Naisten aarreaitta. Emile Zola
oli hiukan kalpea, mutta katse oli kirkas ja päättäväinen. Kiertäessään osastoja hän oli huomannut ne tyhjiksi, ja äkkiä hänen mieleensä oli johtunut, että onni voisi pettää lujauskoisenkin palvelijansa. Eihän kello tosin vielä ollut paljoa, tuskin yhtätoista, ja hän tiesi kokemuksesta, ettei varsinaista ostajakuntaa voinut odottaa ennenkuin iltapäivällä. Mutta eräistä merkeistä päättäen oli syytä levottomuuteen. Ennen oli näyttelyissä ollut liikettä jo aamusta alkaen, mutta tällä kertaa tavaratalossa ei näkynyt naapuriston rouviakaan, joiden oli tapana pistäytyä paljain päin ikäänkuin tervehtimään. Niinkuin kaikkien suurten sotajoukonjohtajien on laita, hänkin masentumattomasta toimintatarmostaan huolimatta joutui jonkinlaisen taikauskoisen heikkouden valtaan. Asiat eivät sujuneet. Hän oli hukassa. Eikä hän tiennyt minkä tähden. Hän luuli lukevansa tappionsa ohikulkevien asiakkaidenkin kasvoista.
Samassa rouva Boutarelkin, joka tavallisesti aina osti, meni pois sanoen:
– Ei teillä ole mitään, mikä miellyttäisi minua… En ainakaan vielä voi päättää, täytyy miettiä.
Mouret näki hänen lähtevän, ja kun Aurélie rouva kutsua noudattaen riensi saapuville, Mouret vei hänet syrjään kysyäkseen häneltä jotakin. He vaihtoivat muutaman kiireisen sanan. Aurélie rouva oli masentuneen näköinen ja teki liikkeen ikäänkuin sanoakseen, ettei kauppa ottanut vilkastuakseen. Hetkeksi he jäivät vastakkain seisomaan neuvottomina, sellaisen epäilyksen vallassa, jota kenraalit eivät tahdo miehistölle paljastaa. Sitten Mouret sanoi ääneen tavallisella rohkeudellaan:
– Ottakaa työhuoneesta ompelutyttö tänne, jos tarvitsette väkeä. Aina hänestäkin kai on vähän apua.
Epätoivoisena hän jatkoi kierrostaan. Aamusta alkaen hän oli koettanut välttää Bourdonclea, jonka levottomat huomautukset suututtivat häntä. Mutta astuessaan ulos valkovaateosastolta, jossa kaupanteko oli vieläkin huonompaa, hän sattui suoraan tätä onnettomuudenennustajaa vastaan eikä voinut päästä pakoon. Voimatta kestää Bourdonclen valituksia hän lähetti tämän muitta mutkitta tiehensä kiukkuisin sanoin, joilta hän ei säästänyt korkeitakaan virkailijoitaan, kun oli pahalla päällä.
– Jättäkää minut rauhaan, hän ärjäisi. – Kaikki on kunnossa. Jos suutun, niin ajan kaikki pelkurit niin pitkälle kuin tietä piisaa.
Mouret asettui yksin seisomaan välikerroshalliin kaidepuihin nojaten. Sieltä hän saattoi katseellaan hallita koko tavaratalon, niin hyvin välikerroksen osastot, jotka olivat hänen ympärillään, kuin alakerrankin osastot, jotka levisivät hänen alapuolellaan. Yläkerran tyhjyys tuntui hänestä kammottavalta. Pitsiosastolla eräs vanha rouva tyhjennytti kaikki laatikot ostamatta mitään, ja valkotavaraosastolla kolme tytönheilakkaa käänteli ja katseli loppumattomiin yhdeksänkymmenen centimen kauluksia. Alhaalla ostajakunta tuntui jo vähän lisääntyvän; hän havaitsi sen kirkkaista valonvälähdyksistä ovien auetessa. Mutta ostajajono osastoilla oli katkonainen ja liikkui hitaasti. Lyhyttavaraosastolla ja trikootavaraosastolla liikkui aamupukuisia naisia, mutta kangasosastoilla ei ollut ketään. Sisäänkäytävässä liikkeen livreepukuiset palveluspojat odotellessaan ostajia laiskottelivat väläytellen messinkisiä kiiltonappejaan. Aika-ajoin järjestyksenvalvoja kulki ohi juhlallisen täsmällisenä valkeine solmioineen. Mouret'n sydäntä kouristi varsinkin hänen katsellessaan keskushallin: kuolonkolkkoa rauhaa. Valo lankesi katon hiotun lasin himmeäksi siivilöimänä ja täytti huoneen oudolla, ilmassa väräjävällä kirkkaudella, jonka kappelimaisen viileässä äänettömyydessä silkkipakat uinuivat. Myyjien askeleiden kaiku, muutamat kuiskaten lausutut sanat, lattiaa laahaavan hameen kahina yksistään hämmensivät hallin painostavaa hiljaisuutta. Ulkoa kuului kyllä vaunujen räminää, äkkiä pysähtyvien hevosien kavionkopsetta, vaununovien kiinnilyömistä, näyteikkunoiden takana tunkeilevien kadullakulkijoiden rähinää, sanalla sanoen, lähenevän väkijoukon kuhinaa. Mutta nähdessään kassanhoitajien vetelehtivän joutilaina luukkujensa takana, pakettipöytien sinisine käärepapereineen ja lankakerineen olevan tyhjinä Mouret tunsi väkisinkin joutuvansa pelon valtaan. Hänen suuri koneensa tuntui herkeävän liikkumattomaksi ja jähmettyvän.
– Kuulkaahan, Favier, Hutin kuiskasi. – Näettekö isännän tuolla ylhäällä. Siinä mies, joka ei näytä olevan juhlatuulella.
– Kehno talo kerrassaan, Favier vastasi. – Eihän koko päivänä synny myyntiä ollenkaan!
Asiakkaita väijyessään ystävät toisiinsa katsomatta tuontuostakin purkivat vihaansa kuiskaten toisilleen. Osaston muut myyjät pinosivat paris-bonheur – pakkoja Robineaun johdolla, kun taas Bouthemont juhlallisessa neuvottelussa erään nuoren, laihan naisen kanssa puhui puoliääneen, arvokkaan näköisenä kuten ainakin, kun oli tärkeästä tilauksesta kysymys. Silkkikankaat heidän ympärillään olivat sirotekoisilla hyllypöydillä vaaleankeltaisiin papereihin käärittyinä, ladottuina päällekkäin niinkuin tavattoman isokokoiset korukansikirjat. Pöydillä oli suurina kasoina kaikenlaiset läikesilkit, satiinit, puolisilkit ja sametit, kirjavat niinkuin viikatteen kaatamat ja haravan kokoamat kukat niityllä. Kaikista osastoista tämä oli komein, tavaratalon upea juhlasali, missä kaupan olevat tavarat näyttivät olevan vain kallisarvoisia koristeita.
– Minun täytyy ansaita sata frangia pyhään mennessä, sanoi Hutin. – Jos en saa keskimäärin kahtatoista frangia päivässä, olen pahassa pulassa. Luotin juuri tähän näyttelyyn.
– Peijakas! Vai sata frangia, eipä vähän, sanoi Favier. – Minä olen tyytyväinen kun pääsen viiteen- tai kuuteenkymmeneen… Vai niin kalliita henttuja sinä itsellesi kustannat?
– Eikö mitä, ystäväni! Tyhmyyden minä tein. Satuin lyömään vetoa ja hävisin… Ja nyt minun täytyy kestitä viisi henkeä, kaksi miestä ja kolme naista… Tuhat tulimmaista! Tulkoonpa vain ostaja niin tyrkkään hänelle heti kaksikymmentä metriä paris-bonheuria. Ei hän vähemmällä pääse käsistäni.
He keskustelivat vielä vähän aikaa, kertoivat mitä olivat tehneet edellisenä iltana ja mitä aikoivat tehdä viikonloppuna. Favier oli innostunut kilpa-ajoihin ja löi vetoa hevosista. Hutin oli etevä soutaja ja seurusteli kahvilakonserttien laulajattarien kanssa. Mutta kumpikin he olivat alituisessa rahanpuutteessa, ajattelivat aina vain rahaa ja tappelivat rahasta pitkin viikkoa maanantaista lauantaihin. Sunnuntaina he sitten söivät kaikki ansionsa. Armoa tuntematta myyjät varastivat toisiltaan ostajia, se oli heidän urheiluaan tavaratalossa. Nyt esimerkiksi Bouthemont, se veijari, oli vienyt heiltä rouva Sauveurin hankkijan, tuon laihan naisen, jonka kanssa hän juuri keskusteli. Mainio saalis, kaksi tai kolme tusinaa kangaspakkoja, sillä tunnettu ompelija ei tyytynyt vähään. Ja vastikään Robineaukin oli siepannut Favier'lta asiakkaan.
– Robineau! Hänestä meidän on kaikin mokomin päästävä erille, sanoi Hutin, joka käytti vähimmätkin tilaisuudet yllyttääkseen osaston sitä miestä vastaan, jonka paikalle hän halusi. – Eihän johtajien ja alajohtajien pitäisi saada myydä… Kunniani kautta, kun minä pääsen alajohtajaksi, niin saatte nähdä kuinka siivosti teitä kohtelen.
Parhaansa mukaan tuo pieni, pullea ja liehakoiva normandialainen koetti taivuttaa kasvojaan toverillisen suopeiksi. Favier ei voinut olla vilkaisematta häneen, mutta vastasi, yksitotiset kasvot aina yhtä äreinä:
– Niin, niin, kyllä tiedän… En ainakaan minä pane vastaan. Sitten nähdessään erään naisen lähestyvän hän lisäsi hiljaa:
– Huomio! Tuo on teitä varten.
Tulija oli rokonarpinen nainen, jolla oli keltainen hattu ja punainen puku. Hutin näki hänet heti asiakkaaksi, joka ei osta. Hän kumartui kiireesti myyntipöydän taakse muka sitoakseen kengännauhojaan, ja kuiskasi piilostaan:
– Ei, lempo vieköön! Pitäkööt muut hänestä huolta… Minä en pilaa vuoroani.
Mutta Robineau huusi:
– Kenen vuoro? Herra Hutininko? Missä herra Hutin on?
Kun tämä itsepintaisesti pysyi piilossaan, seuraava myyjä sai pitää huolta rokonarpisesta naisesta. Tämä ei todellakaan tahtonut muuta kuin näytetilkkuja hintalappuineen,