Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
aikoivat kyllä muutkin pysähtyä, mutta Ludvig viittasi heitä vain kulkemaan edelleen. La Vallièren vaunujen saapuessa kuningas lähestyi tervehtimään Madamen hovineitoja ja näkyi tahtovan lähteä ratsastamaan nyt heidän rinnallaan, mutta silloin koko vaunujono äkkiä seisahtui. Kuninkaan poistumisesta rauhattomana oli kuningatar saanut tämän aikaan omien vaunujensa pysähdyttämisellä, – ja hänellehän kuningas olikin antanut määräysvallan ajoretken suhteen.
Kuningas lähetti tiedustamaan, mitä hän tarkoitti ajelun pysähdyttämisellä.
"Mieleni tekee jatkaa jalkaisin", oli vastauksena.
Hän varmaankin toivoi, että joskin kuningas ratsain saatteli hovineitojen vaunuja, hän ei kehtaisi jalkaisin lyöttäytyä ihan tyttösien kumppaniksi.
Oltiin keskellä metsää. Se oli kaunis alku huviajelulle, kaunis olletikin haaveilijain ja rakastuneiden mielestä. Pikku risteyksestä, johon oli pysähdytty, erkani kolme viehättävää lehtokujaa pitkinä, varjoisina ja mäkisinä. Sammalpohjaisina ja lehvistöjen reunustamina näistä kukin avasi näkyviin kaidan kaistaleen taivasta toisiaan syleilevien puunlatvojen lomitse. Taempana vilahteli kujien poikki edes takaisin metsäkauriita, jotka hätääntyneinä olivat toviksi pää koholla seisahtuneet keskelle tietä ja nyt pakenivat nopeina kuin nuoli, yhdellä ainoalla loikkauksella syöksähtäen metsän suojaavaan tiheikköön. Tuon tuostakin myös mietiskelevä kaniini istahti pystyyn, siveli kuonoaan etukäpälillä ja vainusi ilmaa, yrittäen nuuskia, oliko lähestyvällä häiritsijäin parvella ehkä kintereillään joku vääräkoipinen koira tai kainalossaan tuliluikku. Koko seurue oli laskeutunut vaunuista nähdessään kuningattaren astuvan maahan. Maria Teresia tarttui erään hovineitonsa käsivarteen, ja luotuaan syrjäsilmäyksen kuninkaaseen – joka ei ollut sitä huomaavinaan – hän tunkeutui metsään ensimmäistä eteensä avautuvaa polkua pitkin. Kaksi esiratsastajaa kulki hänen majesteettinsa edellä, sauvoillaan kohotellen oksia tai siirtäen syrjään vadelmapensaiden vesoja, jotka olisivat voineet haitata kävelyä.
Heti maahan astuessaan oli Madame puolestaan tavannut vierellään kreivi de Guichen, joka kumartaen asettui hänen käytettäväkseen. Monsieur oli eilisestä uimaretkestä ihastuksissaan ilmoittanut tänäänkin mieluummin lähtevänsä virralle, ja suoden de Guichelle vapautta hän oli jäänyt linnaan Lotringin junkkarin ja Manicampin kanssa. Hän ei enää ollut vähääkään mustasukkainen. Niin ollen oli häntä nyt turhaan katseltu kulkueesta; mutta kun Monsieur oli hyvin itsekäs ruhtinas, joka yleensä kovin niukasti lisäsi yhteistä hupia, oli hänen poissaolonsa herättänyt pikemmin tyytyväisyyttä kuin pahoittelua.
Kuningattaren ja Madamen esimerkkiä seuraten olivat muutkin hajaantuneet ryhmiksi sattuman tai valintansa mukaan. La Vallièren lähellä pysytellyt kuningas oli hypännyt ratsailta hänen avatessaan vaunujensa oven ja tarjonnut hänelle käsivartensa. Montalais ja Tonnay-Charente olivat heti vetäytyneet syrjään, edellinen harkiten sen viisaammaksi, jälkimmäinen hienotunteisuudesta, – toinen etääntyi tehdäkseen kuninkaalle mieliksi, toinen välttääkseen esiintymästä hänelle vastenmielisenä.
Puolen tunnin kuluessa oli sääkin järjestäytynyt toisin. Ikäänkuin lämpöaallon työntämänä oli harsokerros kasaantunut länteen pilviröykkiöksi, joka vastakkaisen ilmavirran vaikutuksesta alkoi lähestyä verkalleen ja uhkaavana. Rajuilma oli selvästi tulossa; mutta kun kuningas ei sitä nähnyt, ei kukaan katsonut oikeudekseen ottaa sitä huomioonsa. Kävelyretkeä siis jatkettiin. Muutamat levottomat sielut kyllä alituiseen kohottivat katseensa yläilmoihin, ja vielä arempina käyskentelivät monet vaunujensa ympäristöllä, aikoen etsiä niistä suojaa rajuilman puhjetessa; mutta suurempi osa kulkuetta seurasi kuningasta, nähdessään hänen urheasti etääntyvän metsään la Vallièren kanssa.
Sen nähdessään kuningas tarttui seuralaisensa käteen ja veti hänet kapeaan sivukujaan, johon tällä kertaa kukaan muu ei rohjennut poiketa perässä.
136.
Sade
Samaan aikaan samosi metsässä kaksi miestä juuri sille suunnalle, mihin kuningas oli kääntynyt la Vallièren kanssa, mutta he eivät välittäneet lehtokujasta, vaan astelivat puiden keskitse aivan huolettomina taivaan uhkaavista merkeistä ja pää kumarassa niinkuin miettien vakavia asioita.
He eivät olleet nähneet de Guichea, eivät Madamea, kuningasta tai la Vallièrea. Äkkiä hulmahti ilmassa kuin tulenlieska, ja sitä seurasi kumea, kaukainen jyrinä.
"Kah", virkkoi toinen miehistä, kohottaen päätänsä, "me saamme ukonilman! Emmekö riennä takaisin vaunuihin, hyvä d'Herblay?"
Aramis silmäsi tutkivasti taivaalle.
"Oh", arveli hän, "ei ole vielä hätää." Ja hän pitkitti keskustelua siitä kohdasta, johon se näkyi pysähtyneen. "Sanotte siis, että eilen illalla kirjoittamamme kirjeen on jo täytynyt ehtiä perille?"
"On varmastikin."
"Kenen annoitte sen viedä?"
"Sveitsiläisen toimitsijani, josta jo eilen mainitsin."
"Mutta hän ei tuonut vastausta?"
"En ole häntä vielä nähnyt. Tyttönen kaiketi oli palvelusvuorollaan Madamen luona tai pukeutumassa, antaen hänen odottaa. Sitten oli aika lähteä ajoretkelle, joten en voi sanoa, miten siellä kävi."
"Te tapasitte kuninkaan ennen lähtöänne?"
"Niin."
"Millä mielellä hän oli?"
"Perin armollinen tai ilkeän kavala, riippuen siitä, oliko hän tosissaan vai teeskentelikö vain."
"Entä juhla?"
"Se pannaan toimeen kuukauden kuluttua."
"Toimittiko hän itselleen kutsun?"
"Niin itsepintaisesti, että huomasin Colbertin puuttuneen asiaan."
"Hyvä on."
"Eikö yö ole häivyttänyt kuvitelmianne avustuksesta, jota arvelitte voivanne antaa minulle tässä kohden?"
"Ei, minä olen istunut kirjoittamassa kaiken yötä, antaen tarpeelliset määräykset."
"Teidän tulee ottaa huomioon, että juhla ehdottomasti maksaa useita miljoonia."
"Minä toimitan kuusi… Hankkikaa te puolestanne kaiken varalta pari kolme miljoonaa."
"Te olette ihmeellinen mies, rakas d'Herblay."
Aramis hymyili.
"Mutta", kysyi Fouquet vieläkin hiukan levottomana, "kun te noin vierittelette miljoonia, niin miksi ette jokunen päivä sitten siepannut taskustanne niitä viittäkymmentätuhatta frangia Baisemeauxille?"
"Syystä, että silloin olin köyhä kuin Job."
"Ja nyt?"
"Tänään olen kuningasta rikkaampi."
"Hyvä on", sanoi Fouquet. "Minä tunnen ihmisiä ja tiedän, että te olette mies vastaamaan vakavasta sanastanne. En tahdo yrittää riistää teiltä salaisuuttanne; älkäämme puhuko siitä sen enempää."
Samassa kuului valtavaa jylinää, joka yhtäkkiä räjähti hirmuiseksi jyrähdykseksi.
"Ohoh", virkkoi Fouquet, "sanoinhan sen!"
"Niin", myöntyi Aramis, "palatkaamme vaunujen luo."
"Meillä ei ole enää aikaa", vastasi Fouquet; "sade jo saavuttaa meidät."
Taivas oli tosiaan ikäänkuin auennut, ja raskas sadetulva humahti äkkiä puiden latvoissa.
"Hoo", arveli Aramis, "kyllä me ehdimme ajoneuvoihin ennenkuin lehvät läpäisevät."
"Parempi vetäytyä johonkin luolaan", ehdotti Fouquet.
"Niin, mutta missä täällä olisi sellainen?" kysyi Aramis.
"Kymmenen askeleen päässä, tietääkseni", sanoi Fouquet hymyillen, ja katseltuaan ympärilleen hän lisäsi: "Niin, tuolla se on."
"Kelpaapa olla niin hyvämuistinen!"