Raha. Emile Zola
kohdellaan huonosti, kieltäytyvät antamasta osotteita. Ja muuten en usko hänen kirjottavan omalla nimellään."
Vastaamatta ojensi Busch kätensä ja haki Jordanin paperit aakkosjärjestyksestä! Niitä oli kuusi 50 frangin velkakirjaa, päivättyjä viisi vuotta sitten kuukauden väliajoilla, kokonaissumma 300 frangia, jotka nuori mies oli jäänyt velkaan eräälle räätälille ollessaan rahapulassa. Velkakirjoja ei oltu lunastettu lankeemispäivänä, ja olivat ne nyt kasvaneet suurten kustannusten kautta, niin että velka nyt nousi 730 frangiin 15 centimeen.
"Jos se on tulevaisuuden mies", mutisi Busch, "niin saamme hänet kyllä kiinni."
Sitten johtui hänen mieleensä luultavasti jotain, joka oli yhteydessä
Jordanin kanssa, ja hän huudahti:
"Entä Sicardot-juttu? Sille me siis annamme palttua."
Méchain teki tuskaisen liikkeen paksuilla käsillään: koko hänen mahdottoman suuri vartalonsa liikahteli epätoivosta.
"Oh, luojani", vitisi hän piipittävällä äänellään, "siitä tulee naula minun ruumisarkkuuni."
Sicardot-juttu oli romantinen tarina, jonka rouva aina melkoisella innostuksella kertoi. Muuan hänen serkkunsa, Octavie Chavaille, joka oli häntä paljo nuorempi, hänen tätinsä tytär, oli eräänä iltana raiskattu sen talon portaissa, jonka kuudennessa kerroksessa tytöllä äitinsä kanssa oli pieni kortteeri. Pahinta oli, että herra, nainut mies, joka tuskin viikko sitten oli vaimoineen asettunut asumaan erään rouvan luo toisessa kerroksessa, oli ollut niin raaka, että nuori tyttö oli satuttanut itsensä ulkonevaan nurkkaukseen ja nyrjähyttänyt olkapäänsä. Äiti tietysti julmistui ja tahtoi nostaa hirmuisen jutun, mutta tyttö tunnusti itkien, ettei hänkään syytön, että se oli pelkkä tapaturma, ja että hänestä olisi kovin surullista, jos herra joutuisi vankilaan. Silloin äiti vaikeni ja tyytyi 600 frangiin, jaettuna 12 velkakirjaan, joista oli maksettava 50 frangia kuukaudessa yhden vuoden ajalla, eikä sitä voinut lainkaan paljoksua, sillä nuori tyttö, joka juuri oli lopettanut ompelukurssin, ei voinut ansaita, hän makasi vuoteen omana, maksoi paljon rahaa ja sai niin huonon hoidon, että hänen käsilihaksensa lamautuivat ja hän jäi vialliseksi. Ennen ensimäisen kuukauden loppua oli herra kadonnut ilmottamatta osotettaan. Ja onnettomuuksia tuli satamalla nuoren tytön osaksi: Octavie synnytti pojan, kadotti äitinsä, vajosi harhateille ja kurjuuteen. Lopuksi joutui hän serkkunsa, rouva Méchain'en hoiviin. Hän oli laahannut kaduilla kahdenkymmenenkuuden vuoden ikään saakka, sillä hän ei voinut tehdä työtä kätensä vuoksi, myyskenteli joskus sitroneja halleissa, hävisi viikkokausiksi miesten kanssa, jotka sitten ajoivat hänen luotansa, juopuneena ja häväistynä. Viime vuonna oli vihdoinkin kaikeksi onneksi tullut loppu hänen kurjasta elämästään erään sellaisen, tavallista hurjemman seikkailun perästä. Ja rouva Méchain'en oli täytynyt pitää lapsi, Victor, ja koko tästä jutusta oli jälellä ainoastaan nuo kaksitoista maksamatonta velkakirjaa, joitten alla oli nimi Sicardot. Senverran vain oli saatukin tietää herrasta että hänen nimensä oli Sicardot.
Taas ojensi Busch kätensä ja otti esille Sicardot-paperit. Ei haasteita, eikä Venemoisia, ainoastaan 12 velkakirjaa.
"Olisipa Victor edes kiltti poika!" vaikeroi muija. "Mutta te ette voi ajatellakaan, millainen pahankurinen lapsi hän on! Ei ole hauska sellainen perintö, poika päättää päivänsä mestauslavalla, enkä minä näistä paperilapuista saa ainoatakaan sou'ta."
Buschin suuret silmät tuijottivat yhä velkakirjoihin. Kuinka monta kertaa olikaan hän niitä tarkastellut toivossa että joku huomaamatta jäänyt ominaisuus – kirjainten muoto tai paperin laatu – ohjaisi jälille! Hän väitti aina, että tuo hieno, suippo käsiala oli hänelle tuttu.
"Merkillistä", sanoi hän vielä kerran, "olen varmasti nähnyt tuon a'n ja o'n ennen – ne ovat niin suippoja, että näyttävät i'ltä."
Samassa koputettiin ovelle ja hän pyysi Méchain'en ojentamaan kätensä ja avaamaan, sillä ovi johti suoraan portaille; oli kuljettava tämän huoneen läpi päästäkseen toiseen, joka oli kadun puolella. Kyökki, ikkunaton luola, oli eteisen toisella puolella. "Olkaa hyvä ja astukaa sisään!" Tulija oli Saccard. Hän hymyili, sillä häntä huvitti hiljaisuudessa messinkilevy, joka oli kiinnitetty oveen ja jossa suurilla, mustilla kirjaimilla seisoi: Asianajaja.
"Ahaa, herra Saccard … aivan niin, venäläinen kirje. Veljeni on tuolla toisessa huoneessa. Olkaa hyvä ja astukaa sinne."
Mutta Méchain sulki häneltä tien tykkänään, hän tuijotti vastatulleeseen yhä kohoavan hämmästyksen vallassa. Täytyi suorittaa kokonainen manöveri; Saccard meni takasin eteiseen, rouva Méchain astui myös ulos, kömpi erääseen nurkkaan antaakseen hänelle tietä sisähuoneeseen. Näiden liikkeitten aikana ei hän hellittänyt silmiään Saccard'ista.
"Ah", änkytti hän puoliääneen, "tuo herra Saccard … en ole koskaan katsellut häntä niin tarkkaan. Victor on hänen ilmeinen kuvansa."
Busch katsoi häntä aluksi oikein ymmärtämättä. Sitten hänelle selvisi ja hän kirosi:
"Piru vieköön, niinhän se olikin, tiesinhän minä, että olin nähnyt käsialan ennen."
Ja hän kimposi ylös, tempasi paperinsa löysi lopulta kirjeen, jonka Saccard oli kirjottanut hänelle mennä vuonna pyytääkseen lykkäystä eräälle naishenkilölle, joka ei voinut maksaa Buschille. Hän vertasi nopeasti velkakirjojen ja kirjeen tyyliä; sama a ja sama o, vaikka ne ajan oloon olivat vielä suipentuneet, sitäpaitsi olivat suuret kirjaimet aivan samallaisia.
"Hän se on, hän se on", kertasi hän. "Mutta miksi on hän kirjottanut
Sicardot eikä Saccard?"
Mutta pian muistui hänen mieleensä koko historia, Saccard'in menneisyys, jonka muuan asioitsija, nyttemmin miljonääri oli kertonut hänelle. Saccard oli ilmestynyt Parisiin kohta valtiokeikauksen jälkeen saavuttaakseen etua veljensä Rougon'in lisääntyvästä vallasta; aluksi oli hän taistellut köyhyyttä vastaan Qvartier latin'in pimeillä kujilla; sitten oli hän äkkiä pyrähtänyt esille sen johdosta, että hänellä oli ollut kunnia haudata ensimäinen vaimonsa. Näinä ensimäisinä vaikeina aikoinaan oli hän muuttanut nimensä Rougon Saccard'iksi muuttamalla aivan yksinkertaisesti ensimäisen vaimonsa nimen; tämän nimi oli Sicardot.
"Niin, niin, Sicardot, nyt muistan aivan hyvin", mutisi Busch. "Hänellä on ollut häpyä kirjottaa vaimonsa nimi velkakirjoihin. Herrasväki oli luultavasti ottanut sen nimen muuttaessaan rue de la Harpe'lle, ja se lurjus on ryhtynyt kaikellaisiin varovaisuustoimenpiteisiin voidakseen hävitä pienimmästäkin syystä. Ahaa, hänellä oli semmoisia siivoja seikkailuja! Tyhmästi tehty, se voi tulla hänelle kalliiksi jonain päivänä."
"Vaiti, vaiti!" keskeytti Méchain. "Hän on nyt satimessa, ja huoleti voi sanoa, että kaitselmus valvoo. Vihdoinkin olen saava maksun kaikista, mitä olen tehnyt pienen Victor raukan hyväksi … minä pidän joka tapauksessa siitä pienestä moskasakarista!"
Eukko loisti ilosta, hänen pienet silmänsä loistivat paksujen kasvolöttänöitten aukoista.
Mutta Busch, jonka kuohahtanut ilo kohtalon lopultakin tuoman arvotuksen selityksen johdosta tarkemmin ajatellessa oli jäähtynyt, pudisti päätään. Vaikkakin tällä kertaa kukistunut, oli Saccard kumminkin kelpo saalis. Mutta hänen kanssaan ei ollut leikkimistä, hänellä oli terävät hampaat ja muuten ei hän varmaan itsekään tiennyt, että hänellä oli poika. Voisihan hän kieltää, huolimatta tavattomasta yhdennäköisyydestä, joka oli ilostuttanut rouva Méchain'ia niin suuresti. Sitä paitsi oli hän leskenä toista kertaa, vapaa, eikä kenellekään velvollinen tekemään tiliä entisestä elämästään, niin että vaikka hän tunnustaisikin lapsukaisen omakseen, eivät mitkään pelotukset tai uhkaukset vaikuttaisi häneen. Tyytyminen 600 frangiin oli taas liian surkeaa, mitä hyötyä siis heille olisi siitä, että kohtalo auttoi heitä ikäänkuin ihmeen kautta? Ei, ei, tässä täytyy miettiä vielä, antaa hänen varallistua, eikä niittää ennenkuin vilja oli kypsä.
"Elkäämme kiirehtikö", sanoi Busch vihdoin. "Hän on nyt muuten rappiolla, meidän täytyy antaa hänelle aikaa nousta."
Astuttuaan