Bragelonnen varakreivi eli Muskettisoturien viimeiset urotyöt II. Dumas Alexandre
vastaan pelkin pistoolein!"
Manicamp hätkähti.
"Korupistoolein, jotka soveltuvat kaksintaisteluun ihmisen vaan eivät villikarjun kanssa. Mitä hittoa!"
"Sire, sattuu seikkoja, joita on vaikea selittää."
"Niin kyllä, ja tämä tapaus on niitä. Mutta jatkakaa."
Tämän selostuksen aikana olisi de Saint-Aignan kenties eleellä varoittanut Manicampia sotkeutumasta pitemmälle, mutta kuninkaan hellittämätön syrjäsilmäys oli pitänyt häntä aisoissa. Mitä d'Artagnaniin tulee, niin ateenalainen Äänettömyyden patsas ei haudannut ajatuksiaan paremmin kuin hän. Manicamp siis tälle ladulleen lähteneenä kietoutui verkkoon yhä pahemmin.
"Sire", sanoi hän, "asia tuntuu kehittyneen seuraavasti. De Guiche odotteli karjua…"
"Ratsain vai jalkaisinko?" kysyi kuningas.
"Ratsain. Hän ampui petoa, mutta osaamatta."
"Kömpelys!"
"Peto syöksähti häntä vastaan…"
"Ja hevonen sai surmansa?"
"Ah, teidän majesteettinne tietää sen?"
"Minulle kerrottiin, että Rochin-metsikön tienristeyksestä oli löytynyt hevonen kuolleena. Oletin, että se oli de Guichen ratsu."
"Niin kyllä olikin, sire."
"No, se hevosesta; mutta miten de Guichen kävi?"
"Hän suistui päistikkaa maahan, jolloin karju vielä tonki häntäkin, rusentaen käden ja haavoittaen rintaan."
"Se oli kamala onnettomuus, mutta täytyy sanoa, että se oli hänen oma vikansa. Mennä sellaiseen kamppailuun pistooleilla! Hän oli siis unohtanut Adoniksen sadun?"
Manicamp raapaisi korvallistaan.
"Se oli todellakin suurta ajattelemattomuutta", myönsi hän.
"Miten te selitätte sen, herra de Manicamp?"
"Sire, kaiketi se oli niin kirjoitettu kohtalon kirjaan."
"Ahaa, te olette sallimanuskoja!"
Manicamp liikahteli kuin tulisilla hiilillä.
"Minä olen teille pahastuksissani, herra de Manicamp", jatkoi kuningas.
"Minulle, sire!"
"Niin! Mitä! Te olette de Guichen likeinen ystävä, tiedätte hänen saaneen päähänsä tuollaisen hullutuksen, ettekä pidätä häntä?"
Manicamp ei tiennyt mitä sanoa; kuninkaan sävy ei oikein ilmaissut täyttä vakaumusta. Toiselta puolen ei siinä ilmennyt draamallista ankaruutta eikä kuulustelijan tiukkuutta. Kuninkaan ääni kuulosti enemmän ilvehtivältä kuin uhkaavalta.
"Ja te sanotte siis", pitkitti kuningas, "että se oli todellakin de Guichen ratsu, joka löydettiin hengettömänä?"
"Oh, hyvä Jumala, niin, tietenkin."
"Eikö se hämmästyttänyt teitä?"
"Ei ollenkaan, sire: teidän majesteettinne muistanee, että herra de Saint-Maurelta samalla tavoin surmattiin hevonen alta viime metsästysretkellä."
"Silloin karju sai reväistyksi mahan auki."
"Aivan niin, sire…"
"Jos de Guichenkin ratsu olisi tullut siten raadelluksi, niin eihän se ihmetyttäisi minua, pardieu!"
Manicampin silmät remahtivat suuriksi.
"Mutta se on merkillistä", jatkoi kuningas, "että de Guichen hevoselta rusentuikin pää."
Manicamp näytti hämmentyneeltä.
"Vai erehdynkö minä?" tiukkasi kuningas. "Eikö de Guichen ratsua sattunut ohimoon? Myöntänette, herra de Manicamp, että se oli eriskummainen isku."
"Sire, te tiedätte, että hevonen on hyvin älykäs eläin; se on nähtävästi yrittänyt puolustautua."
"Mutta hevonen puolustautuu takajaloillaan eikä pyri puskemaan."
"Sitten lieneekin hevonen säikähtynyt, tuiskahtanut nurin", lateli Manicamp, "ja karju käsitättehän, sire, karju…"
"Niin, olkoonkin hevosen käynyt sillä tavoin; mutta ratsastaja?"
"No, se on yksinkertaista: karju on kääntynyt hevosesta mieheen, ja niinkuin minulla jo on ollut kunnia mainita teidän majesteetillenne, se musersi de Guichelta käden juuri silloin kun hän aikoi ampua toisen laukauksensa; ja heti jälkeenpäin se torahampaallaan vihlaisi rintaa."
"Tuo on todellakin peräti todennäköistä, herra de Manicamp, te olette kaunopuheinen mies ja erinomainen kertoja."
"Teidän majesteettinne on hyvin armollinen", sanoi Manicamp kumartaen aivan pyörällä päästään.
"Mutta tästä päivästä alkaen minä kiellänkin aatelismiehiltä villikarjun pyynnin väijyksistä. Peste, yhtä hyvin voisi tehdä kaksintaistelun heille luvalliseksi!"
Manicamp säpsähti ja oli vetäytymäisillään pois.
"Onko teidän majesteettinne tyytyväinen?" kysyi hän kuitenkin vielä.
"Peräti; mutta älkää lähtekö vielä, herra de Manicamp", sanoi Ludvig; "minulla on piakkoin lisää puhuttavaa."
– Hohoi, – ajatteli d'Artagnan, – eipä tuokaan kelpaa meikäläisen miehen rinnalle.
Ja sitä mietettä seurannut huokaus saattoi merkitä: – Hohoi, missä meikäläiset miehet jo kaikki ovatkaan!
157.
Manicamp umpikujassa
Samassa palatsinvartija kohotti oviverhoa ja ilmoitti kuninkaan henkilääkärin.
"Ahaa!" huudahti Ludvig; "tässähän herra Valot tuleekin loukkaantuneen luota. Saamme tietoja hänen voinnistaan."
Manicamp tunsi olonsa yhä tukalammaksi.
"Tällä tavoin pääsemme lopulliseen selvyyteen", lisäsi kuningas ja katsoi d'Artagnaniin, joka ei silmäänsäkään räväyttänyt.
Herra Valot astui sisään.
Henkilöiden ryhmitys oli huoneessa ennallaan: kuningas istumassa, de Saint-Aignan yhä nojallaan hänen tuoliaan vasten, d'Artagnan huolettomana seinävierellä, Manicamp jäykästi seisoalla.
"No herra Valot", aloitti kuningas, "oletteko noudattanut käskyjäni?"
"Mitä kiireellisimmin, sire."
"Olette käynyt virkatoverinne luona Fontainebleaussa?"
"Niin, sire."
"Ja siellä tavannut herra Guichen?"
"Kyllä, sire."
"Missä tilassa? Puhukaa suoraan."
"Hyvin huonossa tilassa, sire."
"Metsäkarju ei toki syönyt häntä suihinsa?"
"Syönyt ketä?"
"Guichea."
"Mikä metsäkarju?"
"Se, joka häntä raateli."
"Herra de Guicheako muka on villisika repinyt?"
"Niin ainakin sanotaan."
"Pikemmin joku salametsästäjä…"
"Mitä? Salametsästäjä…"
"Joku mustasukkainen aviomies, joku pahoinpidelty rakastaja on saattanut kostoksi ampua häntä."
"Mutta mitä nyt haastattekaan, herra Valot? Eivätkö herra de Guichen vammat ole villikarjun torahampaitten iskemiä?"
"Herra de Guiche on haavoittunut pistoolin luodista, joka on murskannut oikean käden nimettömän ja pikkusormen ja sitten rinnan kohdalta tunkeutunut kylkilihaksiin."
"Luodista! Oletteko varma, että herra de Guiche on haavoittunut luodista?" huudahti kuningas