Kuninkaan mies. Вальтер Скотт
oli koskaan omin silmin nähnyt sen sisäpuolta. Tyydyn senvuoksi sanomaan, että se on nyt sievä rakennus, enimmältä osaltaan uusittu neljä- tai viisikymmentä vuotta takaperin, vaikka siinä on vielä säilynyt muutamia vanhan messukappelin holvikaaria, jonka väitetään olleen Juhana-kuninkaan rakennuttama. Tätä vanhempaa osaa koskee kertomukseni.
Eräänä aamuna syyskuun lopulla tai lokakuun alussa vuonna 1651 keräytyi melkoinen kuulijakunta vanhaan messukappeliin; päivä oli omistettu juhlalliseen kiitosjumalanpalvelukseen Worcesterin ratkaisevan voiton johdosta.2 Sekä kirkon tila että sanankuulijain laatu kuvastivat kansalaissodan riehuntaa ja ajan erikoista henkeä. Pyhässä rakennuksessa näkyi monia rapistumisen merkkejä. Polttamalla kirjaillut ikkunaruudut oli kuvainpalvelukseen kuuluvina survottu sirpaleiksi peitsillä ja musketeilla. Saarnastuolin puuleikkauksia oli viileskelty ja kaksi kauneilla veistoksilla koristeltua tammiseinuketta tärvelty samasta ytimekkäästä ja vääjäämättömästä syystä. Korkea alttari oli siirretty muuanne ja sitä ympäröinyt kullattu aidake murrettu pois. Useita hautakuvia oli kolhittuina siroiteltu pitkin kirkkoa.
pois temmattuina seinäkomeroistaan: se palkka urhon, viisaan, ansioistaan!
Syystuuli vihelteli tyhjissä kuorikäytävissä, joissa järeästi nyrhityt saitat ja lavat samoin kuin hajalliset suuteetkin ja poljetut pahnat näyttivät osoittavan, että temppeliä oli jossakin äskeisessä hätätilassa käytetty ratsujoukon majoitukseen.
Loistoansa oli menettänyt kirkkoväkikin. Rauhallisina aikoina vakiintuneista vanhoista sanankuulijoista ei nyt näkynyt ainoatakaan veistosreunaisilla parvekkeillaan kädet otsalla tyynnyttämässä mieltänsä rukoukseen siinä, missä heidän isänsä olivat rukoilleet samanlaiseen hartaudenharjoitukseen tulleina. Perintötilallisen ja pienviljelijän katseet etsivät turhaan Ditchleyn vanhan herran Henry Leen kookasta vartta, nähdäkseen hänen astelevan pitkin kuorikäytäviä nauhakoristeiseen levättänsä verhoutuneena, parta ja viikset huolellisesti tasailtuina, saattolaisenaan uskollinen kahlekoira, joka oli aikomaan pelastanut isäntänsä valppaudellaan ja säännöllisesti seurasi häntä kirkkoon. Bevisiin tosiaan soveltui sananlasku, jonka mukaan "se on hyvä koira, joka käy kirkossa"; joskus se vain joutui kiusaukseen luritella sävelten sekaan, mutta käyttäysi muutoin yhtä säädyllisesti kuin yksikään seurakunnan jäsen ja palasi kotiin kenties yhtä suurta mielenylennystä saaneena kuin useimmat kuulijat. Turhaanpa myös Woodstockin naisväki vaani nähdäkseen jalosukuisten nuorten cavalierien ruusukkeisia viittoja, kiliseviä kannuksia, viillesaappaita ja korkeita töyhtöjä, niinkuin olivat tottuneet näkemään näiden teikarien liikkuessa kaduilla ja kirkkomaalla huolettoman rentoina ryhdiltään – jollainen esiintyminen kenties oikeastaan ilmaisee liiallista itseluottamusta, mutta kuitenkin näyttää sorealta, kun siihen yhtyy hyväntuulisuutta ja kohteliaisuutta. Ja entä vanhat kunnon rouvat valkoisissa hipeissään ja mustissa samettihameissaan, ja heidän tyttärensä, "lähisilmäin polttopisteet" – missä olivat nyt he kaikki, jotka kirkkoon astuessaan käänsivät puoleensa miesten ajatuksia taivaallisista asioista? "Mutta, voi, Alice Lee – niin suloinen, niin säveä, niin alentuvainen viehkeydessäsi", jatkaa muuan ajan muisteloiden piirtäjä, jonka käsikirjoituksesta olemme ottaneet selon, – "miksi pitääkin kertomukseni kääntyä sinun vastoinkäymisiisi? ja miksei mieluummin niihin päiviin, jolloin sinä vain heposikin selästä laskeutuessasi kiinnitit katseita kuin olisi enkeli tullut alas ja herätit siunauksia niinkuin olisi taivaan lähetti tuonut hyviä sanomia? Et ollut sinä mikään joutilaan haaveksijan mielikuva – mikään ristiriitaisilla täydellisyyksillä somisteltu luomus; ansiosi saivat minut rakastamaan sinua suuresti – ja mitä vikoihisi tulee, niin ne esiintyivät hyvien ominaisuuksiesi ohella niin sopivasti, että ne luullakseni saivat minut rakastamaan sinua sitä enemmän."' Leen perhekunnan mukana oli Juhana-kuninkaan messukappelista haipunut toisiakin jalosyntyisiä ja suvultansa suuria – Freemantlet, Winklecombet, Drycottit ja monet muut, sillä Oxfordin tornien3 yli puhaltava tuuli oli epäsuotuisa puritanisuuden kasvulle, joka menestyi yleisemmin naapuri-kreivikunnissa. Sanankuulijain joukossa oli kuitenkin muutamia, jotka vaateparreltaan ja esiintymiseltään näyttivät huomattavilta maalaisherrasmiehiltä, ja myöskin oli saapuvilla moniaita Woodstockin kauppalan arvohenkilöitä, etupäässä aseseppiä ja hansikkaantekijöitä, jotka taitavasti muovaamalla terästä tai nahkaa olivat nousseet mukavaan toimeentuloon. Näillä merkkimiehillä oli yllään pitkä musta kauhtana, tiukasti punottu kiinni kaulasta, ja vyössään puukon tai säilän asemasta raamattu ja muistikirja, niinkuin rauhallisilla kansalaisilla ainakin. Tätä kunnioitettavaa, mutta vähälukuisinta kuulijakunnan ryhmää edustivat sellaiset säädylliset henkilöt, jotka olivat omaksuneet presbyterisen4 opinkäsityksen, luopuen Englannin kirkonmenoista ja pappisvallasta, ollakseen kunnianarvoisan Nehemia Holdenoughin ohjattavina, joka oli kuuluisa saarnalahjojensa ehtymättömyydestä ja voimakkuudesta. Näiden vakavien kauppalanvanhimpain seurassa istuivat heidän kelpo emäntänsä vanuttamattomassa verassa ja poimukauluksissa niinkuin muotokuvat, joilla maalausluetteloissa on nimityksenä "Pormestarin vaimo", ja heidän sievät tyttärensä, joiden harrastus Chaucerin lääkärin5 tavoin ei aina kohdistunut raamattuun, sillä milloin vilkaisukin vältti arvoisan äidin valppauden olivat he itse tarkkaamattomia ja muille tarkkaamattomuuden aiheena. Mutta paitsi tätä vallasväkeä oli kirkossa suuri joukko alempisäätyisiä, toiset uteliaisuuttaan tulleina, mutta monetkin siistiytymättömiä käsityöläisiä, jotka sen ajan jumaluusopillisten väittelyjen sekaannuttamina kuuluivat niin moneen eri lahkoon kuin sateenkaaressa on värejä. Kun näiden oppineiden teebalaisten6 itsekylläisyys tarkoin vastasi heidän tietämättömyyttänsä, oli jälkimäinen täydellinen ja edellinen rajaton. Heidän käyttäytymisensä kirkossa oli kaikkea muuta kuin kunnioittavaa tai ylentävää. Useimmat heistä tekeysivät raakamaisen ylenkatseellisiksi kaikkea kohtaan, mitä vain pidettiin pyhänä ihmiskäsityksen mukaan – kirkko oli näille ihmisille pelkkä tornitalo, pappi tavallinen mies, säädetyt menot kuivaa silppua ja vesivelliä, jollaisesta ei ollut pyhäin henkevystyneeseen suuhun pantavaksi, ja rukous taivaan puhuttelua, johon kukin yhtyi tai oli yhtymättä, miten katsoi peräti arvosteluhaluisen harkintansa mukaan soveliaaksi.
Tämän ryhmän vanhemmat istuivat tai lojuivat penkeillä, korkea huippuhattu painettuna syvään ankaralle ja rypistyneelle otsalle, odotellen presbyteriläistä pastoria niinkuin karjakoirat kyyröttelevät mykkinä varroten sonnia, joka aiotaan tuoda paaluun. Jotkut nuoremmat päästivät harhakäsityksensä rohkeammin valtoimiksi; he katselivat ympärilleen naisiin, haukottelivat, köhivät ja supattivat, söivät omenia ja rouskuttelivat pähkinöitä niinkuin teatterin ylärivillä ennen kappaleen alkua.
Näiden kaikkien lisäksi kuului kirkkoväkeen joitakuita sotureita, joista muutamilla oli asunaan rintahaarniska ja teräslakki, toisilla nahkakölteri ja toisilla punainen takki. Patruunatasku uumilleen vyötettynä seisoksivat he peitsiinsä ja musketteihinsa nojaten. Heilläkin oli omituiset väitelmänsä mitä vaikeimmista opinkohdista, ja hengellisen hurmion oikut yhtyivät heissä mitä horjumattomimpaan sotaiseen urheuteen ja päättäväisyyteen. Woodstockin porvarit silmäilivät näitä aseellisia pyhiä hyvinkin pelokkaasti, sillä vaikka rosvoilu ja julmuus eivät heitä usein tahranneet, oli heillä ehdoton valta molempiin käytettävissään, ja rauhallisilla kansalaisilla ei ollut muuta valinnan varaa kuin nöyristyminen kaikkeen, mitä heidän taistelevien ohjaajainsa huonosti hallittu ja haltioituva kuvittelu saattoi keksiä.
Sitte kun pastori Holdenoughia oli jonkun aikaa varrottu, ilmestyi tämä esille kappelin kuorikäytäviä pitkin, ei ryhdiltään verkallisena ja arvokkaana niinkuin vanhalla kirkkoherralla oli ollut tapana hoitaa messupaidan merkitystä, vaan hätäisin askelin kuten mies, joka saapuu määrähetkestään myöhästyneenä ja touhuaa käyttämään aikaansa parhaiten. Hän oli pitkä, laiha mies, hipiältään kuin paahtunut, ja silmien eloisuus ilmaisi hieman tuittupäistä luonnonlaatua. Hänen vaatetuksensa oli ruskea, ei musta, ja muiden pukineittensa päällä hän käytti Kalvinin kunniaksi sinistä geneveläistä kauhtanaa, joka valui taaksepäin hartioilta hänen rientäessään saarnastuoliin. Harmaantuneet
"Kavalierien" eli aatelisten johtamain kuningasmielisten suuri tappio. Suom.
Oxfordin yliopistokaupunki ei ole kaukanakaan Woodstockista. Suom.
Stuartien kuningassuku suosi katolilaisuutta, jota suuri osa aatelia tunnusti. Englannin valtiokirkko oli kuninkaan vallasta riippuvainen episkopalinen eli piispalliskirkko, jonka järjestyksessä säilytettiin kirkkoruhtinaiden erityinen arvoasema, samalla kun jumalanpalvelukseen jäi paljon katolilaisia tapoja. Skotlannista käsin levisi Englantiin presbyteriläinen opinkäsitys, Knoxin muodostelema Kalvinin opetusten pohjalle; sen kirkkojärjestyksessä ovat huomattavimpia piirteitä laaja seurakunnallinen itsehallinto ja jumalanpalveluksen yksinkertaisuus. Puritanit olivat jyrkempiä protestantteja, jotka lukuisiksi lahkoiksi hajautuen vaativat Englannin valtiokirkon puhdistamista paavilaisten hapatuksesta, hyväksymättä kalvinilaisen opin erityisiä kohtia. Heihin liittyvä independenttien lahko tahtoi olla kokonaan erillään sekä valtiosta että kaikesta kirkollishallinnosta; tähän kuului Cromwell.
Chaucerin "Canterburyn tarinoissa" kuvattu tietomies, josta lausutaan: "Vain hiukan harrasti hän raamattua".
Viittaus Shakespearen "Kesäyön unelmassa" esiintyviin teebalaisiin käsityöläisiin, jotka typerässä suuriluuloisuudessaan arvelevat olevansa erinomaisia seuranäyttelijöitä. Suom.