Huckleberry Finnin (Tom Sawyerin toverin) seikkailut. Марк Твен
pitihän saamani jotain lohdutusta, ja nyt nukkua torkkui koko talo, niin ettei leskirouva voinut saada mitään tietää, Hetken kuluttua kuulin torninkellon soivan – bom-bom-bom – kakstoista kertaa. Sitten hiljeni taas kaikki tyyni, hiljeni hiljenemistään. Mutta mitäs ollakkaan, niin kuulin puunoksan risahtavan poikki alhaalla yöhämärässä; ja siellä liikkui jotakin. Istuin ääneti, korvat pystyssä. Sitten kuulin nau'uttavan: "niau! niau!" hyvin hiljaa. No, sepäs toki hauskaa! – "niau! niau!" vastasin minäkin hyvin hiljaa. Sitten sammutin kynttilän ja ryömin ikkunasta verandan katolle. Sitten laskin alas maahan ja pujahdin puiden väliin; ja siellä seisoi, kun seisoikin, Tom Sawyer minua odottamassa.
Toinen luku
Me hiivittiin eteenpäin varvasnenällä pitkin pientä polkua, joka kävi puiden välistä puutarhan toiseen päähän, ja me koettiin olla hyvin varovaisia ja käytiin kyyryssä, ettei päämme puskisi puunoksiin. Mutta kuitenkin minä siinä kompastuin muutamaan juureen, justiin kun oltiin vastapäätä kyökinovea, aika rytinällä. Me kyykistyttiin heti alas ja olimme hyvin hiljaa. Fröökynä Watsonin neekeri, Jim, istui kyökinovessa; näimme hänet hyvin selvästi, sillä kyökissä, oli valoa. Hän nousi heti seisaalle, kurotteli kaulaansa kuin kurki ja kuunteli korvat pystyssä. Sitten sanoi hän:
"Kuka siell'on?"
Nyt kuunteli hän taas tuokion aikaa, ja sitten hiipi hänkin eteenpäin varvasnenällä, ihan niinkuin me äsken, kunnes seisoi melkein aivan keskivälissämme; olisimme melkein ulottuneet häneen käsillämme. Meni nyt vissistikin monta minuuttia äpö ääneti, niin ett'ei kukaan meistä vetänyt henkeäänkään, siinä kaikin ollessamme likitysten. Yks kaks rupes toinen jalkani syhymään. En tietysti uskaltanut liikuttaa sormeakaan. Sitten alkoi syhyttää toista korvaani ja sitten selkää, aivan hartiain keskeltä, kunnes luulin kuolevani siihen paikkaan, joll'en sais vähän kynsiä nahka riepuani. Tuo syyhy on jotakin kummallista! Olen sen huomannut monasti perästäpäinkin. Se alkaa aina ahdistaa juur kun on seurassa herrasväen kanssa taikka hautajaisissa, taikkapa juur kun kokee parastaan saadakseen unta kun ei uneta – niin, kun vain on jossain tilassa, jossa ei käy laatuun ruveta kynsimään itseään, niin silloin voi panna päänsä panttiin, että se alkaa. No, hetken päästä sanoo siinä Jim:
"Kuulkas nyt, mitä värkkiä te ootta? Missä ootta? Piru vie kuulinki jotain. Jaa-a, jos että vastaa, niin tiiän mä mitä mä teen. Min' istun tähän enkä liiku paikaltakaan, ennenk' olen kuullu sen uuestaan."
Ja kas niin! Siihen paiskautui hän istumaan ihan keskiväliin Tomia ja minua. Hän nojasi selkänsä puuta vastaan ja ojensi ulos raajansa, kunnes toinen hänen kintuistaan lähes liipasi minun toiseen jalkaani. Nyt tietysti rupesi nenäni syhymään; ja sitä syhytti niin, että vesi pusertui silmistäni, mutta minä vain en uskaltanut liikuttaa sormenpäätäkään. Sitten alkoi syhyä nenän sisässä, sitten pani se kauhea painajainen sääriäni. En kuolemaksenikaan enää tietänyt miten pysyisin rauhassa. Tätä kurjuutta lienee kestänyt noin kuus seitsemän minuutia, mutta kyllä se minusta tuntui paljon pitemmältä, s'on vissiä se. Lopulta syhytti minua yhdestätoista eri paikasta. En luullut kestäväni sitä, en silmänräpäystäkään enään; mutta purinhan kuitenkin hammasta kuin vimmattu ja koin pitää puoliani. Siinä samassa rupesi Jim hengittämään jotenkin raskaasti; sitten alkoi hän kuorsata ja veteli hirsiä kuin mies – ja siihen loppui se hornanpeli.
Tom antoi mulle merkin, – pienen maiskutuksen suullaan – ja me ryömittiin varovasti tiehemme nelin kontin. Päästyämme noin kymmenen jalkaa poispäin, kuiskasi mulle Tom, että meidän pitäis palata takaisin ja sitoa kurillamme Jim kiinni puuhun; mutta sitä en tahtonut minä, sillä jos hän heräisi ja rupeisi elämöimään, niin näkisivät he siellä sisällä etten ollutkaan kotona. Silloin sanoi Tom muistavansa, ett'ei hällä mukamas ollut tarpeeksi kynttilöitä, ja hän aikoi puikahtaa kyökkiin ja siepata vähän lisää. Sekään ei mulle oikein maittanut; Jim vois herätä ja nähdä hänet. Mutta Tomkos olis kuullut sillä korvalla, hän, johan nyt! Lorun loppu oli, että me hyökättiin sisään ja siepattiin kolme kynttilää, ja Tom pani kolme centtiä pöydälle maksuksi. Sitten luistimme ulos jälleen, ja minä tahdoin kaikin mokomin, että lipattaisiin tiehemme minkä kintuista lähti; mutta Tom pahus ei luopunut koiruudestaan, vaan lähti rämpimään nelin kontin Jimin luo, pitääkseen jotain peevelinpeliä hänen kanssaan, tietysti. Minä odotin ja tykkäsin, että hän viipyi hirveän kauan, koska näet kaikki oli niin hiljaista. Viho viimeinkin hän palasi, ja me lipattiin tiehemme pitkin polkua ja tultiin erään kummun kukkulalle toisella puolen taloa. Tom sanoi ottaneensa hatun Jimin päästä ja ripustaneensa sen puuhun hänen yllensä, ja Jim oli liikahtanut pikkusen unessaan, vaan ei herännyt. Perästäpäin kertoi Jim, ett' eräs noita-akka oli lumonnut hänet horroksiin; ja sitten s'oli ratsastanut hänen selässään edes takasin läpi koko valtion, ja viimein s'oli pannut hänet sinne puun alle jälleen ja ripustanut hänen hattunsa tuolla viisin ylös puuhun, näyttääkseen mukamas hänelle kuka sen oli tehnyt. Toinen kerta kuin Jim siitä puhui, sanoi hän, että noita-akka oli hällä ratsastanut aina New-Orleansiin asti; ja joka kerralta kuin hän sitten kertoi tuota juttua, venytti hän aina matkan pituutta, niin että hän lopultakin oli reisannut melkein ympäri koko maailman, ja hänen selkänsä oli mukamas aivan satulan hankaamana. Viimein rupes hän niin ylpeilemään tuosta matkastaan, että tuskin enää loi silmiäänkään toisiin neekereihin. Ja totta maarian tulikin jo viimein mustanaamoja monen penikulman päästä matkustaen asian aikain kuullaksensa Jimin kertovan tuosta retkestä, eikä siinä suinkaan kukaan päässyt yskähtämäänkään, kun hän oikein oli touhussaan. Vieraat neekerit seisoivat vain töllistellen, suut silmät selällään, ikäänkuin ihmettä nähdessään. Kun neekerit istuvat yhdessä takkavalkean ympäri iltapuhteessa, niin ne ei puhu mistään muusta kuin noita-akoista ja senkaltaisista lemmon penikoista. Mutta jos joku alkoi kertoa jotakin mokomasta ja oli siitä jotakin tietävinään ja Jim osui tulemaan sisään siinä samassa, niin sanoi hän: "Hm! mitähän tuokin on tietävinään noita-akoista?" – ja samassa oli sen toisen raukan suu tukittuna ja vaikeni kuin päätön kukko. Jim tallensi tuon vaskilantin, jonka Tom oli pannut pöydälle maksuksi kynttilöistä, ja kantoi sitä nauhasta kaulassaan väittäen kiven kovaan, että se mukamas oli onnenraha, jonka Piru itse oli hälle antanut omin käsin, ja että hän sillä voi parantaa kaikellaisia tautia ja kutsua esiin noita-akkoja milloin ikinä tahtoo ainoastaan mumisemalla muutamia sanoja tuolle rahalle; muuta hän ei koskaan maininnut mitä s'oli, jota hän mumisi. Koko seutukunnalta tuli oikein tulvimalla neekereitä, ja ne maksoivat Jimille mitä hyvänsä, kunhan edes saivat nähdä tuon vaskilantin; mutta ne eivät uskaltaneet siihen koskea, ei sormenpäälläkään, siks' että Piru oli pitänyt sitä kynsissään. Jimistä tuli viimein melkein saamaton mies palveluksessaan; niin mahtava hän oli, kun mukamas oli nähnyt Paholaisen ja saanut kantaa noita-akkoja selässään.
No, Tom ja minä, me seisahuttiin, kuten sanottu, sinne kummun kukkulalle, ja sieltä me katsottiin alas kylään ja nähtiin kolme neljä valoa välähtelevän paikoista, joissa kenties joku makasi sairaana; ja tähdet ne taivaalla tuikkivat niin turkkasen kauniisti, ja kylän alapuolella juoksi joki koko penikulman leveänä ja niin hiljaisena ja mahtavana, että s'oli miltei kolkkoa. Menimme mäkeä alas ja tapasimme Jo Harperin ja Ben Rogersin ja pari kolme muuta poikaa, jotka olivat piileilleet siellä vanhan parkkitehtaan luona. Sitten laskimme veneen vesille ja soutelimme noin kolme virstaa jokea alaspäin tunnetun maanvieremän luo mäen rinteessä, ja siinä noustiin me maihin.
Kapusimme ylös pensastoon keskelle mäkeä, ja siellä pani Tom meidät kaikki tyyni vannomaan pyhän valan, ett'emme koskaan ilmaisis salaisuutta; ja sitten hän näytti meille aukon, joka vei vuoren sisään juur tiheimmästä pensaikosta. Ja me sytytettiin kynttilät ja ryömittiin sisään nelin kontin. Kämpittyämme pari sataa kyynärää tai niille paikoin, tultiin me isohkoon luolaan. Tom kopeloitsi hetkisen sinne tänne ja sukelsi sitten alas muutaman kiven taakse, jossa ei kukaan muu olis huomannut mitään aukkoa. Me seurattiin kaikki hänen jälissään ahdasta käytävää pitkin ja tultiin sitten taasen jonkinmoiseen huoneeseen, joss' oli hyvin kosteaa ja kylmää ja likaista, ja siihen me jäätiin. Nyt sanoo Tom:
"Me ollaan siis, pojat, kaikki sovittu, että perustamme ryövärijoukon, jolle pannaan