Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta. Lew Wallace
on vanhastaan ollut Danin suvun asuinpaikka."
"Modinin ja Jopen välillä", sanoi Josef.
"Ah, te olette käynyt Bet-Dagonissa", sanoi mies, kasvot vielä lempeämpinä. "Millaisia vaeltajia me Juudan suku olemmekaan! Minä olen jo monta vuotta ollut poissa vuorenselänteeltä, vanhasta Efratista, kuten isämme Jakob sitä nimitti. Kun kuulutettiin, että kaikki hebrealaiset lasketaan, kukin synnyinpaikassaan, niin … se minun asiani on täällä, rabbi."
Josef vastasi, kasvojen muoto entisellään:
"Samalle asialle minäkin tulin ja vaimoni."
Mies katsahti pikaisesti Mariaan ja pysyi vaiti. Maria katseli Gedorin paljasta huippua. Aurinko suuteli hänen ylös päin käännettyjä kasvojaan ja täytti loistollaan hänen syvät sinipunervalta hohtavat silmänsä; hänen huulillaan, jotka olivat vähän auki, värisi hengitys, joka ei suinkaan ollut maallista huo'untaa. Sinä silmänräpäyksenä näytti koko hänen inhimillinen kukoistuksensa ikään kuin puhdistuneelta; hän oli sen näköinen kuin meidän mielestämme niiden pitää olla, jotka istuvat taivaan kaikki kirkastavan valon portilla. Bet-Dagonin mies näki omin silmin sen henkilön, jonka kuva vuosisatain kuluttua tuli neron ilmestyksenä jumalallisen Santilaisen mieleen ja teki hänen nimensä kuolemattomaksi.
"Mitä minä puhuinkaan? Ah, jopa muistan. Aioin sanoa, että, kun kuulin käskyn tulla tänne, minä aivan suutuin. Mutta sitte juohtui mieleeni vanha kukkula, kaupunki ja lakeus, joka viettää alas Kidronin laaksoihin, viinimäet, puutarhat, viljavainiot, jotka ovat kasvaneet laihoja aina Ruutin ja Boaan päivistä asti; tutut vuoret, Gedor tässä, Gibeah tuolla, Mar Elias tuolla, joita lapsuudessani pidin maailman muureina. Minä unhotin tyrannit ja tulin tänne vaimoni Rakelin ja Saronin ruusujeni Deboran ja Mikalin kanssa."
Mies vaikeni uudestaan ja katsahti Mariaan, joka nyt katseli häntä ja kuunteli hänen puhettansa. Sitte hän sanoi: "Rabbi, antakaa vaimonne tulla minun vaimoni luo. Tuolla hän on lasten kanssa tuon väärän öljypuun alla tien polvekkeessa. Minä sanon teille" – hänen äänensä oli vakuuttava – "majatalo on täynnä. Ei maksa vaivaa kysyäkään oven vartialta."
Josefin päättämiskyky oli hidas, samoin kuin hänen ajatuksensakin, mutta viimein hän vastasi: "Tarjouksenne on ystävällinen. Joka tapauksessa, olipa siellä tilaa taikka ei, kyllä me käymme tervehtimässä teidän perhettänne. Mutta minä lähden kuitenkin itse puhuttelemaan oven vartiata. Minä palaan tuota pikaa."
Ja hän antoi aasin ohjat miehelle ja riensi meluavaan ihmisjoukkoon.
Vartia istui paksulla sedripuun rungolla portin edessä. Hänen takanaan seisoi heittokeihäs nojallaan seinää vasten. Koira makasi puunrungolla vartian vieressä.
"Jehovan rauha olkoon teille!" sanoi Josef, päästyään viimein portin vartian luo.
"Saakaa takaisin, mitä annatte; ja kun sen löydätte, olkoon se moninkertainen teille ja omaisillenne!" vastasi vartia juhlallisesti, liikahtamatta asennostaan.
"Minä olen betlehemiläinen", sanoi Josef niin pontevasti kuin taisi."Eikö täällä olisi tilaa…"
"Ei ole tilaa."
"Olette kai kuullut minusta puhuttavan, olen Josef Natsaretista. Täällä asui minun isäni suku. Olen Davidin sukua."
Näihin sanoihin natsarealainen luotti. Joll'eivät ne vaikuttaneet tarkoituksen mukaan, oli turha koettaakaan mitään muuta keinoa, edes rahaakaan, vaikka olisi tarjonnut monta sikliäkin. Juudan suvun poikia, sekin jo oli suuri etu; mutta Davidin sukua, se oli vielä suurempi, se oli suurin kunnia kaikesta, mistä hebrealainen saattoi kerskata. Toista tuhatta vuotta oli kulunut siitä kun nuori paimen tuli Saulin seuraajaksi ja perusti kuningassuvun. Sodat, onnettomuudet, toiset kuninkaat ja ajan hämmentävä vaikutus olivat oikeuksiin nähden alentaneet hänen jälkeläisensä muiden juutalaisten tasalle; leipä, jota he söivät, oli yhtä suurella vaivalla ansaittu; mutta heillä oli kuitenkin kunniakas historia, jossa sukuluettelo oli ensimmäisenä ja viimeisenä lukuna; he eivät voineet sekautua toisiin, sillä mihin hyvänsä Israelin seutuun he joutuivat, niin sen historian tieto tuotti suurta kunnioitusta.
Kun se oli yleistä Jerusalemissa ja muualla, niin tottahan mies, joka oli siitä pyhästä suvusta, saattoi turvautua siihen Betlehemin majatalon portilla. "Tämä on minun isäini koti", jotka sanat Josef lausui, oli yksinkertainen ja sananmukaisin totuus, sillä juuri siinä paikassa oli Ruut elänyt Boaan vaimona, oli Jesse syntynyt ja hänen kymmenen poikaansa, joista David oli nuorin; juuri siitä talosta oli Samuel tullut etsimään kuningasta ja löytänyt hänet; juuri sen paikan antoi David Barsillain pojalle, ystävälliselle gileadilaiselle; juuri siinä paikassa Jeremias rukouksillaan pelasti sukukuntansa jäännökset, jotka pakenivat babylonialaisia.
Se vetoaminen ei ollut vaikuttamatta. Portin vartia lipui alas puunrungolta ja sanoi, käsi parrassa, kunnioittavasti: "Rabbi, minä en tiedä sanoa, milloin tämä portti ensi kerran avattiin ottamaan vastaan vieraita, mutta toista tuhatta vuotta siitä on; koko sinä aikana ei ole kertaakaan tapahtunut, ett'ei rehellistä miestä olisi päästetty sisään paitsi milloin ei ole ollut hänelle tilaa. Kun näin on kohdeltu vieraita, niin tottapa vartialla on sitä suurempi ahdingon syy nyt, estellessään Davidin suvun poikaa. Sen tähden minä vielä kerran tervehdin teitä; jos tahdotte tulla minun kanssani, niin minä näytän teille, ett'ei täällä ole teille paikkaa, ei kammareissa, pihassa eikä katolla. Milloin te tulitte, saanko kysyä?"
"Juuri nyt."
Vartia hymyili.
"Muukalaisen, joka oleskelee teidän tykönänne, pitää oleman kuin olisi hän syntynyt teidän seassanne, ja sinun pitää rakastaman häntä niin kuin itseäsi. Eikö laki ole niin, rabbi?"
Josef oli vaiti.
"Jos laki kerran on sellainen, voinko minä sitte sanoa jollekulle, joka on tullut aikaa sitte: mene tiehesi; tässä on toinen, jonka pitää saaman sinun paikkasi?"
Josef oli yhä vielä vaiti.
"Ja jos minä sanoisinkin niin, no, kenenkä se paikka sitte olisi? Katso, kaikki nämä ihmiset ovat odottaneet, muutamat aina puolilta päivältä asti."
"Mitä väkeä tämä kaikki on?" kysyi Josef, katsoen joukkoon päin. "Mitä heillä on täällä tekemistä tähän aikaan?"
"Luultavasti he ovat samalla asialla kuin tekin, rabbi; keisarin käsky" – vartia katsahti kysyvästi natsarealaiseen – "toi tänne enimmän osan niistä, jotka jo ovat saaneet sijaa majatalosta. Ja eilen tuli Damaskosta karavaani, joka on matkalla Arabiaan ja Ala-Egyptiin. Nämä, jotka tässä näette, ovat kaikki sitä kauppamatkuetta, sekä miehet että kamelit."
"Piha on suuri", väitti Josef.
"Tosin, mutta se on täynnä tavaraa, silkkipakkoja, maustinsäkkejä ja kaikenlaista muuta."
Vähän lämpöisemmin jatkoi Josef: "Minusta itsestäni olisi sama, mutta minulla on kanssani vaimo, ja yö on kylmä, kylmempi täällä kukkuloilla kuin Natsaretissa. Hän ei tule toimeen taivasalla. Eikö kaupungissa ole tilaa?"
"Kaikki nämä ihmiset ovat käyneet siellä", sanoi vartia, viitaten ihmisjoukkoon, "he sanovat joka paikan olevan täpö täynnä."
Josef katsahti miettiväisesti maahan ja puhui enemmin vain itsekseen: "Hän on niin nuori; jos minä teen hänelle tilan mäelle, niin hän paleltuu kuoliaaksi."
Sitte hän lausui vartialle:
"Luultavasti te tunsitte hänen vanhempansa. Joakim ja Anna ennen asuivat Betlehemissä ja olivat Davidin sukua kuten minäkin!"
"Niin, kyllä minä tunsin heidät nuoruudessani. He olivat rehellisiä ihmisiä."
Nyt vartian katse vuorostaan kääntyi maata kohti. Äkisti hän nosti päänsä.
"Minä en voi toimittaa teille yösijaa, mutta en myöskään ajaa teitä pois. Rabbi, minä koetan parastani. Kuinka monta henkeä teitä on?"
Josef mietti hetkisen ja sanoi sitte: "Vaimoni ja eräs ystävä perheineen Bet-Dagonista, pienestä kaupungista Jopen tuolta puolen; yhteensä kuusi henkeä."
"Hyvä!