Salammbo. Gustave Flaubert
armeijan kanssa.
– "Juo!" sanoi hän.
Matho otti maljan ja nosti sen huulilleen. Samassa eräs gallialainen, sama, jota Gisko oli haavoittanut, lausui omalla murteellaan iloisen näköisenä hänelle jonkun sukkeluuden. Spendius oli lähellä; hän tarjoutui tulkitsemaan.
– "Puhu"! sanoi Matho.
– "Jumalat sinua suosivat, sinusta tulee rikas mies. Milloin vietät häitä?"
– "Mitä häitä?"
– "Sinun häitäsi! sillä meidän maassamme", sanoi gallialainen, "kun nainen antaa sotilaalle juotavaa, niin tarjoo hän miehelle vuoteensa."
Hän ei ollut vielä lopettanutkaan, kun Narr' Havas syöksyi ylös, sieppasi tikarin vyöstään ja nojaten oikeaa polveaan pöydän reunaan heitti sen Mathoa kohden.
Tikari suhahti maljojen lomitse, ja lävistäen libyalaisen käsivarren naulitsi sen niin lujaan pöytään kiinni, että tikarin kahva vavahteli.
Matho irroitti nopeasti tikarin, mutta hänellä ei ollut aseita, hän oli alasti; silloin hän nosti molemmin käsin raskaan katetun pöydän ja heitti sen Narr' Havasta kohden heidän väliinsä syöksyvän joukon yli. Sotilaat ja numidialaiset olivat niin ahtaalla, että eivät voineet miekkojaan paljastaa. Matho raivasi, töytäten päällään, itselleen tietä. Kun hän sen nosti ylös, oli Narr' Havas kadonnut. Hän katseli ympärilleen etsien häntä. Salammbokin oli poistunut.
Silloin hänen katseensa kääntyi palatsiin päin ja hän aivan ylhäällä huomasi erään mustaristisen punaisen portin sulkeutuvan. Hän riensi sitä kohden.
Hänen nähtiin juoksevan galeerinkeulojen ohi, sitten ilmestyi hän seuraaville kolmelle portaalle, kunnes saapui punaiselle portille, jota hän kaikin voimin jyskytti. Läähättäen nojautui hän seinää vasten, jotta ei kaatuisi.
Eräs mies oli häntä seurannut, ja hämärässä, sillä palatsin kulma peitti juhlan soihdut, tunsi hän sen Spendiukseksi.
– "Mene pois!" sanoi hän.
Vastaamatta mitään alkoi orja hampaillaan repiä tunikaansa; sitten polvistuen Mathon viereen tarttui hellävaroin tämän käsivarteen ja hypyeli sitä löytääkseen hämärässä haavan.
Kuun säteen välähtäessä pilvien raosta näki Spendius keskelläkäsivartta ammottavan haavan. Hän kääri sen ympärille kangaskappaleen; mutta toinen ärtyisänä sanoi: "Anna minun olla! anna minun olla!"
– "En!" lausui orja. "Sinä minut pelastit tyrmästä. Minä olen omasi! sinä olet herrani! käske!"
Matho kulkien seinän viertä asteli pitkin penkerettä. Joka askeleella kuunteli hän ja kullattujen ristikkojen läpi tirkisti hiljaisiin huoneisiin. Vihdoin seisahtui hän epätoivoissaan.
– "Kuule!" sanoi hänelle orja. "Oi, elä minua halveksi heikkouteni tähden! Minä olen asustanut palatsissa. Minä voin kuin käärme vilahtaa seinien sisälle. Tule! Esi-isien salissa on joka permantoliuskan alla kultaharkko; maanalainen tie vie heidän hautaansa."
– "Mitä minä siitä!" sanoi Matho.
Spendius vaikeni.
He olivat penkereellä. Suunnaton pimeä varjo leveni heidän eteensä, siinä näkyi hämäriä kasaantumisia, kuten kivettyneen valtameren jättiläislaineita.
Mutta idän puolella ilmeni valojuova. Alhaalla vasemmalla Megaran kanavat alkoivat valkoisina mutkikkaina uomina kuvastua puutarhojen vihannan lomitse. Seitsenkulmaisten temppelien kartiokatot, portaat, terassit, vallitukset vähitellen näkyivät aamun hämärässä; ja koko Karthagon niemen ympärillä välkkyi valkoinen vaahto vyö, ja smaragdin värinen, meri näytti aivan hyytyneeltä aamun sarastaessa. Sen mukaan kuin puna taivaalla laajeni, niin jyrkänteen kupeella olevat korkeat talot kohosivat, erottautuivat, muistuttaen mustaa vuohiparvea, joka laskeutuu vuoristosta. Autiot kadut pitenivät; sieltä täältä muurien takaa pilkistävät palmut eivät liikahtaneetkaan, vedellä täytetyt altaat muistuttivat pihoille unohtuneita hopeakilpiä, Hermaeumin niemen majakka alkoi vaaleta. Aivan ylhäällä, Akropoliin sypressimetsässä, Eschmunin hevoset tunsivat valon koittavan, nostivat kaviot marmoriaituukselle ja hirnuivat aurinkoa kohden.
Se nousi; Spendius nosti huudahtaen kätensä ylös.
Kaikki ui punaisessa valossa, sillä jumala aivan kuin silpoen itseään heitti tulvivina säteinä Karthagon yli suoniensa kultaisen sateen. Galeerien keulat kimaltelivat, Khamonin katto näytti olevan tulessa, ja temppelien porttien auetessa näkyi väikettä sisältä. Maalta tulevien suurien kuormakärryjen pyörät kolisivat katukiviin. Sälytetyt dromedaarit laskeutuivat apengerteitä alas. Rahanvaihtajat katujen kulmissa levittivät kauppakojujensa telttakatokset. Haikarat lensivät valkoiset purjeet lainehtivat. Tanitin lehdosta kuului pyhien ilotyttöjen tamburiinien soittoa, ja Mappalioiden kärjellä uunit, joissa saviarkkuja valmistettiin, alkoivat sauhuta.
Spendius kumartui terrassin reunan yli; hänen hampaansa kalisivat, hän sanoi:
– "Niin… niin… valtiaani! minä ymmärrän, miksi sinä äsken halveksit palatsin ryöstämistä."
Matho aivan kuin heräsi hänen sähisevään puheeseensa, hän ei näyttänyt ymmärtävän; Spendius jatkoi:
– "Mikä rikkaus! ja noilla miehillä, jotka tämän omistavat, ei ole miekkaakaan sitä puolustaakseen!"
Sitten hän ojensi oikean kätensä ja osoitti ihmisiä, jotka kömpivät hiekkasärkillä satamamuurin ulkopuolella, etsiäkseen kultahietaa!
– "Katso!" sanoi hän, "tasavalta on samallainen kuin nuo kerjäläiset: kumartuen valtameren reunalle pistää se joka rantamalle ahnaan kätensä, ja aaltojen pauhu täyttää niin sen korvat, ettei se kuule takaa saapuvan herransa askeleita!"
Hän veti Mathon aivan terassin toiseen päähän ja osoitti puistoa, jossa sotamiesten puihin ripustetut miekat kimaltelivat auringon valossa.
– "Mutta täällä on voimakkaita miehiä, joiden viha on vimmattu, eikä mikään sido heitä Karthagoon, ei heidän perheensä, ei valansa, ei jumalansa!"
Matho nojasi seinää vastaan, Spendius läheni häntä ja jatkoi matalalla äänellä:
– "Ymmärrätkö minua, sotilas? Me astuisimme purppuralla verhottuina kuin satrapit. Meitä pestäisiin tuoksuvissa vesissä; minulla olisi vuorostani orjia! Etkö sinä ole kyllästynyt nukkumaan paljaalla maalla, juomaan leirin hapanta viiniä ja aina kuulemaan torven ääntä? Sinä aijot myöhemmin levätä, eikö niin? silloin kun sotasopasi riisutaan ja ruumiisi heitetään korppikotkien ruuaksi! tai ehkä sauvaan nojaten sokeana, ontuvana, raihnaisena kuljet portilta portille kertomassa nuoruuttasi lapsille ja suolakastikkeen kauppiaille. Muistahan kaikkia päällikköjesi vääryyksiä, nukkumistasi lumikinoksissa, marssejasi päivän helteessä, sotakurin julmuutta ja ainaista ristiinnaulitsemisen uhkaa! Niin monen kärsimyksen jälkeen olet saanut kunniakäädyt, samoin kuin aasin kaulaan sidotaan kulkusnauha, jotta se juostessaan huumaantuu eikä tunne väsymystä. Sellainen mies kuin sinä, urhoollisempi kuin Pyrrhus! Jos sinä vaan olisit tahtonut! Kuinka onnellinen olisitkaan suurissa viileissä saleissa, lyyran soidessa, lojuen kukilla, narrien ja naisten huvitellessa sinua! Elä sano, että sen saavuttaminen olisi mahdotonta! Eivätkö palkkasotilaat jo ennen ole vallanneet Rhegiumia ja muita varustettuja paikkoja Italiassa. Kuka sinua estää! Hamilkar on poissa; kansa kiroo rikkaita; Giskolla ei ole mitään valtaa ympärillään olevien pelkurien yli. Mutta sinä olet urhoollinen, sinua he tottelisivat. Käske sinä! Karthago on meidän; hyökätkäämme ottamaan!"
– "Ei!" sanoi Matho, "Molokin kirous lepää ylitseni. Minä tunsin sen hänen silmissään ja aivan äsken näin eräässä ternin pelissä mustan oinaan, joka väistyi taapäin." Hän jatkoi katsoen ympärilleen: "Missä hän on?"
Spendius näki että suunnaton levottomuus oli hänen sielussaan, eikä uskaltanut enää haastella.
Puut heidän takanaan vielä höyrysivät; niiden mustilta oksilta silloin tällöin putoili puoliksi kärventyneitä