Näin puhui Zarathustra. Фридрих Вильгельм Ницше
joka peloittaa kummitukset pois, luo itselleen peikkoja, – rohkeus tahtoo nauraa.
Ei ole minulla enää samoja tunteita kuin teillä: nuo pilvet, jotka allani näen, nuo mustat ja raskaat, joille nauran, – ne juuri ovat teidän ukkospilviänne.
Te katselette ylös, kun kaipaatte korotusta. Ja minä katselen alas, koska olen korotettu.
Kuka teistä voi yht'aikaa nauraa ja olla korotettu?
Ken korkeimmille vuorille nousee, hän nauraa kaikelle murhe-näyttelemiselle ja murhetotisuudelle.
Suruttomiksi, ilkkuviksi, väkivaltaisiksi – sellaisiksi tahtoo meidät viisaus: hän on nainen ja rakastaa aina vain sotilasta.
Te sanotte minulle: "elämä on raskasta kantaa." Mutta mitävarten teillä sitten on ylpeytenne aamupäivällä ja illalla nöyryytenne?
Elämä on raskasta kantaa: mutta älkää ottako sitä sitten niin hentomielisesti. Me olemme kaikki tyyni kelpo kuorma-aaseja ja aasittaria.
Mitä on meillä yhteistä ruusunterän kanssa, joka värisee siitä, että kastepisara lepää sen ruumiilla?
Totta on: me rakastamme elämää, emme senvuoksi että olemme elämään, vaan senvuoksi että olemme rakastamaan tottuneet.
Rakkaudessa on aina jotakin mieletöntä. Mutta mielettömyydessä on aina myöskin jotakin järkeä.
Ja minustakin, joka olen elämälle suopea, tuntuu että perhoset ja saippuakuplat ja heidänlaisensa ihmiset ovat niitä, jotka enimmän tietävät onnesta.
Näiden keveiden mielettömien sirojen liikkuvien sielujen liihoittelu – se näky houkuttelee Zarathustran kyyneliin ja lauluihin.
Minä uskoisin ainoastaan sellaiseen jumalaan, joka taitaisi tanssia.
Ja kun näin perkeleeni, niin huomasin hänet vakavaksi, mietiskeleväksi, syväksi, juhlalliseksi: se oli raskauden henki, – hänen kauttaan sortuu kaikki kappaleet.
Ei vihalla, vaan naurulla surmataan. Ylös, surmatkaamme raskauden henki!
Minä olen oppinut kävelemään: nyt lasken minä itseni valloilleen. Minä olen oppinut lentämään: nyt en tahdo ensin saada sysäystä päästäkseni paikoiltani.
Nyt minä olen kevyt, nyt minä lennän, nyt näen itseni allani, nyt tanssii jumala minun kauttani. – Näin puhui Zarathustra.
Vuorella kasvavasta puusta
Zarathustran silmä oli nähnyt, että eräs nuorukainen karttoi häntä. Ja kun hän eräänä iltana vaelsi yksin halki vuorien, jotka ympäröivät sitä kaupunkia, jota kutsutaan "Kirjavaksi lehmäksi": katso, silloin huomasi hän kulkiessaan tämän nuorukaisen istuvan puuta vasten nojautuneena ja väsynein katsein silmäilevän alas laaksoon. Zarathustra tarttui puuhun, jonka luona nuorukainen istui ja puhui näin:
"Jos tahtoisin ravistaa tätä puuta käsilläni, niin en sitä voisi.
"Mutta tuuli, jota emme näe, hän kiduttaa ja taivuttaa sitä minne tahtoo. Näkymättömät kädet meitä pahimmin taivuttavat ja kiduttavat."
Silloin nuorukainen nousi hämmästyneenä ja sanoi: "minä kuulen Zarathustran äänen ja juuri ikään ajattelin häntä." Zarathustra vastasi:
"Miksi sitä säikähdät? – Mutta samoin on ihmisen laita kuin puunkin.
"Mitä ylemmäksi hän tahtoo korkeuteen ja kirkkauteen, sitä voimakkaammin hänen juurensa pyrkivät maan sisään, alaspäin, pimeyteen, syvyyteen, – pahaan."
"Niin, pahaan! huusi nuorukainen. Miten on mahdollista, että löysit sieluni?"
Zarathustra hymyili ja vastasi: "Useita sieluja ei löydä milloinkaan – muutoin, ellei niitä ensin keksi."
"Niin, pahaan!" huusi nuorukainen vielä kerran.
"Sinä sanoit totuuden, Zarathustra. En luota enää itseeni, senjälkeen kuin olen alkanut tahtoa korkeuteen, eikä kukaan luota minuun enää, – mistä se johtuu?
"Minä muutun liian nopeasti: tämäpäiväni kumoo eiliseni. Noustessani hyppään usein yli porrasvälien, sitä ei yksikään porras anna minulle anteeksi.
"Jos olen ylhäällä, niin tunnen aina olevani yksin. Yksikään ei puhu kanssani, yksinäisyyden kylmyys värisyttää minua. Mitä tekemistä minulla sitten on korkeudessa?
"Ylenkatseeni ja kaipuuni kasvavat yhdessä; mitä korkeammalle kohoon, sitä enemmän halveksin tuota kohoavaa. Mitä tekemistä hänellä sitten on korkeudessa?
"Miten minä häpeän nousemistani ja hoipertelemistani! Miten pilkkaan kiivasta huohotustani! Miten vihaan niitä, jotka lentävät! Miten väsynyt olen korkeudessa!"
Tässä nuorukainen vaikeni. Ja Zarathustra silmäili puuta, jonka luona he seisoivat, ja puhui näin:
"Tämä puu seisoo yksin täällä vuorella; se on kasvanut korkealle yli ihmisten ja eläimien.
"Ja jos se tahtoisi puhua, niin ei sillä olisi ketään, joka sitä ymmärtäisi: niin korkeaksi se on kasvanut.
"Nyt se odottamistaan odottaa, – mitä se sitten odottaa? Se asuu liian lähellä pilvien istuinta: se varmaan vartoo ensimäistä salamaa?"
Kun Zarathustra oli tämän sanonut, huusi nuorukainen tehden kiivaita liikkeitä: "Niin, Zarathustra, totta puhut. Perikatoani minä halasin, kun tahdoin korkeuteen, ja sinä olet se salama, jota minä varroin! Katso, mitä olen minä enää, sittenkuin sinä meille ilmestyit? Kateus sinua kohtaan on se, joka on minut tuhonnut!" – Niin puhui nuorukainen ja itki katkerasti. Mutta Zarathustra kiersi käsivartensa hänen ympärilleen ja vei hänet mukanaan pois.
Ja kun he olivat hetken kulkeneet yhdessä, alkoi Zarathustra puhua näin sanoen:
Sydäntäni se viiltää. Paremmin kuin sanasi sanoo silmäsi minulle vaarasi suuruuden.
Vielä et sinä ole vapaa, sinä etsit vielä vapautta. Yli öitten valvojaksi teki sinut etsimisesi ja liian valveutuneeksi.
Ylös vapaaseen korkeuteen sinä tahdot, tähtiä janoo sielusi. Mutta sinun huonotkin viettisi janoovat vapautta. Villit koirasi tahtovat vapauteen; himoiten ne haukkuvat kellarissaan, kun henkesi koettaa murtaa kaikki vankeudet.
Vielä sinä olet mielestäni vanki, joka vapauttansa kuvailee: oi, viisaaksi käy sellaisten vankien sielu, mutta myös kavalaksi ja matalaksi.
Puhdistaa itsensä täytyy vielä hengeltäänkin vapautetun. Paljon vankeutta ja hometta on vielä hänessä jäljellä: puhtaaksi täytyy hänen silmänsäkin tulla.
Niin, minä tunnen vaarasi. Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä rakkauttasi ja toivettasi!
Jaloksi tunnet vielä itsesi, ja jaloksi tuntevat sinut vielä nuo toisetkin, jotka ovat sinulle nurjia ja luovat pahoja katseita. Tiedä, että jalo on kaikkien tiellä.
Hyvienkin tiellä on jalo: ja vaikka he kutsuvatkin häntä hyväksi, niin tahtovat he sillä vaan työntää hänet syrjään.
Uutta tahtoo jalo luoda ja uuden hyveen. Vanhaa tahtoo hyvä ja vanhan säilymistä.
Mutta ei se ole jalon vaara, että hänestä saattaisi tulla hyvä, vaan julkea, pilkkaaja, tyhjäksitekijä.
Oi, minä tunsin jaloja, jotka kadottivat korkeimman toiveensa. Ja sitten pilkkasivat he kaikkia korkeita toiveita.
Sitten elivät he julkeasti hetken riemuissa ja tuolle puolen päiväänsä he tuskin asettivat mitään päämaalia enää.
"Henki on myöskin hekumaa" – niin he sanoivat. Silloin murtui heidän henkensä siivet: nyt ryömii se ympäri ja kalvaa ja tahrii.
Kerran aikoivat he tulla sankareiksi: hekumoitsijoita he ovat nyt.
Mielikarvaudeksi ja kauhuksi on heille sankari.
Mutta rakkauteni ja toiveeni kautta minä vannotan sinua: älä heitä sankaria sielustasi! Pidä korkein