Kivihiilenkaivajat. Emile Zola
on jo lyönyt alhaalla.
– Niin joudu, kuhnaaja! Jos olisit eilen, sunnuntaina, vähemmän tanssinut, niin olisit herättänyt meidät aikaisemmin… Vai rupeat laiskottelemaan!
Hän jatkoi mutisemista yrmissään, kunnes uni valtasi hänet jälleen.
Sanat kävivät epäselviksi, kunnes muuttuivat kuorsaamiseksi.
Nuori tyttö liikkui paljain jaloin edestakaisin. Korjasi alasvaluneen peitteen Henrin ja Lenoren vuoteella. Alzire avasi silmänsä ja katsoi sisareen äänettömänä.
– Noh, Sakarias ja sinä Jeanlin, nouskaa toki! toisti Katarina seisoen veljien edessä, jotka nukkuivat nenät patjoissa.
Hän tarttui vanhemman olkapäähän ja puisti häntä, mutta tämä vain kirosi hampaittensa lomasta; silloin hän veti peitteen heidän yltään. Tämä huvitti häntä niin, että hän purskahti nauramaan, katsellessaan miten he potkivat paljain säärin.
– Anna olla, se on tyhmää! – leksautti Sakarias vihasesti istuutuen. – Minä en pidä sellaisista kepposista… Täytyy nousta, pahuus heidät vieköön!
Hän oli laiha nuorukainen pitkine kasvoineen, missä siellä täällä oli parran ja viiksien alkua, tukka keltanen ja iho kalpea, vähäverinen. Paita oli kohonnut vatsalle ja hän veti sen alas, ei häpeän vuoksi, vaan siksi, että vilutti.
– Kello on jo lyönyt alhaalla, toisti Katarina. No, rientäkää, isä toruu.
Jeanlin kääntyi taas kyljelleen ja sulkien silmänsä leksautti:
– Mene tiehesi, minä tahdon nukkua!
Tyttö naurahti taas. Poika näytti niin pieneltä, kömpelöine jäsenineen ja englannintaudin laajentamine nivelineen. Tyttö otti hänet syliinsä ja nosti. Tämä potki kaikin voimin vastaan. Hänen ludot apinakasvonsa viheriäisine silmineen ja ulkonevine korvineen kalpenivat harmista. Hän ei sanonut mitään, vaan purasi tyttöä rintaan.
– Ilkeä poika! – äännähti tyttö, tukahuttaen huutoa ja laski hänet lattialle.
Alzire oli ääneti, mutta ei nukkunut. Raajarikkoisen viisain silmin seurasi hän sisartaan ja veljeään, jotka pukeutuivat uneliaina vähääkään ujostelematta, kuten yhdessä kasvaneet nuoret eläimet. Ikkunan luona syntyi taas kinaa, pojat pukkasivat tyttöä, joka peseytyi liian kauan. Katarina oli ensimäisenä valmis. Hän veti sääriinsä housut ja mekon yllensä, peittäen hiukset sinisellä huivilla; siinä puvussa oli hän aivan pojan näköinen, ainoastaan lantioiden heikko keinuminen paljasti hänen sukupuolensa.
– Kun ukko tulee, niin saat kiitokset siitä, että vuode on noin käännetty ylösalasin, sanoi Sakarias vihasesti. – Minä sanon hänelle että se on sinun työtäsi.
Ukko oli isoisä Bonnemort, joka teki työtä öisin ja päivällä nukkui.
Vuode ei milloinkaan tuuleentunut, siinä aina kuorsasi joku.
Katarina välittämättä veljensä sanoista, alkoi korjata vuodetta. Viereisestä asunnosta alkoi kuulua joitakin ääniä. Näissä asunnoissa, jotka yhtiö oli rakentanut suurimmalla säästäväisyydellä, olivat seinät niin ohuet, että jokainen pieninkin rähäkkä kuului naapurista. Asuttiin aivan kylki kyljessä ja jokainen poika tiesi naapureitten perhe-elämän kaikki yksityisseikat. Portailta kuului raskaat askeleet, sitten kuului ikäänkuin raskaan pehmeän kappaleen putoaminen ja sitä seuraava tyydytyksen huokaus.
– Mainiota! sanoi Katarina. – Tuskin Levaque on mennyt, kun Bouteloup on jo siinä hänen sijaisenaan.
Jeanlin hikkasi ja Alziren silmät vilkastuivat.
He tekivät pilaa joka aamu naapuriensa elämästä. Siellä asui hiilenmurtaja vaimoineen ja piti vuokralaisena mullan kulettajan. Vaimolla oli niin ollen kaksi miestä, toinen päivällä, toinen yöllä.
– Philomene yskii, – lisäsi Katarina hetken kuluttua.
Hän puhui Levaquen vanhimmasta tyttärestä, joka oli yhdeksäntoista vuoden vanha; tämä oli Sakariaan rakastajatar, josta suhteesta hänellä oli jo kaksi lasta. Hänellä oli heikko rinta, niin ettei hän voinut työskennellä maan alla, vaan hoiti hän lajittelukonetta.
– Kaikkea vielä, Philomene! – huudahti Sakarias. – Hän vain makaa eikä ole millänsäkään… Sikamaista, nukkuu kello kuuteen saakka.
Hän veti housut jalkaansa, kun äkkiä hänelle johtui jotakin mieleen ja hän paiskasi nopeasti ikkunan auki. Hän kurottautui ikkunasta, nähdäkseen tulisiko Pierronin asunnosta Voreux'n mestari Dansaert, jonka sanottiin olevan suhteissa Pierronin vaimon kanssa. Sisar väitteli vastaan, huutaen, että Pierron oli eilen siirtynyt päivätyöhön, siis tämän yön ei Dansaert voinut viettää Pierronin vaimon luona.
He innostuivat väittelystä, kun äkkiä heräsi Estelle ja alkoi itkeä.
Samassa heräsi Maheu ja alkoi sadatella, niin että lapset hiljenivät.
– Katarina, anna kynttilä tänne! – huusi Maheu.
Isä hyppäsi vuoteelta, hän oli lyhyt kuin Bonnemort ja muutenkin hänen näköisensä. Hänen keltainen tukkansa oli lyhyeksi leikattu. Katarina sill'aikaa meni sukkasillaan alas ruokasaliin, valmistaakseen kahvia. Perheen ainoat puukengät seisoivat kaapin alla.
– Älä sinä, vunukka, paaperra! – huusi Maheu kärsimättömänä lapsen itkusta. Mutta lapsi pelästyi ja alkoi kirkua vielä pahemmin.
– Jätä hänet, tiedäthän ettei se vaikene, – lausui vaimo heräten.
Hän valitti aina, ettei hänen milloinkaan anneta nukkua kyllikseen. Miksi eivät voisi mennä hiljaa pois? Hän kääriytyi peitteeseen, josta näkyivät ainoastaan hänen pitkät kasvonsa karkeine piirteineen, joista tunsi vielä entisen kömpelön kauneuden. Nyt kolmenkymmenen yhdeksän ikäisenä, hän näytti vanhukselta, ainainen puute ja seitsemän lasta olivat näännyttäneet hänet. Tuijottaen kattoon keskusteli hän hiljaa miehensä kanssa, tämän pukeutuessa. Kumpikaan ei välittänyt lapsesta, joka yhä huusi.
– Kuule. Sinä tiedät, ettei minulla ole yhtään rahaa ja nyt on vasta maanantai, saamispäivään asti vielä kuusi päivää. Se on mahdotonta, täytyyhän jotain keksiä. Kaikki te tuotte kotiin yhteensä yhdeksän frankia. Mitä minä voin niillä tehdä? Meitähän on kymmenen henkeä.
– Kuinka! yhdeksän? – huudahti Maheu. – Minä ja Sakarias saamme kukin kolme, se jo tekee kuusi… Katarina ja isä kaksi frankia, – se on neljä; neljä ja kuusi on kymmenen… Ja vielä Jeanlin yhden, siis yksitoista.
– Niin yksitoista, mutta eihän sunnuntaita lasketa eikä työttömiä päiviä… Kyllä minä tiedän, ettei koskaan ole yhdeksää enempi.
– Synti on valittaa, niin kauan kuin olen tällainen uljas mies. Toiset neljänkymmenenkahden ikäisinä saavat siirtyä jo tienkorjaustöihin.
– Niinpä kyllä, ukkoni, mutta ei meille siitä tule leipää lisää…
Mutta sano itse mitä tehdä. Eikö sinulla ole yhtään rahaa?
– Kaksi sous'ta. [Sous = 5 penniä].
– Osta niillä itsellesi olutta… Mutta mitä minun pitää tehdä? Herra Jumala! Kokonaista kuusi päivää! Maigrat'ille olemme jo velkaa kuusikymmentä frankia, eilen hän ajoi minut ulos. Mutta täytyy kai tänään taas mennä hänen luokseen. Mutta jos hän pysyy kiellossaan, niin…
Hän jatkoi valituksiaan murheellisella äänellä, vuoroin sulkien ja avaten silmiään. Hän valitti, että kaapissa on tyhjää, että lapset pyytävät voitaleipää, mutta hänellä ei ole edes kahvia, ja vedestä heillä vatsoja särkee. Kuinka kauan he jo syövätkään lihatonta kaalilientä, josta ei ole mitään ravintoa. Hänen piti puhuessaan korottaa ääntänsä saadakseen sanansa kuuluville Estellan huudolta. Lapsen huuto kävi aivan sietämättömäksi. Silloin Maheu kaappasi sen kehdosta, ja paiskaten äidin viereen vuoteeseen, sopersi