Nigelin vaiheet. Вальтер Скотт
Elsie – "
Parhaassa vauhdissa keskeytti laulajan kouraisullaan hänen herransa, joka uhkasi pehmittää hänet pampulla kuoliaaksi, jos hän epäaikaisella laulelullaan toimitti yövartion heidän niskaansa.
"Pyydän anteeksi, mylord – nöyrästi pyydän anteeksi – mutta kun aattelen sitä Jen Viniä, niinkuin sitä sanovat, niin tuskinpa voin olla hyräilemättä 'Hei, Els – ' – mutta älkää nyt pahaksenne panko, teidän arvoisuutenne, kyllä minä olen mykkä kuin kala, jos vain käskette."
"Ei, mies", sanoi Nigel, "puhu pois vain, sillä minä tiedän, että sinä sanoisit ja sietäisit enemmän vaitioloon käskettynä kuin ohjattoman vapauden saaneena. Miten siis? Mitä on sinulla sanottavana mestari Heriotia vastaan?"
Näyttää enemmän kuin luultavalta, että nuori loordi tämän luvan antaessaan toivoi saattolaisensa osuvan puheisiin nuoresta naisesta, joka oli niin salaperäisellä tavalla ilmestynyt rukouksiin. Mutta ainakin on varmaa, että hän salli palvelijansa jatkaa juttuansa omalla tavallaan, olipa asian laita siten tai halusipa hän vain, että Moniplies purkaisi hillitymmin ne tunteet, jotka olisivat muutoin kajahdelleet meluavana lauluna.
"Ja sentähden", kertoi puhuja, käyttäen hyväkseen koskemattomuuttansa, "tekisi mieleni tietää, mitä lajia miestä tämä mestari Heriot on. Hän on toimittanut teidän ylhäisyydellenne aimo määrän kultaa, mikäli kuulen, ja jos on, niin pidän varmana, että hänellä maailman tavoin on oma tarkoituksensa sillä. Jos nyt teidän ylhäisyydellänne olisi omat kelpo tiluksensa huostassaan, niin epäilemättä tämä henkilö useimpien muiden ammattiveljiensä kanssa – kultasepiksi ne itseänsä sanovat, minä koronkiskureiksi – olisi hyvillään saadessaan vaihtaa tuon määrän afrikalaista hiekkaa, mitä minä sanon kullaksi, monen monituisia kauneita laajan Skotlannin maan auranaloja vastaan."
"Mutta tiedäthän, että minulla ei ole mitään maata", sanoi nuori loordi, "ainakaan sellaista, johon voisi vaikuttaa mikään näinä päivinä pakolliseksi näkemäni lainaus – luullakseni ei sinun olisi tarvinnut muistuttaa minua siitä".
"Totta, mylord, varsin totta; ja niinkuin teidän ylhäisyytenne sanoi, selkeätä on tuo vaivaisimmallekin ajulle, sen enemmittä tarpeettomitta selityksittä. No siis, mylord, jollei mestari George Heriotilla ole mitään sen enempää mainittavaa anteliaisuutensa vaikuttimeksi, kokonaan toista kuin maaomaisuutenne omistukseen kuuluvaa – ja kun hänellä olisi kovin vähän voitettavaa teidän ruumiinne anastuksesta, niin miksei hän tavoittelisikin sieluanne?"
"Sieluaniko, tolvana!" sanoi nuori loordi; "mitä hyötyä olisi hänellä minun sielustani?"
"Mistä minä tiedän?" haastoi Moniplies; "ne kiljuvat ympärinsä etsimässä, kenenkä saisivat niellä – epäilemättä ne pitävät niin haineesti havittelemastansa ruuasta – ja sanovat, mylord", lisäsi Moniplies vetäytyen vielä lähemmäksi herransa viereen, "sanovat mestari Heriotin jo pitävän talossaan yhtä henkiolentoa".
"Mitä kummaa puhutkaan?" äännähti Nigel. "Lyön pääsi puhki, senkin päihtynyt vintiö, jos vilpistelet minulle pitempään."
"Päihtynytkö?" vastasi hänen vakaa seuralaisensa; "ja siinäkö se juttu onkin? Ka, kuinkas minä saatoin muuta kuin juoda teidän ylhäisyytenne terveydeksi paljailla polvillani, kun Jenkin sen pelin alotti? Hirteen ne, jotka eivät olisi sitä tehneet. Minä olisin säilälläni silponut sen hävittömän lurjuksen pakarat, joka olisi siinä ruvennut arveloimaan, ja pannut olisin hänet sillä tavoin polvistumaan, että hänen olisi ollut työläs nousta taas seisaalleen. Mutta mitä siihen aaveeseen tulee", jatkoi hän huomatessaan herransa jäävän vastaamatta tähän urheaan purkaukseen, "niin onhan teidän ylhäisyytenne nähnyt hänet omin silmin".
"Mitään aavetta en nähnyt", epäsi Glenvarloch, mutta hengittäen raskaasti kuin jotakin ihmeellistä paljastusta odottava. "Mitä tarkoitat aaveellasi?"
"Te näitte rukouksiin tulevan sen nuoren ladyn, joka ei hiiskunut sanaakaan kellekään, vaan ainoastaan niiaili ja nyökkäili talon vanhalle herralle ja emännälle. Tiedättekö, kuka hän on?"
"En tosiaankaan", vastasi Nigel. "Joku perheen sukulainen kaiketikin."
"Vielä mitä – vielä mitä", selitti Moniplies pikaisesti. "Ei olisi hän veripisaran vertaa sukua heidän kanssaan, jos hänellä olisi rahtuakaan verta suonissaan. Minä kerron teille vain, mitä väittävät todeksi kaikki ihmiset, jotka asuvat Lombard-kadun tienoilla. Tuo lady taikka peljätys, tai miksi hyvänsä haluatte häntä sanoa, on ollut kuolleena aikapäiviä, vaikka hän kummittelee näkemiemme ihmisten luona juuri heidän hartaudenharjoituksissaan."
"Myönnät hänen siis olevan ainakin hyvänlaatuinen aave", sanoi Nigel Olifaunt, "koska hän valitsee sellaisen ajan vieraillakseen ystäviensä luona?"
"Ties hänet, mylord", vastasi taikauskoinen saattolainen. "Enpä tiedä, mikä menninkäinen olisi ottanut suoraan kohdalleen moukarin huitaisun mr. John Knoxilta, jonka puolella isäni oli hänen kaikkein pahimpina päivinään, paitsi silloin kun häntä vastaan oli hovi, jonne isäni toimitti lihaa. Mutta tuolla pastorilla ei ollut semmoista voimaa kuin mr. Rollockilla ja Pohjois-Leithin kappalaisella David Blackilla ja muilla. Herranen aika, kuka tietää, teidän ylhäisyytenne luvalla sanoen, eikö tuollaiset etelämaalaisten omista vanhoista hiivatin mustista messukirjoistaan lukemat rukoukset saata olla yhtä voimallisia pahojen henkien loitsuja, kuin saattaa rehti sydämestä kuumiltaan pulpunnut rukous kyetä häätämään ne loitolle, juuri niinkuin pahahenki kaikkosi sen löyhkän takia, jota kalan maksa levitti Raguelin tyttären Saran morsiuskamarista? Jonka jutun suhteen silti epäröitsen, sanoako sitä todeksi vai enkö, koska paremmatkin miehet ovat sitä asiaa epäilleet."
"No, no, no", sanoi hänen herransa kärsimättömästi, "me olemme nyt lähellä kotia, ja minä olen antanut sinun puhua tästä asiasta kerrakseen, jotta saamme ainiaaksi lopun urkkivalle hupsuudellesi ja älyttömälle taikauskollesi. Keneksi oletatkaan tuon ladyn, tai miksi arvelevat häntä järjettömät uskottelijasi?"
"Siitä en osaa sanoa mitään täsmällistä", vastasi Moniplies. "Varmaa vain on, että hänen ruumiinsa kuoli ja kuopattiin aikapäiviä sitte, vaikka hän vielä vaeltaa maan päällä ja enimmäkseen mestari Heriotin perheessä; ovat hänet sentään nähneet muuallakin sellaiset ihmiset, jotka ovat hyvin tunteneet hänet. Mutta kuka hän on, sitä en mene sanomaan, tai miksi hän ylämaalaisen haltian lailla liittyy johonkuhun erityiseen perheeseen. Hänellä sanotaan olevan oma huoneusto, eteishuone, vierashuone ja makuuhuone; mutta minkäänlaisella vuoteella ei hän nuku, vaan omassa kirstussaan, ja seinät, ovet ja ikkunat ovat niin tilkityt umpeen, ettei vähäisintäkään päivänvalon pilkahdusta pääse sisälle. Ja soihtuvalolla hän asustaa."
"Minkätähden, jos hän on henkiolento?" tokaisi Nigel Olifaunt.
"Mistä minä osaisin sanoa teidän ylhäisyydellenne?" vastasi hänen saattolaisensa. "Kiitän Jumalaa, etten tiedä mitään hänen haluistaan tai vastenmielisyyksistään – mutta hänen kirstunsa on siellä, ja jätän teidän ylhäisyytenne arvattavaksi, mitä tekemistä elävällä henkilöllä on ruumisarkun kanssa. Yhtä vähän kuin haamulla lyhdyn kanssa, luulemma."
"Mitä syytä", kertasi Nigel, "voi noin nuorella ja kauniilla olennolla olla jo tavanmukaisesti pitää mielessään viimeistä pitkällistä leposijaansa?"
"En totisesti tiedä, mylord", vastasi Moniplies. "Mutta kirstu siellä on, niinkuin ovat minulle näkijät kertoneet. Se on tehty mustapuusta, hopeanaulainen ja kauttaaltaan sisustettu kolminiitisellä damastilla, jotta se kelpaisi prinsessallekin säilyksi."
"Kummallista", sanoi Nigel, jonka mieleen helposti tehosi kaikki outo ja haaveellinen, kuten useimpiin vilkkaisiin nuoriin sydämiin. "Eikö hän syö perheen kanssa?"
"Kuka! – hänkö!" huudahti Moniplies ikäänkuin ihmeissään kysymyksestä. "Taitaisivatkin tarvita pitkän lusikan, jotka hänen kanssaan aterioitsisivat. Aina pannaan jotakin hänen varalleen Torniin, niinkuin ne nimittävät eräänlaista kiekkalaatikon hoijakkaa, joka kääntyy ympäri puoleksi toisella ja puoleksi toisella puolen seinää."
"Olen