla hidasluontoisena kuin hollantilainen.
Tuntemattoman