Kuninkaan mies. Вальтер Скотт
rohkeassa aikeessa, mutta puolittain peljäten sen toteuttamista, Wildrake vaani tilaisuutta yritykselleen, Cromwellin näköjään yhä pysyessä pätemättömänä ilmaisemaan omaa tarkoitustaan. Hän oli jo alottanut kolmannen ylistelyn eversti Everardista ja siroitellut joukkoon erinäisiä vaihtelevia ilmaisuja omasta halustaan tämän palvelemiseksi, kun Wildrake ehätti puuttumaan puheeseen kenraalin hetkiseksi juhlallisesti pysähtyessä kesken lausuntonsa.
"Sallikaa minun sanoa", hän huomautti suorasukaisesti, "että teidän arvoisuutenne on jo puhunut kahdesta selityksenne aiheesta – omista ansioistanne ja herrani, eversti Everardin, palveluksista. Mutta voidakseni toimittaa asiani olisi välttämätöntä omistaa moniaita sanoja kolmannelle pääkappaleelle."
"Kolmannelleko!" kertasi Cromwell.
"Niin", selitti Wildrake, "joka teidän arvoisuutenne jaoituksen mukaan koski minun halpaa olemustani. Mitä on minun tehtävä – minkä osuuden minä saan tässä asiassa?"
Oliver hätkähti heti pois tähän asti käyttämästänsä äänilajista, joka hiukan muistutti kotikissan kehräystä, siirtyen hyppyyn kyyristyvän tiikerin murinaan. "Sinun osuutesi, lurjus!" hän huudahti; "hirsipuu! Sinun pitää killua korkealla kuin Haman, jos käännyt kavaltajaksi! Mutta", hän lisäsi ääntänsä lieventäen, "pysy uskollisena, niin minun suosioni toimittaa sinulle hyvän uran. Tule tänne – sinä olet rohkea, näen, vaikka hiukan nenäkäs. Sinä olet ollut ilkimielinen – niin kirjoittaa arvoisa ystäväni eversti Everard; mutta nyt olet erinnyt häviävältä puolelta. Minä sanon sinulle, ystävä, että mikään parlamentin tai armeijan ponnistelu ei olisi vetänyt Stuarteja alas heidän ylhäisiltä paikoiltaan, ellei taivas olisi ollut kiistassa heitä vastaan. No, suloista ja uljasta on sonnustautua aseisiin taivaan asian puolesta; muutoin olisivat totisesti minun puolestani nuo miehet saattaneet pysyä valtaistuimella tähän päivään asti, enkä minä myöskään moiti ketään heidän auttamisestaan, kunnes nämä peräkkäiset suuret tuomiot ovat kohdanneet heitä ja heidän huonekuntaansa. Minä en ole verenhimoinen mies, sillä minussa on inhimillisen heikkouden tunne; mutta, ystävä, ken laskee kätensä aurankurkeen niissä suurissa toimissa, joita nyt on tekeillä kansakuntiemme keskuudessa, hänen on paras varoa katsomasta taaksensa, sillä luota minun yksinkertaiseen sanaani, että jos vilpistelet minulle, en säästä sinua jalankaan vertaa Hamanin hirsipuusta. Anna minun siis lyhyeen tietää, onko ilkimielisyytesi hapatus jo tyyten muokattu pois sinusta."
"Teidän kunnioitettava ylhäisyytenne", huomautti kavalieri hartioitaan kohauttaen, "on tehnyt sen meille useimmille, mikäli naseva nuijiminen voi saada sen aikaan".
"Niinkö sanot?" tuumi kenraali, huulillaan tuima hymy, joka näytti ilmaisevan, että hän ei ollut aivan vastaanottamaton imarruksille; "niin, totisesti, sinä et valehtele siinä – me olemme olleet välikappale. Emmekä me myös, kuten jo olen viitannut, ole meitä vastaan ilkimielisinä taistelleille niin ankaria kuin muut saattavat olla. Parlamentin miehet tietävät parhaiten oman etunsa ja harkintansa, mutta minun vaatimattoman käsitykseni mukaan on jo aika lopettaa nämä selkkaukset ja myöntää kaikenlaatuisille ihmisille tilaisuus palvella maatansa; ja me katsomme omaksi viaksesi, jollet tule käytetyksi tehokkaasti valtion ja omaksi hyväksesi, kunhan täydellisesti kuoletat itsestäsi vanhan ihmisen ja omistat vakavan huomaavaisuutesi sille, mitä minulla on sinulle sanottavana."
"Teidän ylhäisyytenne ei tarvitse epäillä, tarkkaavaisuuttani", vakuutti kavalieri.
Ja tasavaltalainen päällikkö – vaiettuaan taaskin toviksi ikäänkuin ei olisi voinut epäröimättä osoittaa luottamustansa – kävi selittämään näkökohtiaan harvinaisen selkeästi, mutta kuitenkin tuntien tuolloin tällöin hiukan haittaa pitkällisestä tottumuksestaan kiertelevään puheenlaatuun, josta hän ei tosiaan milloinkaan kokonaan luopunut muualla kuin taistelukentällä.
"Sinä näet", hän lausui, "ystävä, millä kannalla asiani ovat. Parlamentti – sen saakoon tietää kuka hyvänsä – ei minua rakasta, ja vielä vähemmin valtioneuvosto, jonka kautta se hoitelee kuningaskunnan toimeenpanevaa hallitusta. En osaa sanoa, minkätähden he epäilevät minua, jollei syynä ole se, että minä en tahdo luovuttaa viatonta armeijaparkaa, joka on seurannut minua niin monissa taisteluissa, nyt revittäväksi hajalle, murrettavaksi ja mullistettavaksi, niin että ne, jotka ovat verellään puoltaneet valtiota, eivät kenties saa itselleen mahdollisuutta hankkia elantoansa työllään, mikä minun mielestäni olisi kova toimenpide, koska se on esikoisuuden ottamista Esaulta edes antamatta hänelle vaivaista annosta hernerokkaa."
"Esau luullakseni pystyy auttamaan itseänsä", huomautti Wildrake.
"Totisesti, sinä sanoit oikein", myönsi kenraali; "työläs on nälkiinnyttää aseellista miestä, jos ruokaa on saatavissa ottamalla – kaukana kuitenkin olkoon minusta kapinoimisen edistäminen tai asianmukaisen alistuvaisuuden puute noita valtiaitamme kohtaan. Minä vain tahtoisin anoa velvollisuudentuntoisesti ja säädyllisesti, sovinnolliseen ja rauhalliseen tapaan, että he kuuntelisivat selityksiä olosuhteistamme ja harkitsisivat tarpeitamme. Mutta katsellessasi minua ja arvostellessasi minut yhtä vähäpätöiseksi kuin hekin, täytyy sinun ajatella, että minä ärsyttäisin valtioneuvostoa kuten parlamenttiakin, jos pelkästään tuottaakseni tyydytystä arvoisalle herrallesi toimisin vastoin heidän tarkoituksiaan tai epäisin pätevyyden heidän valtuuttamaltansa valiokunnalta, joka on vielä valtion korkein virkakunta – ja minun puolestani pysyköön siinä asemassa kauvan! – panemaan toimeen heidän aikomansa takavarikon. Ja eikö myös sanottaisi, että minä taivuin ilkimielisen etuun, suodessani tuon entisten verenjanoisten ja irstaitten hirmuhallitsijain pesän tänä meidän päivänämme jäädä turvapaikaksi vanhalle ja paatuneelle amalekiitalle, Sir Henry Leelle, hänen pitääkseen hallussaan paikan, josta hän on niin kauvan ylpeillyt? Totisesti olisi se vaarallinen juttu."
"Onko minun siis ilmoitettava", kysyi Wildrake, "jos suvaitsette, että te ette voi avittaa eversti Everardia tässä kohden?"
"Ehdoitta, niin – mutta ehdollisesti ajatellen saattaa vastaus kuulua toisin", vastasi Cromwell. "Minä näen, että sinä et kykene oivaltamaan tarkoitustani, ja sentähden valaisen sitä sinulle osittain. Mutta paina mieleesi, että jos kielesi kavaltaa sanani muutoin kuin viedessäsi sanomani herrallesi, niin kautta kaiken veren, mitä on vuodatettu näinä rauhattomina aikoina, sinä kuolet tuhanteen kertaan yhtähaavaa!"
"Ei ole minusta pelkoa, sir", vakuutti Wildrake, jonka luontainen rohkeus ja huolettomuus olivat tälläkertaa lannistuneet kuin haukat masentuvat kotkan tullessa saapuville.
"Kuule minua siis", virkkoi Cromwell, "äläkä anna tavunkaan kirvota kieleltäsi. Etkö tunnekin nuorta Leetä, jota sanotaan Albertiksi? Hän on ilkimielinen kuten isänsäkin ja läksi nuoren Miehen mukana siihen viimeiseen rynnistykseen, mikä meillä oli hänen kanssaan Worcesterissa – kiitollisia olkaamme voitosta!"
"Tiedän, että on olemassa herrasmies nimeltä Albert Lee", vastasi Wildrake.
"Ja etkö tiedä – en puhu tunkeutuakseni kelpo everstin salaisuuksiin, vaan ainoastaan mikäli minun tulee tietää jotakin siitä asiasta, voidakseni parhaiten harkita, miten minun on häntä palveltava – etkö tiedä, että herrasi, Markham Everard, kosiskelee sen samaisen ilkimielisen; sisarta, vanhan Sir Henry Leeksi sanotun palatsinhaltijan tytärtä?"
"Sen kaiken olen kuullut", myönsi Wildrake, "enkä voi kieltää uskovani sitä".
"No niin, kun nuori mies Kaarlo Stuart pakeni Worcesterin kentältä ja joutui tuiman ajon ja vainon johdosta erkanemaan saattolaisistaan, tiedän varmasta lähteestä, että tuo Albert Lee oli viimeisiä hänen seurassaan, ellei ihan viimeinenkin."
"Se oli penteleesti hänen laistansa", tokaisi kavalieri riittävästi punnitsematta sanojaan, kun ottaa lukuun, kenen kuullen ne lausuttiin, "ja minä vakuutan kautta miekkani, että hän on oikea lastu vanhasta kannosta!"
"Haa, sadatatko sinä?" virkkoi kenraali. "Sekö on parannustasi?"
"Minä en milloinkaan sadata, suvaitkaa minun huomauttaa", vastasi Wildrake malttuen, "paitsi milloin kuulen mainittavan ilkimielisiä ja kavaliereja; silloin palajaa vanha tapa, ja minä noidun kuin Goringin