Etelämeren seikkailuja. Джек Лондон
tuntia myöhemmin Huru-Huru näki, tähystellessään särkän ulkolaidalla, kuinka Aorai hinasi ylös veneensä ja käänsi nenänsä ulos merelle. Sen lähellä hänen silmänsä sattuivat toiseen kuunariin, jonka tuulen puuska oli siihen heittänyt, kuinka se laski veneen veteen. Huru-Huru tunsi sen. Se oli kuunari Orohena, jonka omisti eräs puolirotuinen kauppias Toriki. Tämä hoiti itse laivaansa ja istui nytkin varmasti sen peräpuolella. Huru-Huru naurahteli itsekseen. Hän tiesi, että Mapuhi oli ottanut tavaroita velaksi edellisenä vuonna Torikilta.
Rankkasade oli ohitse. Aurinko paahtoi kuumasti ja laguuni oli taaskin tyynenä kuin peili, mutta ilma oli tahmeata kuin kummi; sen paino paneutui keuhkoihin, jotta oli vaikea hengittää.
– Oletteko kuullut uutisen, Toriki? kysyi Huru-Huru. – Mapuhi on löytänyt helmen. Ei mokomampaa helmeä ole koskaan Hikuerussa saatu eikä liioin muuallakaan maailmassa. Mapuhi on höperö ja hän on teille velkaa. Muistakaa, että minä tästä ensimmäiseksi teille puhuin. Onko teillä tupakkaa?
Toriki kiirehti Mapuhin ruohomajaan. Hän oli mies ymmärtämään omat asiansa, vaikka muuten tomppeli. Aivan välinpitämättömänä hän vilkaisi helmeen vain silmänräpäyksen ja pisti sen taskuunsa.
– Onhan sinua onnestanut, sanoi hän. – Se on kaunis helmi. Saat luottoa minulta.
– Minä tahdon talon, alkoi Mapuhi hämmentyneenä. – Sen pitää olla kuusi syltä …
– Kuusi syltä helvettiin! oli kauppiaan vastaus. – Sinä maksat velkasi ja siinä on sinun tahtosi. Sinä olit minulle velkaa kaksitoista sataa Chilin dollaria, nyt et ole enää. Sitäpaitsi saat minulta vielä tavaraa kahdensadan arvosta. Jos saan helmen kaupaksi hyvillä ehdoilla Tahitissa, lisään sata, se on kolme sataa. Mutta muista, vain siinä tapauksessa, että saan sen hinnan kuin tahdon. Voinhan saada siitä tappiotakin.
Mapuhi pani käsivartensa ristiin ja näytti surulliselta painaen alas päänsä. Häneltä oli ryöstetty helmi. Talon asemasta hän oli vain maksanut velkansa eikä mitään jäänyt.
– Sinä olet typerä, sanoi hänen vaimonsa Tefara.
– Olet sinä typerä, sanoi Nauri, hänen äitinsä. – Miksi sinä annoit helmen kädestäsi?
– Mitäpä minä tein, olinhan hänelle velkaa. Hän tiesi, että minulla oli helmi. Ettekö kuulleet, että hän pyysi sitä nähdäksensä? En minä siitä hänelle ole kertonut, joku muu on jutellut. Ja olinhan minä hänelle velkaa.
– Mapuhi on typerä, matki Ngakura. Tyttö oli vain kaksitoista vuotta eikä ymmärtänyt parempaa. Mapuhi päästi tunteensa valloilleen ja antoi hänelle korvapuustin, jotta tyttö kiepsahti nurin samalla kun Tefara ja Nauri yltyivät itkemään ja torumaan naisten tapaan.
Huru-Huru oli vahdissa rannalla yhä edelleenkin ja keksi merellä kolmannenkin kuunarin, joka läheni ja laski veneen. Se oli Hira, Levy nimisen juutalaisen oma. Hän oli Saksan juutalainen ja suurin helmikauppias täällä, ja hänen Hiransa oli kaikkien kalastajien ja varkaiden jumala Tahitissa.
– Oletteko kuullut uutista? sanoi Huru-Huru, kun Levy, paksu ja karkeanaamainen mies nousi maihin. – Mapuhi on löytänyt helmen. Ei ole milloinkaan nähty Hikuerussa sen tapaista helmeä eikä koko maailmassakaan. Mapuhi on höperö. Hän on myynyt sen Torikille neljästätoista sadasta Chili-dollarista – minä kuuntelin majan ulkopuolella. Te voitte ostaa sen häneltä halvalla. Muistakaa minun kertoneeni siitä ensin. Onko teillä yhtään tupakkaa?
– Missä on Toriki?
– Kapteeni Lynchin talossa juomassa absinttia. Hän on ollut siellä tunnin aikaa.
Levyn ja Torikin juodessa ja helmestä kauppaa tehdessä kuunteli Huru-Huru ja sai tietää hämmästyneenä helmen hirveän hinnan – kaksikymmentä viisi tuhatta frangia.
Samaan aikaan Orohena ja Hira luovivat aivan särkän läheisyyteen ja ampuivat hurjasti merkkikanuunalla. Kolme miestä tuli parahiksi ulos näkemään kuunarien kääntyvän ja syöksyvän merelle laskien nopeasti alas suuret ja pienet purjeet. Ankara tuuli ajoi niitä ulapalle vaahtoiseen mereen. Sinne ne häipyivät rankkasateeseen.
– Kyllä ne palaavat, kunhan vihuri on ohitse, sanoi Toriki. Parasta onkin, että joudumme täältä pois.
– Arvelen, että ilmapuntari on taaskin laskenut, sanoi kapteeni Lynch.
Hän oli valkopartainen ukko, liian vanha enää purjehtimaan, ja tullut siihen kokemukseen, että oli hengenahdistuksen vuoksi parasta pysyä rauhassa ja levossa Hikuerulla. Hän meni sisään tarkastamaan ilmapuntaria.
– Suuri Luoja! kuulivat he hänen huudahtavan ja ryntäsivät sisään ja näkivät hänen tuijottavan ilmapuntariin, joka näytti kahtakymmentä yhdeksää ja kahtakymmentä.
Sitten he jälleen palasivat ulos tarkastamaan tuskallisina merta ja taivasta. Myrsky oli tauonnut, mutta taivas pysyi synkkänä. Molemmat kuunarit, kolmannen seuraamana, pyrkivät jälleen särkkää kohti kaikki purjeet levällään. Tuulen suunnan muutos sai heidät hellittämään purjeita, mutta viisi minuuttia myöhemmin tuli vastakkaiselta taholta toinen tuulenpuuska ja ajoi ne jälleen merelle. Tyrskeiden pauhu oli kova, kumea ja uhkaava ja hirveä aalto nuolaisi rantaa. Salama välähti heidän silmissään kirkastaen mustan päivän ja jyrinä läheni heitä rämisevänä.
Toriki ja Levy lähtivät juoksujalassa tavottamaan venettään, jälkimmäinen läähättäen kuin kauhunlyömä virtahepo. Kun heidän veneensä liukuivat ulos laguunin väylästä, kohtasivat he Aorain veneen. Sen perässä seisoi Raoul huudellen miehilleen rohkaisevia sanoja. Hän ei saanut helmeä pois mielestänsä ja nyt hän oli matkalla tarjotakseen Mapuhille tuon vaaditun talon.
Hän astui maalle sellaisen ukkosen jyrinän ja sateen pauhussa, ettei nähnyt Huru-Hurua ennenkuin törmäsi kiinni häneen.
– Myöhäistä! huusi Huru-Huru. – Mapuhi möi sen Torikille tuhannesta neljästä sadasta Chilistä ja Toriki möi sen Levylle kahdestakymmenestä viidestä tuhannesta frangista. Ja Levy myö sen Ranskassa sadasta tuhannesta frangista. Onko teillä tupakkaa?
Raoul oli tyytyväinen. Hänen ei enää tarvinnut huolehtia helmestä eikä se asia häntä kiusannut, vaikkei hän saanutkaan helmeä. Ei hän siltä Huru-Huruunkaan luottanut. Mapuhi kyllä oli voinut myydä sen neljästätoista sadasta, mutta että Levy, helmien tuntija, olisi maksanut kaksikymmentä viisi tuhatta, se oli liian suuri vale. Raoul päätti kysyä kapteeni Lynchiltä asian laitaa, mutta kun hän tuli vanhan merikarhun asunnolle, seisoi mies tuijottamassa suurin silmin ilmapuntaria.
– Katsokaa, mitä se näyttää! kehotti kapteeni kiihkeästi pyyhkien lasejaan ja jälleen tuijottaen lasiin.
– Kaksikymmentä yhdeksän ja kymmenen, sanoi Raoul. – Minä en ole koskaan nähnyt sitä noin alhaalla.
– Sen minä uskon, sanoi kapteeni lyhyesti. – Viisikymmentä vuotta, poikana ja miehenä, kaikilla maailman merillä – enkä ikinä ole nähnyt sen vaipuvan tuohon. Kuulkaa!
He seisoivat hetken kuunnellen, kun myrsky pauhasi ja pudisteli taloa. Sitten he menivät ulos. Tuulispää oli sivuuttanut ja he voivat nähdä Aorain penikulman päässä hyppimässä ja keinumassa mielettömän hurjasti hirveässä meressä, jonka aallot syöksyivät jättimäisinä vyöryinä koillisesta ja syöksyivät koralliriutalle. Eräs veneen miehistä osotti väylän suuta ja ravisti päätään. Raoulin silmät noudattivat suuntaa, mutta hän näki vain meren kuohuvan myllerryksen.
– Näyttää siltä kuin minun pitäisi jäädä tänne yöksi, kapteeni, sanoi Raoul. Sitten hän kääntyi venemieheen päin ja antoi määräyksen hinata vene ylös ja etsiä itselleen suojaa, miten paraiten taisivat.
– Kaksikymmentä yhdeksän kohdalleen, sanoi kapteeni Lynch tullen juuri ulos, tuoli kädessä, vieläkin katsottuaan ilmapuntaria.
Hän istuutui katselemaan näytelmää merellä.
Aurinko paahtoi lisäten päivän