Kihlautuneet. Alessandro Manzoni
joka tarjosi jyrkän vastakohdan heidän häävaatteidensa upeudelle.
– Kuulkaa, lapset, noudattakaa minun neuvoani, Agnese sanoi muutaman hetken kuluttua. Minä olen teitä vanhempi ja tunnen hieman maailmaa. On tarpeetonta niin suuresti pelästyä. Paholainen ei ole niin ruma, kuin miksi häntä kuvataan. Meistä ihmisparoista vyyhti tuntuu kahta sekavammalta, kun emme osaa löytää oikeata langanpäätä. Mutta joskus sellaisen miehen neuvo ja sana, joka on lukenut … niin minä olen varma asiastani. Renzo, seuraa neuvoani, mene Leccoon, hae tohtori Juonittelija, kerro hänelle … Mutta älä taivaan nimessä mainitse häntä tällä nimellä, sehän on liikanimi. Pitää sanoa herra Tohtori… Niin, mikä hänen oikea nimensä onkaan? Noh, enhän minä sitä oikeata nimeä tiedäkään, mainitsevathan kaikki häntä tuolla nimellä. Yhtä kaikki, kysy tuota suurta, laihaa ja kaljupäistä tohtoria, jolla on punainen nenä ja vaaraimen kokoinen syylä poskessa.
– Tunnen hänet ulkonäöltä, sanoi Renzo.
– Hyvä, jatkoi Agnese; siinä vasta mies! Olenpa nähnyt useamman kuin yhden pulaan joutuneen, joka ei enää tietänyt mitä tehdä, oltuaan tunnin kahdenkesken tohtori Juonittelijan kanssa (varo vaan, ettet mainitse häntä tällä nimellä) nauravan koko pulalleen. Ota nämä neljä kuohilaskukkoa; eläinparat, aioin itse vääntää niiden kaulat poikki tämäniltaista juhla-ateriaa varten. Vie ne hänelle, sillä sellaisten herrojen luo ei koskaan pidä mennä tyhjin käsin. Kerro hänelle kaikki, mitä on tapahtunut, ja saat nähdä, että hän tarkalleen sanoo sinulle sellaista, mikä ei koskaan olisi pälkähtänyt päähämme, vaikka tuumisimme koko vuoden.
Renzo hyväksyi mielellään tämän neuvon, samoin Lucia, ja Agnese ylpeänä siitä, että oli sen antanut, otti toisen toisensa jälkeen ulos kanakopista nuo eläinparat, kokosi kimppuun niiden kahdeksan jalkaa, ikäänkuin olisi tehnyt kukkavihon, sitoi ne yhteen nyörillä ja antoi ne Renzon käteen, joka lausuttuaan ja kuultuaan rohkaisevia sanoja astui ulos puutarhan portista, jotta eivät kylän lapset olisi häntä nähneet, he kun olisivat juosseet hänen jälessänsä huutaen: – Sulhanen, sulhanen!
Kulkien yli ketojen, tai kuten näillä seuduin sanottiin, alueiden, hän poistui pikku polkuja myöten ja värisi raivosta ajatellessaan vastoinkäymistään ja tuumi sitä puhetta, jota aikoi pitää tohtori Juonittelijalle. Annan lukijan itsensä kuvitella, missä tilassa olivat matkalla nuo lintuparat, joiden jalat olivat yhteensidotut ja päät roikkuivat alaspäin ja jotka lisäksi olivat miehen kädessä, joka suuren mielenliikutuksensa valloissa vilkkain liikkein säesti päässään temmeltäviä myrskyisiä ajatuksia. Milloin hän vihoissaan ojensi käsivartensa, milloin hän epätoivoissaan nosti sen ilmaan, milloin hän sitä heilutti ikäänkuin uhaten, ja joka kerralla hän antoi niille aika tärähdyksen, pannen niiden roikkuvat päät heilahtamaan. Kukot nokkivat toisiaan päähän; tämäntapaistahan usein sattuu onnettomuudentoverien kesken.
Saavuttuaan kauppalaan Renzo kysyi tohtorin asuntoa; se osoitettiin hänelle ja hän riensi sinne. Astuessaan sisälle hän tunsi mielessään sellaista levottomuutta, jota oppimattomat ihmisparat kokevat oppineen läheisyydessä, ja hän unhotti kaikki valmistamansa puheet. Mutta silmäillessään salvukukkoja, hän sai uutta rohkeutta. Hän astui sisälle kyökkiin ja kysyi palvelijattarelta, voiko puhua tohtorin kanssa. Palvelijatar katsahti kukkoihin ja tarttui niihin, tottuneena sellaisiin lahjoihin, vaikka Renzo veti niitä taaksepäin, hän kun tahtoi, että tohtori näkisi ja tietäisi hänen tuoneen jotakin. Tohtori tuli kyökkiin juuri sillä hetkellä kuin palvelijatar sanoi:
– Antakaa tänne ja astukaa sisälle.
Renzo kumarsi syvään, tohtori otti hänet ystävällisesti vastaan sanomalla: Tule, poikaseni! ja vei hänet työhuoneeseensa. Tämä oli avara huone, jonka kolmella seinällä riippui kahdentoista Caesarin kuvat; neljättä seinää peitti hylly täynnä vanhoja ja tomuisia kirjoja. Keskellä oli pöytä ja sillä sikin sokin todistuksia, anomuksia, kirjallisia valituksia ja julistuksia; sen ympärillä kolme tai neljä nojatuolia, korkeine ja neliskulmaisine selkänojineen. Näiden kulmissa oli kaksi sarvenmuotoista puuveistoskoristetta, ja nahkapäällystä somistivat suuret kilvenmuotoiset metallikoristeet, joista muutamat olivat aikoja sitten pudonneet pois, niin että nahka siellä täällä kulmissa oli irtaantunut ja kääntynyt roikkumaan ulospäin.
Tohtorilla oli yllään yönuttu, nimittäin kulunut kaapu, jota hän aikoja sitten oli käyttänyt virkapukuna mennessään Milanoon ajamaan jotain tärkeätä asiaa. Hän sulki oven ja rohkaisi nuorukaisen mieltä näillä sanoilla:
– Poikaseni, sano minulle asiasi!
– Minulla olisi teille uskottavana eräs asia.
– Sitä varten olen täällä, tohtori virkkoi, puhu. Ja hän istui nojatuoliin. Seisoen pöydän ääressä ja pitäen vasemman käden varassa lakkiaan, jota pyöritteli oikealla kädellä, Renzo alkoi: Tahtoisin kuulla teiltä, joka olette oppinut…
– Sano minulle suoraan asiasi, tohtori keskeytti.
– Suokaa anteeksi, me ihmisparat emme osaa hyvin puhua. Tahtoisinhan tietää…
– Hiisi vieköön! olette kaikki samanlaisia: sensijaan että kertoisitte suoraan asianne, kyselette, teillä kun on jo oma tuumanne päässä.
– Anteeksi, herra tohtori, tahtoisin tietää, saako siitä rangaistusta, kun uhkaa pappia, joka kieltäytyy vihkimästä yhteen ihmisiä.
– Ymmärrän, tohtori ajatteli, vaikka hän todella ei ollut ymmärtänyt; – ymmärrän. Ja äkkiä hän kävi vakavan näköiseksi. Mutta tähän vakavaan ilmeeseen sekaantui sääliä ja huolenpitoa. Hän puristi huulensa yhteen ja päästi tolkuttoman äänen, joka ilmaisi jotakin tunnetta, minkä hänen seuraavat sanansa tulkitsivat selvemmin:
– Vakava tapaus, poikaseni, lakipykälän käsittelemä tapaus. Teitpä hyvin, kun tulit minun luokseni. Se on päivänselvä tapaus, lukemattomien asetusten käsittelemä ja … juuri eräässä nykyisen kuvernöörin viime vuonna säätämässä asetuksessa. Näytän sen sinulle heti, niin että saat siihen kajota omin käsin.
Näin sanoen hän nousi nojatuolistaan ja upotti kätensä sekavaan paperikasaan, penkoen sitä ylös alaisin kuin ryynejä pöntössä.
– Missä se onkaan? Tuossa tuokiossa sen löydän. Meikäläisellä kun pitää olla esillä niin paljo tavaraa. Aivan varmaan se on tässä, se kun on tärkeä. Kas! tuossa se onkin.
Hän otti sen käteensä, kääri sen auki, tarkasti päivämäärää ja käyden vielä vakavamman näköiseksi huudahti: lokakuun 15 päivä 1627! Aivan oikein! se on viime vuodelta: vallan veres asetus. Sellaiset enimmin pelottavat. Osaatko lukea, poikaseni?
– Vähäisen, herra tohtori.
– Hyvä, seuraa mukana kun luen, niin saat nähdä.
Ja pitäen asetusta levällään edessään, hän alkoi lukea, mutisten nopeasti ja epäselvästi muutamia kohtia ja viivähtäen selvästi lausuen ja painokkaasti toisissa kohdin, aina tarpeen mukaan:
"Vaikka 14 päivänä joulukuuta 1620 hänen ylhäisyytensä Ferian herttuan käskystä julaistu asetus, jonka on valmistanut hänen ylhäisyytensä Gonzalo Fernandez de Cordova, j.n.e. säätää mitä tavattomimpia ja ankarimpia toimenpiteitä väkivaltaa, kiristyksiä ja Hänen Majesteettinsa uskollisia vasalleja julkeasti sortavia tekoja vastaan, niin näiden rikoksien esiintyminen ja se pahanilkisyys j.n.e. on lisääntynyt siihen määrään, että Hänen Ylhäisyytensä on katsonut välttämättömäksi, j.n.e. Sentähden hän tiedusteltuaan Senaatin ja Ylimmän tuomioistuimen mielipidettä, on päättänyt julaista seuraavan asetuksen."
"Ja alkamalla sortoteoista, kokemus kun on osoittanut että useat henkilöt kaupungissa ja maalla" – kuuletko – "tässä valtiossa väkivaltaisesti harjoittavat kiristystä, lukemattomilla tavoilla saartaen turvattomia, kuten esim. pakottaen heitä tekemään kauppa- ja vuokrasopimuksia… j.n.e." Missä olenkaan? Niin, oikein, kuuleppas: "pakottaen solmimaan tai olemaan solmimatta avioliittoja". Häh?
– Se koskee minun asiaani, sanoi Renzo.
– Kuule,