Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt I. Dumas Alexandre
halunnut pyöristävän hänen käsivarsiaan ja käsiänsä.
"Montalais, Montalais!" virkahti hän lopulta vienolla äänellä, joka hiveli korvaa kuin hiljainen sävel; "sinä naurat liian kovasti, naurat kuin mies. Et ainoastaan herätä herrojen henkivartijain huomiota, vaan et kuule Madamen kilistystäkään, kun sinua kutsutaan."
Varoitettu ei herjennyt nauramasta eikä viuhtomasta vastatessaan:
"Louise, nyt et puhu, mitä ajattelet, rakkahin! Sinä tiedät kyllä, että herrat henkivartijat, joiksi heitä nimität, ovat päässeet unensa alkuun, jolloin heitä ei kanuunanlaukauskaan havahduttaisi; samoin on sinulle tunnettua, että Madamen soittokello kuuluu Bloisin sillalle, joten minäkin sen kuulen, kun palvelustani tarvitaan Madamen luona. Mutta sinua tuskastuttaa se, että nauran kirjoittaessasi; ja sitä sinä pelkäät, että äitisi, madame de Saint-Remy, ilmestyy tänne niinkuin väliin sattuu, kun nauramme liikaa. Hän saattaisi yllättää meidät ja nähdä tuon suunnattoman paperiarkin, jolle et ole neljännestunnissa vielä saanut muuta piirretyksi kuin sanat: Monsieur Raoul. Mutta oikeassa olet, hyvä Louise, koska noiden sanojen alle voi lisätä monta muuta niin sisältörikasta ja kiihdyttävää, että rakkaalla äidilläsi olisi aihe kelpo nuhdesaarnaan. Hei, eikö niin olekin asia, sanohan?"
Ja Montalais hihitti ja ilkamoitsi kahta ärsyttävämmin.
Vaaleaverinen tyttö pahastui toden teolla; hän repäisi halki paperiarkin, jolle tosiaan oli kauniilla käsialalla piirretty Monsieur Raoul, ja rutisti siekaleet vapisevilla sormillaan mykkyrään, jonka viskasi ulos ikkunasta.
"Kas, kas!" ilkkui mademoiselle3 de Montalais; "pikku karitsamme, – Jeesus-lapsosemme, kyyhkyläisemme julmistuu!.. Älä toki ole peloissasi, Louise; ei madame de Saint-Remy tule, ja jos tulee, niin tiedäthän, että minulla on herkkä kuulo. Ja mikä muuten onkaan luvallisempaa kuin kirjoittaa vanhalle ystävälle, jonka on tuntenut kaksitoista vuotta, – varsinkin kun kirjeen alkusanoina on: Monsieur Raoul?"
"Olkoon; en kirjoita hänelle", kivahti nuori tyttö.
"Jopa nyt Montalais sai rangaistuksensa!" huudahti ruskeanverevä kujeilijatar yhä nauraen. "No niin, toinen arkki paperia, ja lopettakaamme joutuin lähetyksemme. Kas, nyt soi kello, – parahiksi! Voi, sen pahempi, totisesti! Madame saa odottaa tai tulla tämän aamupäivän toimeen ilman ensimmäistä hovineitoaan!"
Kellonsoitto ilmoitti tosiaan, että Madame oli suoriutunut pukeutumisestaan ja odotti Monsieuria, joka ojensi hänelle seurusteluhuoneessa käsivartensa, hänen siirtyäkseen ruokailuhuoneeseen.
Tämän muodollisuuden tultua juhlallisesti täytetyksi aviopuolisot nauttivat aamiaista ja erosivat toisistaan päivälliseen asti, joka oli määrätty aina tarjottavaksi tasan kello kahdelta.
Kilistys sai pihan vasemmalla puolella keittiörakennuksen oven avautumaan, ja sieltä asteli ulos kaksi hovimestaria, kintereillään kahdeksan keittiöapulaista, jotka kantoivat purilailla hopeakupukkain kattamia ruokalajeja.
Ensimmäinen hovimestari kosketti äänettömänä virkasauvallaan erästä vartiosoturia, joka kuorsasi seinusrahilla; olipa hän niinkin hyväntahtoinen, että työnsi unen pökerryttämälle miehelle käsiin hänen tapparakeihäänsä, joka oli pystytetty likelle muuria vasten. Herätetty ei kysynyt asiaa, vaan saattoi ruokailuhuoneeseen asti Monsieurin ateriakulkuetta, jota muuan paashi ja molemmat hovimestarit johtivat.
Vartiosoturit valveutuivat tekemään kunniaa kaikkialla, missä ateriakulkue marssi ohitse.
Mademoiselle de Montalais ja hänen kumppaninsa olivat ikkunastaan seuranneet tämän toimituksen yksityiskohtia, joihin heidän kuitenkin täytyi olla tottuneita. He eivät silmäilleetkään sitä niin suuresti uteliaisuuden vuoksi kuin ollakseen varmempia siitä, että heitä ei häirittäisi. Keittiöapulaisten, vartiosoturien, paashipoikien ja hovimestarien mentyä he asettuivatkin jälleen pöytänsä ääreen, ja aurinko, joka oli ikkunanpielessä hetkiseksi kirkastanut noita viehättäviä kasvoja, pääsi jälleen valaisemaan ainoastaan neilikoita, esikoita ja ruusupensaita.
"Pyh", äännähti Montalais heittäytyessään tuolilleen, "Madame voi murkinoida minuttakin!"
"Voi, Montalais, sinua rangaistaan poissaolostasi!" pahoitteli toinen tyttönen, säveästi istuutuessaan omaan päähänsä pöytää.
"Rangaistaanko! No, niin, minulta toisin sanoen kielletään ajeluretki; en parempaa rangaistusta pyydäkään! Lähteä liikkeelle kaleeseissa nahkasuojustimen mykkyrällä istuen, kääntyä vasempaan, kiertää oikealle pitkin uurteisia teitä, missä pääsee etenemään lieuen4 matkan kahdessa tunnissa, sitten palatakseen suoraan sen linnansiivekkeen edustalle, missä on Maria Mediciläinen5 ikkuna, ja kuullakseen Madamen lausuvan ainaisen ihmettelynsä: 'Voiko uskoa, että Maria-kuningatar on tuosta pelastautunut!.. Neljäkymmentäseitsemän jalkaa korkealta!.. Äiti ja molemmat prinssit ja kaikki kolme prinsessaa!' Jos tuo on huvitusta, Louise, niin haluan rangaistusta joka päivä, etenkin kun rangaistuksenani on jäädä sinun seuraasi ja kyhätä niin mielenkiintoisia kirjeitä kuin me lähettelemme."
"Montalais, Montalais, velvollisuuksistaan tulee pitää huolta!"
"Hyvä on sinun sanoa sillä tavoin, kultaseni, joka olet jätetty vapaaksi tähän hoviin. Sinä olet ainoa, joka nautit sen etuja minkäänlaisitta rasituksitta ja olet hovin neitosista suuremmassa kunniassa kuin minä itse, kun Madame on niin mieltynyt isäpuoleesi, että sinäkin saat osuutesi erityisestä suosiosta. Sinähän liehut tässä synkässä rakennuksessa kuin linnut tornissamme, hengähdellen ilmaa, nokkien kukkasia, etsien jyväsiä, olematta vähäisimmänkään palveluksen vastuussa, joutumatta sietämään minkäänlaista ikävyyttä. Ja sinä muistutat minulle velvollisuuksien täyttämisestä! Totta tosiaan, pikku laiskuri, mitä onkaan sinulla muita velvollisuuksia kuin kirjoittaa tuolle komealle Raoulille? Saammepa nähdä, että kirjeestäsi ei tulekaan mitään, jolloin sinäkin nähdäkseni hiukan laiminlyöt velvollisuuksiasi."
Louise kävi totiseksi, tuki leukaansa kädellään ja virkkoi avomielisesti:
"Moiti vain mukavuuttani, jos sinulla on siihen sydäntä. Sinulla on edessäsi tulevaisuus; sinä kuulut vakinaisesti hoviin. Jos kuningas menee naimisiin, niin hän kutsuu Monsieurin luokseen; sinä saat nähdä loistavia juhlia, nähdä kuninkaan, jota kiitetään niin kauniiksi ja herttaiseksi."
"Ja näenpä vielä Raoulinkin, joka kuuluu Condén prinssin saattueeseen", lisäsi Montalais häijysti.
"Raoul-parka!" huokasi Louise.
"Nyt onkin oikea hetki kirjoittaa hänelle, kaunoiseni; aloittakaamme siis uudestaan tuo oivallinen Monsieur Raoul, joka komeili revityn arkin yläreunassa."
Hän ojensi ystävättärelleen kynän ja rohkaisi sydämellisellä hymyllä hänen kättänsä piirtämään nopeasti nuo kaksi alkusanaa.
"Sitten?" kysyi nuorempi tyttö.
"Sitten kirjoita, mitä ajattelet, Louise", neuvoi Montalais.
"Oletko varma siitä, että ajattelen jotakin?"
"Sinä ajattelet jotakuta, mikä merkitsee samaa tai on oikeastaan paljon pahempi seikka."
"Niinkö luulet, Montalais?"
"Louise, Louise, sinisilmäsi ovat syvät kuin meri, jonka viime vuonna näin Boulognessa. Ei, minä erehdyn, – meri on kavala: sinun silmäsi ovat syvät kuin heleä taivas, jonka näen kaareutuvan tuolla yläpuolellamme."
"No, koska luet niin hyvin silmistäni, sanohan minulle, mitä minulla on mielessäni."
"Ensiksikään sinulla ei ole mielessäsi Monsieur Raoul, vaan RakasRaoul."
"Oh!"
"Älä niin vähästä punastu. 'Rakas Raoul', sanokaamme, 'pyydät minua kirjoittamaan sinulle Pariisiin, missä prinssin asiat pidättelevät sinua. Koska sinun on täytynyt ikävystyä siellä, etsiäksesi huvitusta maalaistytön muistelusta…'" Louise suoristausi äkkiä.
"Ei,
Neiti.
Lieue vastasi 4-5 km.
Tuli Ranskan kuningattareksi Henrik IV: n toisena puolisona ja oli sitten Ludvig XIII: n holhoojana, mutta jätti enimmäkseen hallinnon suosikeilleen, kunnes Richelieu syrjäytti hänet hallituksesta ja 1630 toimitti korkean vastustajansa maanpakoon.