Pariisin Notre-Dame 1482. Victor Hugo
Tehkää joukon mieliksi. Minä otan lepyttääkseni palatsivoudin, joka puolestaan saa lepyttää kardinaalin.
Jupiter hengähti helpotuksesta.
– Herrat kansalaiset, hän huusi keuhkojensa koko voimalla kansanjoukolle, joka yhä jatkoi viheltämistään, – me aloitamme heti.
– Evoë, Juppiter! Plaudite, cives! [Terve, Jupiter! Taputtakaa käsiänne, kansalaiset!] ylioppilaat huusivat.
– Hyvä! hyvä! kansanjoukko huusi.
Tuntematon, joka käden käänteessä oli "tyynnyttänyt myrskyn", kuten sanoo vanha, rakas Corneillemme, oli tällä välin vetäytynyt vaatimattomasti takaisin pylvään suojaan ja olisi epäilemättä jäänyt yhtä näkymättömäksi, liikkumattomaksi ja äänettömäksi kuin tähänkin asti, jollei kaksi nuorta, aivan aitauksen viereen asettunutta naista, jotka olivat huomanneet hänen keskustelunsa Michel Giborne-Jupiterin kanssa, olisi saanut häntä sieltä esille.
– Mestari, toinen heistä sanoi ja viittasi häntä lähestymään…
– Hiljaa toki, hyvä Liénarde, virkkoi hänen toverinsa, sievä, verevä tyttö, joka tunsi itsensä sangen rohkeaksi pyhäpukimissaan. – Eihän hän ole hengellinen, vaan maallikko; ei häntä pidä nimittää mestariksi, vaan herraksi.
– Hyvä herra, sanoi Liénarde. Tuntematon läheni aitausta.
– Mitä neidit haluavat? hän kysyi innokkaana.
– Oh! ei mitään, sanoi Liénarde aivan hämmentyneenä, – naapurini
Gisquette la Gencienne haluaa puhutella teitä.
– Enhän, vastasi Gisquette punastuen. – Liénarde sanoi teille:
Mestari, ja minä sanoin hänelle, että on sanottava: Herra.
Molemmat neitoset katsoivat maahan. Tuntematon, joka hartaasti toivoi päästä puheisiin, katseli heitä hymyillen:
– Teillä ei siis ole mitään minulle sanottavaa, neitiseni?
– Ei mitään, vastasi Gisquette.
– Ei, sanoi Liénarde.
Pitkä vaaleaverinen nuori mies astui askeleen vetäytyäkseen syrjään, mutta uteliaat tytöt eivät halunneet häntä laskea.
– Herra, Gisquette virkkoi vilkkaasti avautuvan sulun tai päätöksensä tehneen naisen koko hillitsemättömyydellä. – Te tunnette siis tuon sotilaan, joka esittää Neitsyt Marian osaa mysteerissä?
– Tarkoitatte kai Jupiterin osaa? tuntematon sanoi.
– Niin, tietysti, virkkoi Liénarde, – onpa hän tyhmä! Te tunnette siis Jupiterin?
– Michel Gibornen? tuntematon vastasi, – kyllä, neiti.
– Hänellä on komea parta! Liénarde sanoi.
– Onko se kaunista, mitä he aikovat puhua tuolta ylhäältä? Gisquette kysyi arasti.
– Sangen kaunista, neiti, vastasi tuntematon hetkeäkään epäröimättä.
– Mitä se on? Liénarde kysyi.
– Neitsyt Marian hyvä tuomio, moraliteetti, jos suvaitsette, neitiseni.
– Ah! sehän on aivan toista, Liénarde virkkoi. Syntyi lyhyt vaitiolo, jonka tuntematon katkaisi:
– Se on aivan uusi moraliteetti, jota ei vielä ennen ole esitetty. – Se ei siis ole sama, sanoi Gisquette, – joka esitettiin kaksi vuotta sitten herra legaatin saapuessa ja jossa kolme kaunista tyttöä esitti joitakin osia…
– Seireeneitä, Liénarde täydensi.
– Ja aivan alastomina, lisäsi tuntematon. Liénarde loi katseensa maahan. Gisquette katsahti häneen ja teki samoin. Tuntematon jatkoi hymyillen:
– Se oli todellakin sangen kaunista katsella. Mutta se näytelmä, joka tänään esitetään, on moraliteetti, joka on kirjoitettu varta vasten hänen korkeuttaan Margareta Flanderilaista varten.
– Laulavatko ne paimenlauluja? Gisquette kysyi.
– Hyh! paimenlauluja moraliteetissa! huudahti tuntematon. – Ei pidä sekoittaa runoudenlajeja. Jos se olisi ilveily, niin silloin kyllä.
– Sepä vahinko, Gisquette virkkoi. – Silloin nähtiin Ponceaun suihkukaivolla villejä miehiä ja naisia, jotka tappelivat ja tekivät kaikenlaisia liikkeitä laulaen motetteja ja paimenlauluja.
– Se, mikä sopii legaatille, ei sovi prinsessalle, tuntematon huomautti kuivasti.
– Ja heidän vieressään, Liénarde virkkoi, – soitettiin kaikenlaisilla soittokoneilla komeita säveleitä.
– Ja ohikulkijain virkistykseksi suihkukaivo vuodatti kolmesta putkesta viiniä, maitoa ja mausteviiniä, joita sai juoda ken halusi.
– Ja vähän matkan päässä Ponceausta La Trinité-kirkon luona, virkkoi
Liénarde, – näyteltiin kärsimystarinaa ilman puhetta.
– Niin, sitä en milloinkaan unohda! Gisquette huudahti. – Jumala ristillä ja ryövärit kummallakin puolella häntä.
Nyt alkoivat nuo nuoret lavertelijat, jotka joutuivat aivan haltioihinsa muistellessaan herra legaatin saapumista, puhua yhtaikaa.
– Ja kauempana Maalarienportin luona oli muita koreasti puettuja esiintyjiä.
– Ja muistatko, Gisquette, Saint-Innocent-suihkukaivon luona sitä metsästäjää, joka huikean koiranhaukunnan ja torventoitotusten kaikuessa ajoi naarashirveä!
– Ja Pariisin teurastamon luona oli lavoja, jotka esittivät Dieppen vallituksia!
– Ja kun legaatti kulki ohi, muistathan, Gisquette, hyökättiin niille ja kaikki englantilaiset surmattiin.
– Ja Châtelet-portinkin luona oli sangen kauniita esiintyjiä!
– Ja Rahanvaihto-sillalla, joka oli kokonaan veralla verhottu!
– Ja kun legaatti kulki ohi, laskettiin sillalta lentoon enemmän kuin kaksisataa tusinaa kaikenlaisia lintuja; se oli oikein kaunista, Liénarde.
– Tänään esitetään vielä kauniimpaa, sai vaaleaverinen, joka näytti kärsimättömästi kuuntelevan heidän puhettaan, viimein sanotuksi.
– Arveletteko siis, että tämä mysteeri on kaunis? Gisquette sanoi.
– Varmasti, tuntematon vastasi; sitten hän lisäsi hiukan painottaen sanojaan: – Hyvät neidit, minä olen sen tekijä.
– Todellako? tytöt kysyivät hämmästyneinä.
– Toden totta! runoilija vastasi hiukan suoristautuen. – Meitä on oikeastaan kaksi: Jehan Marchand, joka on sahannut laudat, pystyttänyt teatterin ja tehnyt puusepäntyöt, ja minä, joka olen kirjoittanut näytelmän. – Nimeni on Pierre Gringoire.
Cidin tekijä ei olisi voinut ylpeämmin sanoa: Pierre Corneille.
Lukijamme ovat luonnollisestikin huomanneet, että on täytynyt kulua joltinenkin aika siitä hetkestä, jolloin Jupiter katosi verhojen taa, siihen, kun uuden moraliteetin kirjoittaja niin odottamatta antoi itsensä alttiiksi Gisquetten ja Liénarden naiiville ihailulle. Ihmeellistä todellakin! Koko tuo joukko, joka hetkistä varhemmin oli ollut niin kuohuksissaan, odotti nyt näyttelijän sanoihin luottaen tyynesti ja kärsivällisesti, mikä seikka muuten vahvistaa tuota vanhaa, teattereissamme alati havaittua totuutta, että paras tapa, millä yleisön saa kärsivällisesti odottamaan, on selittää sille, että aloitetaan heti.
Joannes de Molendino ei ollut kuitenkaan torkahtanut.
– Hohoi! hän huusi äkkiä kesken hiljaisuutta, joka oli seurannut myrskyä. – Jupiter, rouva Neitsyt, helvetin ilveilijät, aiotteko petkuttaa meitä? Näytelmä heti! Aloittakaa, tai me aloitamme uudelleen!
Muuta