Naisten aarreaitta. Emile Zola
Neiti Tatin, jolla on valkovaatekauppansa Choiseul'in kauppakujan varrella, myy alennettuun hintaan, jopa polkuhintaankin pysytelläkseen pystyssä. Tuon ruton ja vitsauksen vaikutus on jo sellainen, että se ulottuu Neuve-des-Petits-Champs'inkadulle asti, missä Vampouillen veljesten on täytynyt sulkea turkisliikkeensä. On sitä siinäkin! Palttinakauppiaat rupeavat turkisten myyjiksi! Sekin on Mouret'n keksintöjä.
– Niin, ja käsineidenkin, sanoi rouva Baudu. – On ennenkuulumatonta, että Mouret uskaltaa liittää liikkeeseensä käsineosastonkin!.. Eilen kun menin Neuve-Saint-Augustininkadulle, tapasin Quinetten puotinsa ovella. Hän oli niin masentuneen näköinen, etten edes uskaltanut kysyä häneltä, menestyikö kauppa.
– Ja sateenvarjojakin heillä on, Baudu jatkoi. – Se vasta hulluinta! Bourras luulee tietävänsä, että Mouret on tehnyt sen vartavasten häntä ahdistellakseen. Sillä onhan suoraan sanoen järjetöntä sovittaa sateenvarjoja kangaskauppaan… Mutta Bourras ei luovu niin hevillä. Kyllä hän puolensa pitää, ja vielä tässä nauretaankin kunhan vähän odotamme.
Hän kertoi vielä muistakin liikkeenharjoittajista, luetteli kaikki oman kaupunginosansa kauppiaat. Välillä hän vahingossa ilmaisi omatkin pelkonsa. Jos Vinçard luopui liikkeestään, niin se merkitsi, että muidenkin oli paras lopettaa, sillä Vinçard oli rottien kaltainen, jotka pakenevat kaatumaisillaan olevasta talosta. Huomaten erehdyksensä hän koetti tehdä sanansa tyhjiksi ryhtyen puhumaan mahdollisesta liitosta erikoisliikkeiden kesken suunnattoman kauppahuoneen vastapainoksi. Hetken aikaa hän hieroskeli tuskaisesti käsiään ja väänteli suutaan kuin epäröiden puhuisiko itsestään. Vihdoin hän teki päätöksensä.
– Mitä minuun tulee, tähän asti ei ole ollut paljolti valittamisen syytä. Mouret on kyllä tehnyt minullekin vahinkoa, konna! Mutta toistaiseksi hän myy vain naistenverkoja, ohuempia hameiksi ja paksumpia päällysvaatteiksi. Mutta minulta ostetaan miesten pukukankaat, metsästyspukusametit ja palvelijanpukuverat puhumattakaan flanelli- ja villakangasvarastoistani, jotka kyllä vetävät vertoja heidän kankailleen, siitä minä menen takuuseen. Mutta hän kiusaa minua ja härnää kun sijoittaa verkaosastonsa aivan tuohon vastapäätä. Olethan nähnyt näyteikkunan. Hän panee siihen komeimmat valmisteensa verkapakkakehysten keskelle, joutavia silmänkääntötemppuja kadulla kulkevien tyttöjen kiusaksi… Kunniani kautta, minua hävettäisi ryhtyä tuollaisiin keinoihin. Vanhaa Elbeufin verkaa on myyty jo lähes sata vuotta, eikä se ole tarvinnut satimia saavuttaakseen mainetta ja menekkiä. Minun elämässäni ei ainakaan tämä puoti sen kummemmaksi muutu. Kelpaa se sinänsäkin, neljä näytepakkaa oikealla, neljä vasemmalla, eikä sen enempää.
Hänen liikutuksensa tuntui tarttuvan koko perheeseen. Hetken vaitiolon jälkeen Geneviève rohkeni sanoa:
– Ostajakuntamme pitää meistä, isä. Täytyy toivoa… Tänäkin päivänä rouva Desforges ja rouva de Boves ovat käyneet puodissa. Ja rouva Marty lupasi tulla flanellia ostamaan.
– Minä puolestani, Colomban sanoi, – sain eilen tilauksen rouva Bourdelais'lta. Hän puhui tosin eräästä englantilaisesta seviotista, jota kuulutaan myyvän vastapäätä viisikymmentä centimiä halvemmalla…
– Ja kun vielä ajattelee, että olemme nähneet mistä vähäisestä alusta tuo talo on lähtenyt, kuiskasi rouva Baudu väsyneellä äänellä. – Eihän se alkuaan ollut nenäliinaa suurempi! Niinpä niin. Usko pois, Denise. Kun Deleuzen veljekset perustivat sen, siinä ei ollut kuin yksi ainoa näyteikkuna Neuve-Saint-Augustininkadun puolella. Vaatekaapin kokoinen koju se oli, johon oli eksynyt kaksi karttuunipakkaa ja kolme pakkaa palttinaa. Ei siinä sopinut kääntymäänkään, niin pieni se oli… Siihen aikaan jo Vanha Elbeuf, jolla oli kuusikymmentä vuotta takanaan, oli kohonnut siihen kuntoon, missä se nytkin on… Mutta kaikki siitä lähtien on muuttunut, perinpohjin muuttunut.
Hän pudisti päätään, ja hänen hitaissa sanoissaan kuvastui hänen elämänsä draama. Syntyneenä vanhassa Elbeufin verkakaupassa hän oli oppinut rakastamaan yksin sen kosteita kiviäkin. Siitä oli tullut hänen elämänsä tarkoitus ja ylläpitäjä. Hän oli ollut ylpeä, kun se oli ollut tämän kaupunginosan rikkain ja komein liike. Sitten tuo vastapäätä syntynyt, naurettavan pieni, mutta pirteä pikkukauppa oli tuottanut hänelle yhtämittaista kärsimystä kohoamalla mitättömyydestään pelottavaksi kilpailijaksi, sitten rehenteleväksi voittajaksi ja uhkaavaksi viholliseksi. Vanhaa Elbeufiä kohdannut nöyryytys oli hänelle aina yhtä veres, vuotava haava, josta hän tiesi kerran kuolevansa. Elossa hän tosin vielä oli niinkuin vanha kauppahuonekin, sentähden että koneisto oli pantu kerran liikkeeseen, mutta hän tiesi sammuvansa, heittävänsä henkensä samaan aikaan kuin kauppa suljettaisiin.
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Baudu rummutteli väsyneenä ruokapöydän vahakangasta. Häntä melkein kadutti, että oli purkanut tunteensa. Painostavan vaitiolon kestäessä koko perhe tuijottaen elottomin katsein kohtalonsa surkeuteen hautoi samaa kirvelevää katkeruutta. Heillä ei ollut koskaan ollut onnea. Lapset oli saatu aikuisiksi ja varallisuus oli ollut vakiintumaisillaan, kun äkkiä kilpailijaliikkeen menestys tuhosi kaiken. Ja lisäksi heillä vielä piti olla tuo maatila, jonka verkakauppias oli ostanut kymmenen vuotta sitten, saaden sen tavattoman halvalla, niinkuin hän sanoi, vanha rakennus, joka yhä odotti korjauksia, johon hän oli toivonut voivansa kerran asettua ja jonka hän vihdoin oli suostunut vuokraamaan vieraille ihmisille, jotka eivät maksaneet vuokraansa. Tämä hänen ainoa heikkoutensa oli nielaissut hänen viimeiset varansa ja tullut hänen vanhoillisen, turhantarkan rehellisyytensä kompastuskiveksi.
– Kas niin, Baudu sanoi vihdoin jyrkästi, – täytyy päästää muutkin pöytään. On jo tarpeeksi piesty suuta.
Kaikki säpsähtivät kuin heräten unesta. Kaasuliekki sihisi raskaassa ja kuumassa ilmassa. Noustiin pöydästä ja surunvoittoinen hiljaisuus katkesi. Pépé nukkui niin raskaasti, että hänet täytyi panna jatkamaan untaan flanellipakkojen päälle. Jean, joka haukotteli, oli jo palannut kadulle vievälle ovelle.
– Ja loppujen lopuksi sinun tulee tehdä niinkuin itse tahdot, sanoi Baudu veljentyttärelleen. – Sanoimme sinulle asiat niinkuin ne ovat, mutta itsepähän tiedät.
Hän katsoi Deniseen kysyvästi ikäänkuin odottaen ratkaisevaa vastausta. Tämä, joka vastoin kaikkia otaksumia oli sukulaistensa kertomusten johdosta yhä enemmän piintynyt haluunsa päästä palvelukseen Naisten Aarreaittaan, pysyi kasvoiltaan yhtä tyynenä ja lempeänä kuin ennen huolimatta sisäisestä, aitonormandialaisesta itsepintaisuudestaan. Hän vastasi hiljaisesti:
– Se selviää aikanaan, setä.
Sitten hän sanoi aikovansa mennä hyvissä ajoin levolle, sillä he olivat kaikki hyvin väsyneitä. Mutta kun kello tuskin oli kuuttakaan, hän tahtoi viettää hetken kaupassa. Oli jo pimeä ja hän hämmästyi huomatessaan synkän kadun kastuneen läpimäräksi hienosta ja tiheästä sateesta, jota oli tulla tihuuttanut auringonlaskusta asti. Vähässä ajassa kadulle oli muodostunut suuria vesilätäköitä, katuojat olivat tulvillaan likaista vettä, ja käytäville oli karttunut paksu lokakerros. Sateessa ei enää erottunut muuta kuin sekava tungos sateenvarjoja, jotka isoina, synkkinä siipinä pullistuivat pimeässä. Denise peräytyi kylmästä väristen. Häntä tympäsi huonosti valaistun kaupan kolkkous, joka oli illalla vieläkin ilmeisempi. Kostea löyhkä, vanhan kaupunginosan hengähdys, kohosi kadulta ja tunkeutui liikkeeseen, johon se tuntui kuljettavan mukanaan märkien sateenvarjojen ummehtunutta hajua ja katukäytävien vesilätäköitä ja lokaa valkean pohjakerroksen homehduttamiseksi. Sateen kastelema, vanha Pariisi näyttäytyi hänelle kaikessa rumuudessaan ja häntä ihmetytti ja kauhisti sen jäätävä kolkkous.
Mutta toisella puolen katua Naisten Aarreaitta sytytti pitkät kaasuliekkijononsa, ja Denise meni lähemmäksi tuon suuren lieden hehkuvaa lämpöä ja valoa. Kone jyskytti yhä työtä lopetettaessa ja haihdutti ilmaan viimeiset höyrynsä myyjien kääriessä kankaita kokoon ja kassanhoitajien laskiessa päivän rahoja. Sumusta himmenneiden ikkunalasien takana näkyi sekavana leimuavia liekkejä niinkuin tehtaan pajassa. Sadeverhon samentamana näky siirtyi kauemmaksi ja muistutti jättiläismäistä konehuonetta, missä lämmittäjien mustat varjot häärivät punaisen hehkun loisteessa. Näyteikkunat