Kihlautuneet. Alessandro Manzoni
säädöksien muassa käsketään:
"Että jokaisen henkilön, joko tämän kaupungin asukkaan tai ulkomaalaisen, josta kaksi vierastamiestä todistaa, että häntä yleisesti pidetään bravona, vaikka ei voidakaan todistaa, että hän jo on tehnyt jotain rikosta … tämän pelkän bravo-maineensa nojalla, ilman muuta aihetta … voivat tuomarit ja jokainen heistä yksinään, saatuaan laillisen ilmiannon, tuomita kidutusnuoraan tai kiristyspuihin … ja vaikka hän ei tunnusta tehneensä mitään rikosta, lähetettäköön hän yhtäkaikki kaleerilaiva-orjuuteen mainituksi kolmen vuoden ajaksi, yksistään siitä, että hän on bravon maineessa." Kaiken tämän, ynnä muun, minkä tässä sivuutamme, sillä "Hänen Ylhäisyytensä on päättänyt vaatia kuuliaisuutta jokaiselta".
Olisi luullut että kaikki bravot kuullessaan niin mahtavan herran näin pontevia ja järkähtämättömiä sanoja, joita tukivat niin ankarat määräykset, niiden pelkästä kajahduksesta olisivat iäksi päiviksi kadonneet. Mutta yhtä luotettavan ja korkeanimisen herran todiste velvoittaa meitä uskomaan vallan päinvastaista. Tämä oli hänen ylhäisyytensä Juon Fernandez de Velasco, Castilian konnetaabeli, hänen majesteettinsa ylikamariherra, Frias'in kaupungin herttua, Garon ja Castelnuovon kreivi, Velascon suvun sekä Laran seitsemän infantin herra, Milanon valtion kuvernööri y.m., joka saa kesäkuun 5: ntenä päivänä vuonna 1593 niinikään varmuuden siitä, "mitenkä suurta vahinkoa ja tuhoa aikaansaavat … bravot ja maankulkijat, ja miten turmiollisesti sentapaiset ihmiset vaikuttavat yhteismenestykseen ja oikeudenkäyttöön", ja uusii käskyn, että heidän kuuden päivän kuluessa täytyy poistua maan rajojen sisältä, toistaen jotenkin sanasta sanaan kun edeltäjänsä säädökset ja uhkaukset. Kun hän sitten 23: ntena päivänä toukokuuta 1598 "suureksi mielipahakseen saa tietää, että … tässä kaupungissa ja valtiossa noiden ilkiöiden (bravojen ja maankulkijoiden) luku enenemistään enenee, ja etteivät tee päivin ja öin muuta kuin iskevät haavoja, asettuvat väijyksiin, murhaavat, ryöstävät ja tekevät kaikenlaisia muita rikoksia, joita harjoittavat sitä rohkeammin, kun heitä tukevat heidän päällikkönsä ja suosijansa…" hän määrää uudelleen samat parannuslääkkeet, lisäten annoksia, kuten on tapana kun taudit ovat itsepintaisia. "Varokoon siis", näin hän lopettaa, "jokainen kaikinmokomin vastustamasta tätä julistusta, sillä sen sijaan että saisi kokea hänen ylhäisyytensä lempeyttä, on hän saapa kokea hänen ankaruuttaan ja vihaansa … hänen ylhäisyytensä kun on päättänyt, että tämä on viimeinen ja järkähtämätön varoitus."
Toista mieltä oli hänen jälkeisensä, hänen Ylhäisyytensä Don Pietro Enriquez de Acevedo, Fuentes'in kreivi, Milanon valtion päällikkö ja kuvernööri; hän oli toista mieltä, ja syystä. "Täydelleen tuntien sen kurjuuden, jossa elää tämä kaupunki ja valtio siinä vilisevien lukuisten bravojen vuoksi, hän on päättänyt sukupuuttoon hävittää näin turmiollisen rodun", ja julkaisee 5: ntenä päivänä joulukuuta v. 1600 uuden julistuksen, joka sekin uhkuu mitä ankarimpia uhkauksia, "järkähtämättä päättäen, että ne kaikella ankaruudella ja ilman vähintäkään armoa pannaan täytäntöön".
Nähtävästi hän ei kuitenkaan toteuttanut tätä päätöstään yhtä innokkaasti kuin hän itse keksi juonia ja hankki vihollisia suurelle vihamiehelleen, Henrik IV: lle; historia tietää kertoa, miten hänen onnistui kiihottaa aseisiin tarttumaan tätä kuningasta vastaan Savoijin herttua, jonka saattoi menettämään useamman kuin yhden kaupungin; miten hän nostatti kapinaan Bironin herttuan, jonka saattoi menettämään päänsä. Mutta mitä tulee tähän niin turmiolliseen bravojen rotuun, on varmaa että se edelleen versoi 22 päivänä syyskuuta v. 1618. Sinä päivänä hänen Ylhäisyytensä Don Gomez Suarez de Figueroa, Ferian herttua y.m. päätti suunnata sen hävittämiseen samoja ja vielä ankarampia toimenpiteitä. Mutta kun nekään eivät voineet heidän olemassaoloaan tukahuttaa, niin hänen Ylhäisyytensä Gonzalo Fernandez di Cordova, jonka hallinnon aikana sattui yllämainittu Don Abbondion kohtaus, näki välttämättömäksi turvautua tavalliseen julistukseen bravoja vastaan, mikä tapahtui lokakuun 5: ntenä päivänä v. 1627, s.o. vuotta, kuukautta ja kahta päivää ennen tuota huomattavaa tapausta.
Eikä tämäkään ollut viimeinen julistus. Mutta emme luule tarpeelliseksi mainita myöhäisempiä, ne kun ovat ulkopuolella kertomuksemme ajankohtaa. Huomautamme ainoastaan erästä julistusta helmikuun 13: lta päivältä v. 1632, jossa hänen Ylhäisyytensä Ferian herttua, toistamiseen kuvernööri, meille ilmoittaa, "että suurimpien rikosten tekijät ovat niin sanotut bravot". Tämä riittää varmasti osottamaan meille, että siihen aikaan, josta nyt on kysymys, oli bravoja olemassa kaikesta huolimatta.
Oli ilmeistä, että nuo kaksi yllä kuvaamaamme miestä siinä odottivat jotakin; mutta vastenmielisintä oli Don Abbondiolle se heidän erityisten elkeidensä aiheuttama huomio, että odotettu oli hän itse. Hänen tullessaan näkyviin palkkalais-rosvot näet olivat katsahtaneet toisiinsa, kohottaneet päätänsä ja samassa tehneet liikkeen, josta saattoi päättää, että he molemmat yhtaikaa olivat sanoneet: "Se on hän!" Se mies, joka oli istunut hajareisin muurilla, oli noussut ja siirtänyt toisen jalkansa tielle; toinen oli poistunut muurin luota, ja molemmat lähestyivät häntä.
Don Abbondio piti yhä rukouskirjaa avoimena edessään, ikäänkuin olisi lukenut, mutta katsahti kuitenkin heihin salavihkaa kulmien alta urkkiaksensa heidän liikkeitään. Nähdessään heidän tulevan suoraa päätä häntä kohti, tunsi hän tuhansien ajatusten äkkiä valtaavan mielensä. Kiireessä hän ajatteli, oliko hänen ja bravojen välillä oikealle tai vasemmalle johtava sivupolku; mutta muisti heti, ettei sellaista ollut. Hän pani joutuisaan toimeen omantunnon tutkistelun, oliko hän rikkonut jotain mahtavaa tai kostonhimoista henkilöä vastaan. Tässä levottomuudessa hänen omantuntonsa ääni häntä hieman rauhoitti. Mutta rosvot lähestyivät lähestymistään, katsoen häneen järkähtämättömästi.
Hän pisti vasemman kätensä etu- ja keskisormen kauhtanansa kauluksen alle, ikäänkuin sitä kohentaakseen, ja siirrellessään sormiaan ympäri kaulaansa, hän katsahti taaksensa, samalla väännähtäen suutaan ja tähystellen varkain niin kauas kuin saattoi, nähdäkseen, tuliko joku jälessä; mutta hän ei nähnyt ketään. Hän loi katseen muurin ylitse lähiseutuun; ei sielläkään ketään, hän loi toisen ja aremman katseen edessään olevalle tielle; ei siinäkään ketään muuta kuin rosvot.
Mitä tehdä? Kääntyä ympäri? Siihen ei ollut aikaa. Pötkiä tiehensä – se olisi ollut samaa kuin vaatia roistoja ajamaan takaa, tai pahempaakin.
Kun hän siis ei voinut välttää vaaraa, hän päätti astua suoraa päätä sitä kohti; tämän epävarmuuden hetket kävivät hänelle niin tuskallisiksi, että hän hartaasti halusi lyhentää niitä. Hän joudutti askeleitaan, lausui rukousta kovemmalla äänellä, koetti teeskennellä kasvojaan niin levollisen ja iloisen näköisiksi kuin suinkin, pani kaikki voimansa liikkeelle aikaansaadakseen hymyilyn, ja kun hän oli vallan vekkulien edessä, hän pysähtyi äkkiä ja sanoi ajatuksissaan: "Tässä sitä ollaan".
– Herra pastori! sanoi toinen heistä, katsoen häntä tuimasti silmiin.
– Mikä hätänä? kysyi joutuisasti Don Abbondio, nostaen katseensa kirjasta, joka oli auki hänen edessään kuin lukupulpetilla.
– Teillä on aikomus, jatkoi toinen uhkaavana ja äkäisenä kuin mies, joka yllättää palvelijansa tekemässä jotain pahaa, teillä on aikomus huomenna vihkiä yhteen Renzo Tramaglino ja Lucia Mondella!
– Tuota noin, Don Abbondio vastasi ääni värähdellen, tuota noin? Olettehan te, hyvät herrat, maailman miehiä ja tiedätte varsin hyvin, miten tällaiset seikat tapahtuvat. Pastori paralla ei ole siihen mitään sanottavaa: he tekevät keskenään hullutuksiaan, ja sitten … sitten he tulevat meidän luoksemme, niinkuin mennään pankkiin nostamaan rahoja, ja me … me olemme yleisön palvelijoita.
– No hyvä, kuiskasi rosvo hänen korvaansa, mutta käskevällä äänenpainolla, tämä avioliitto ei saa tapahtua huomenna, eikä koskaan.
– Mutta hyvät herrat, puuttui Don Abbondio puheeseen, nöyrästi ja kohteliaasti, kuin ainakin henkilö, joka koettaa taivuttaa kärsimätöntä,