Julma on meri, Jumalan soppa. Jorma Rotko
sanassa olisi lakia kylliksi.
Maailmassa ei tullut olla kansoja, vaan pelkästään valtioita. Kansallistunne oli kaikkien kolmen hallitsijan mielestä vahingollinen ilmiö. Kaikki olivat alistaneet lukuisia kansoja valtioihinsa. Mitä iloa heille olisi esimerkiksi puolalaisten kansallistunteesta, kun he olivat jo jakaneet Puolan keskenään? Preussilaisuuden korostamiseksi muutettiin oppilaitoksen nimikin meidän opiskeluaikanamme “Friedrich-Wilhelmin Yliopistoksi”.
Carl oli tehnyt pahan virheen lietsoessaan saksalaista kansallistunnetta, mikä tosiasiassa ei rajoittunut pelkkään nauhan kantamiseen liivien alla. Niihin asioihin minä suhtauduin rauhallisemmin, mutta enhän minä saksalaista perua ollutkaan. Sukumme on lähtöisin Flanderista ja virallisesti olimme Tanskan kansalaisia.
Yliopisto määräsi Carlin kotiarestiin, joka venyi kuukausien mittaiseksi. Carl kyllästyi ja jätti opiskelun sikseen. Alkoi kuitenkin näyttää siltä, että häntä vastaan ollaan nostamassa oikeusjuttu, jonka lopputulos voi olla jopa vankeustuomio. Niinpä hän livistikin Tanskan puolelle. Kun hän sai tarjouksen tulla kotiopettajaksi Echmesin kartanoon Eestinmaan kuvernementtiin Venäjälle, lähdin minä hänen mukaansa. Kotiopettajantyötä sain samasta Martensin kihlakunnasta, missä Carl koulutti Ungern-Sternbergien kakaroita. Wieckin maakunnassa sijaitseva Martens ei ole erityisen suuri kihlakunta, mutta siellä on silti kahdeksantoista kartanoa ja saksankielisen kotiopettajan tarvetta melkein jokaisessa.
Kauaa emme kuitenkaan Martensissa viihtyneet. Työssä ei ollut vikaa eikä palkassakaan, mutta kaipasimme seuraelämää. Sitä ei kuitenkaan ollut – tai oli, mutta kun Ungern-Sternbergit, Maydellit, Fersenit, Wrangelid ja Buxhoevedenit pitivät pitojaan, ei siellä köyhiä kotiopettajia kaivattu. Viinanjuonti voutien ja työnjohtajien kanssa ei vastannut meidän käsitystämme huvittelusta. Kauniimpaan sukupuoleen ei päässyt lainkaan tutustumaan. Aatelisneidit olivat meille liian ylhäisiä. Carlia he joskus vilkuilivat, tämä kun on sirorakenteinen ja kasvoiltaan kaunis poika, mutta minä sain olla heidän katseiltaan rauhassa. Olen karkeampaa tekoa ja perinyt van der Smissenien suvun suuren nenän ja taipumuksen kaksoisleukaan. Talonpoikien tyttärien kanssa mahdollinen juttutuokio kaatui siihen, ettei meillä ollut heidän kanssaan yhteistä kieltä, he kun olivat eestiläisiä ja puhuivat vain omaa maalaiskieltään, jota me emme osanneet. Carl tosin vannoi sen opettelevansa.
Haimme virkoja Revalista ja saimmekin. Minusta tuli tuomiokirkkokoulun opettaja ja tuomiokirkon palvelukseen päätyi myös Carl. Hänestä tehtiin kirkon majoituslaitoksen eli Dompensionin ylitarkastaja. Elämä asettui normaaleihin uomiin. 15 000 asukkaan Reval oli toki pieni vaikkapa Berliiniin verrattuna, mutta viihtyisä entinen hansakaupunki.
Maaliskuussa saapui Altonasta kirje isältäni. Äitini oli kuollut. Hautajaiset oli jo pidetty enkä niihin olisi päässytkään. Meri oli jäässä ja mantereen tiet täynnä matkantekoa hidastavia lumikinoksia. Huonoja uutisia oli vielä muitakin. Tuohon aikaan oli jo lopetettu van der Smissen-suvun kaikki liiketoiminta. Velkaa oli jäänyt. Nyt eivät velkojat enää halunneet odotella ja näytti ilmeiseltä, että kohta ei olisi kattoakaan pään päällä. Suvun viimeinen turvapaikka Haneraun kartanokin oli menossa vasaran alle. Isäni halusi tietää voisinko ottaa huolekseni naimattomat nuoret naiset, sisareni Catharinan ja perheemme kasvattilapsen Hannan?
Tietenkin vastasin myöntävästi. Meitä Gysbert III: n lapsiahan on kymmenen, seitsemän tyttöä ja kolme poikaa. Tytöistä on naimisissa vain kaksi, vaikka kaikki ovat jo aikoja ohittaneet säällisen naimaiän. Ylläpidettäviä Altonassa piisasi.
Vastauskirjeessä kehotin etsimään laivan, joka olisi tuomassa lastia Revaliin, Narvaan tai Sankt Petersburgiin. Paras olisi sellainen, jonka kipparin palveluksia olisi kauppahuone aikaisemmin käyttänyt ja johon voisi luottaa nuorten naisten kuljettajana.
Tytöt saapuivat Revaliin turvallisesti kesäkuun alkupuolella. Heidät toi sinne laivallaan Simon Friesen, mennoniitti ja tiettävästi van der Smissenin kauppahuoneen vanha tuttava. Itämeren piirissä vallitsi tuolloin poikkeuksellinen rauhanaika. Venäläisten ja puolalaisten sodastakin oli kulunut jo seitsemän vuotta.
Linnoitetulla Dombergillä sijaitsevassa pienessä talossani oli yllin kyllin tilaa meille kolmelle, vaikka sitä ei voinut verratakaan palatseihin, joita mäen päälle olivat rakennuttaneet aateliset. Tulojeni puolesta olisin kuulunut alakaupunkiin, mutta tuomiokirkkoseurakunnalla oli antaa asuntoja koulunsa opettajille mäellä sijaitsevan koulun läheisyydestä.
Kasvattisisareni Hannan kohtalo oli ollut kova. Menetettyään vanhempansa hän asui meillä Altonassa 11-vuotiaasta saakka perheenjäsenenä. Hannan suku Claeysit oli paennut uskonvainojen pahimmin riehuessa 1570-luvulla Eindhovenista, pohjoisesta Brabantista Schleswig-Holsteiniin. He asettuivat asumaan Gottorpin herttuan Friedrich III: n perustamaan kaupunkiin nimeltä Friedrichstadt. Sitä alettiin kutsua “suvaitsevaisuuden kaupungiksi”, sillä se hyväksyi asukkaikseen kaikki uskonriidoista kärsivät, protestantismin eri lahkojen lisäksi myös sefardijuutalaiset, joita oli alettu Portugalissa ja Espanjassa vainota.
Hannan perhe, joka oli ennen kaikkea oluenpanijoita, muuttivat Friedrichstadtista Altonaan samoihin aikoihin kuin me van der Smissenit. He kuuluivat samaan Altonan mennoniittiseurakuntaan ja suvut olivat perhetuttavia. Sitten tuli vuosi 1830 ja tapahtui kamalia. Hanna ja kymmenen muuta Claesin perheen lasta jäi yhdessä yössä orvoiksi. Perheen vanhemmat olivat menneet Friedrichstadtiin kylään Cornelis Claesin vanhanapoikana elävän veljen luokse. Oli kylmähkö ilma, Eider-joesta kohosi usvaa. Oli tehty tuli takkaan. Joskus yöllä oli takassa oleva puu kaatunut ja pudonnut lautalattialle, joka oli alkanut kyteä. Aamulla naapurit huomasivat savua nousevan talosta, mutta silloin oli jo myöhäistä. Kaikki kolme olivat nukkuessaan kuolleet häkään.
Me mennoniitit olemme aina huolehtineet orvoistamme, yhteenkuuluvuuden tunne on suuri. Claesien yksitoista lasta sijoitettiin eri perheisiin Altonassa. Me pystyimme ottamaan vain yhden, Hannan. Voi tuntua vähältä, mutta kun meitäkin oli: Helena, Maria, Hinrich, minä, Jacoba Anna, Jacob, Sara Cornelia, Catharina, Johanna ja Henriette. Sitä paitsi Hannan sisaret sijoitettiin kaikki Altonaan, kivenheiton päähän toisistaan, joten perheyhteys säilyi.
Hanna on minusta kymmenkunta vuotta nuorempi ja olen aina pitänyt häntä pikkusiskona. Joskus tosin sisareni Catharina kiusoitteli minua ja väitti, että olen rakastunut Hannaan.
Vaikka laivuri Friesenille oli tietenkin maksettu tyttöjen matkasta pidin tarpeellisena kutsua hänet illalliselle. Mies oli noin kolmekymmenvuotias ja miellyttäväkäytöksinen. Hänen kasvonsa olivat selkeät sillä tavoin, että kaikki piirteet olivat suurehkoja, nenä, leuka, kulmakarvat. Iho oli tietenkin merituulten ahavoittama. Mennoniittien tapaan hän oli pukeutunut kokonaan mustiin lukuun ottamatta valkeaa, kauluksetonta paitaa. Hän oli sinisilmäinen ja vaalea tukka ulottui olkapäihin. Panin merkille, että Hanna katseli häntä ihastuneena ja aloin pelätä, että laivamatkan aikana on tapahtunut jotakin sopimatonta. Kun myöhemmin kyselin asiasta Catharinalta hän vannoi, ettei Hanna ole ollut hetkeäkään kahden Friesenin kanssa. Friesenissä oli jotakin tuttua. Ihan niin kuin olisin joskus pikkupoikana nähnyt Altonan satamassa aivan samannäköisen miehen. Se on tietysti voinut olla hänen isänsä.
Friesenin laiva De Rode Tulp seisoi viikon päivät satamakaijan ääressä, kun sen suolalasti lossattiin maihin ja kärrättiin varastoon. Friesen halusi tarjota vastavuoroisen illallisen laivalla ja tietenkin otimme kutsun vastaan. Laivurin hytti kuunarin ahterissa ei ollut suuren suuri, mutta mahduimme hyvin hänen pöytäänsä. Oivallinen kokki hänellä laivassaan kuitenkin oli. Alkajaisiksi söimme maukasta keittoa, jossa oli paljon erilaisia juureksia ja vihanneksia. Pääruokana oli padassa haudutettua vasikkaa, jota laivan kokki oli torilta ostanut.
Mielestäni Hanna osoitti jälleen tarpeettoman paljon mielenkiintoa kapteeniamme kohtaan, mutta en ryhtynyt häntä soimaamaan. Hänhän oli 20-vuotias. Tiettävästi tytärlapset elättelevät siinä iässä romanttisia haaveita ja alkavat pelätä vanhaksipiiaksi jäämistä.
Simon Friesen, 1576
Kyllä on märkää Fürstenwerderissä
Von Loytzenien tykö ei tullut eikä tullut kovin pian lisää halukkaita uudisasukkaita. Tapoimme aikaa Danzigissa ja useammin kuin kerran