Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta. Lew Wallace
joll'ei minua isänmaani alennus surettaisi. Ismael ei ole laillinen ylimmäinen pappi, eikä voi siksi tulla niin kauan kuin Hannas elää. Hän toki on leviitta, yksi rengas siinä sukukunnassa, joka on vuosituhansia palvellut Herraa Jumalaa meidän käsityksemme mukaan. Hän…"
Messala keskeytti puheen pilkkanaurulla. "Ahah! nyt minä ymmärrän! Ismael, sanot, on kuokkavieras. Totta tosiaan, hoipertelevan Bakkuksen nimessä, juutalaiset ovat hullunkurista kansaa! Ihmiset ja olot, taivas ja maa muuttuvat, mutta juutalainen ei koskaan! Hän ei tiedä mitään edistymisestä eikä taantumisesta, hän on vielä tänä päivänä sama kuin hänen kantaisänsä. Kas, tähän piirrän hiekkaan ympyrän. Sano nyt, mitä muuta juutalaisten elämä on. Ympärillä Abraham tässä, Isak tuossa ja Jakob tuossa, keskellä Jumala! Ja ympyrä – no, auta ukkosen jumala, olenhan tehnyt sen liian suureksi; pitää piirtää se uudestaan!" Hän kumartui, asetti peukalonsa hiekkaan ja sormet suorina piirusti ympyrän. "Katso", sanoi hän, "peukalon sija on temppeli ja tuo sormen piirin sisusta on Judea. Onko teistä sen piirin ulkopuolella mitään arvokasta? Taiteen alallako? Herodes oli rakennusmestari, vaan hänen nimensä on kirottu! Maalaus- ja veistotaiteen alallako? Sen tuotteihin katsahtaminen teistä on syntiä! Runous on kytketty teidän alttareihinne. Puhetaidossako? – kukapa uskaltaa sitä harjoittaa tai harrastaa teidän synagogienne ulkopuolella? Sodassa te menetätte seitsemäntenä päivänä, mitä kuutena voitatte. Sellaiset ovat teidän elämänne rajat! Kukapa rankaisee minua, jos säälistä naurankin teitä? Mikä teidän Jumalanne on, kun tyytyy sellaisen kansan palvelukseen, Rooman Jupiterin rinnalla, jonka kotkat valloittavat koko maailman? Hillel, Shammai, Simeon, Abtalion, mitä he ovat niiden mestarien rinnalla, jotka opettavat meille kaikkea, mikä tietämistä ansaitsee?"
Juutalainen nousi, kasvot hehkuvina vastenmielisyydestä.
"Älä, älä, Judah, istu sinä vain!" pidätti Messala, pannen kätensä hänen olkapäälleen.
"Pilkkaatko sinä minua?"
"Kuuntelehan vielä hetkinen", sanoi roomalainen, huulet ivahymyssä. "Jupiter ja koko hänen perheensä, sekä kreikkalainen että roomalainen, tulevat kohta tapansa mukaan minua tervehtimään. He tekevät lopun vakavasta ajatusten vaihdosta. Olen kiitollinen hyvyydestäsi, että sinä isiesi vanhasta talosta asti tulit minua tervehtimään ja uudistamaan lapsuusystävyyttämme jos mahdollista. 'Menkää', sanoi opettajani päätöspuheessaan, 'menkää ja hankkikaa itsellenne kunniaa; muistakaa, että Mars hallitsee eikä Eros enää ole sokea.' Hän tarkoitti: rakkaus ei ole mitään, sota kaikki. Niin on tosiaankin Roomassa; avioliitto on ensi askel avioeroon. Maailma seuraa samaa uraa. Siispä, hyvästi Eros, terve tuloa Mars! Minusta tulee soturi, mutta sinä, Judah, – säälin sinua – mikä sinusta voi tulla?"
Juutalainen siirtyi likemmäksi lammikkoa. Messalan ääni muuttui yhä pitkäveteisemmäksi.
"Niin, surkuttelen sinua, kaunis Judah. Koulusta synagogaan, sieltä temppeliin ja sitte – oi kunnian korkeutta! korkeaan neuvoskuntaan. Ei yhtään edullista tilaisuutta koko elämässä; auttakoot sinua jumalat! Mutta minä…"
Judah katsahti ylös juuri paraiksi, että näki, kuinka Messalan ylpeät kasvot punehtuivat itserakkaudesta hänen jatkaessaan:
"Mutta minä! Ah, vielä ei ole koko maailma valloitettu. Merien keskellä on löytämättömiä saaria; pohjoisessa on voittamattomia kansakuntia. Aleksanterin retki etäiseen itään on päättämättä ja siis se kunnia vielä mahdollinen saavuttaa. Etkö näe, miten paljo roomalaisella vielä on tekemistä!"
Hän vaikeni, katsoakseen, minkä vaikutuksen hänen sanansa olivat tehneet, ja jatkoi sitte:
"Sotaretki Afrikaan, toinen Skytiaan; sitte … legiona komennettavaksi! Siihen päättyy useimpien elinura, mutta ei minun. Minä – Jupiter auta, mikä ajatus! – minä vaihdan legionani johonkin prefektinvirkaan. Ajatteles elämää Roomassa: kylliksi rahaa, naisia, viiniä, laulua, miekkailuleikkejä! Pidoissa runoutta; hovissa vehkeitä; vuodet päästänsä noppakuutiot ja onnen vehkeet liikkeellä! Sellainen kiertokulku minulle viittailee lihavan prefektikunnan takaa, ja se minun pitää saada! Oi Judah, tässä on Syria, Judea on rikas, Antiokia oikea jumalain kaupunki; minä tulen Kyreniuksen seuraajaksi, ja sinä saat osan minun onnestani!"
Rooman sofistit (viisastelijat) ja reettorit (kaunopuhujat), jotka olivat anastaneet ylhäisen nuorison koko kasvatuksen, olisivat varmaankin hyväksyneet tämän ylimysnuorukaisen sanatulvan, sillä se kuvasi tarkkaan ajan henkeä. Juutalaisnuorukaiselle ne kuitenkin olivat uusia, ne tuntuivat hänestä oudoilta sen vakavuuden rinnalla, jota hän oli tottunut esitelmissä ja keskusteluissa kuulemaan. Iva ja leikinlasku sitä paitsi olivatkin sekä lain että totuttujen tapojen mukaan luvattomat kansassa, johon hän kuului. Tietysti hänen siis oli hyvin vaikea kuunnella ystävänsä lavertelua, joka toisinaan teki hänet tyytymättömäksi, toisinaan taas oli niin kaksimielistä, ett'ei hän tiennyt, miten se oli käsitettävä. Alussa oli ystävän kerskaileminen tuntunut hänestä vastenmieliseltä; vaan pian se häntä myöskin ärsytti ja sitte syvimmästi loukkasi. Sellaisissa tapauksissa ihmiset yleensä ovat pikaiset vihastumaan, eikä ivailija nytkään turhaan tehnyt rynnäkköänsä. Isänmaallisuus oli juutalaisilla Herodeen jälkiaikoina vähimmästäkin yltyvä kiihko, joka töin tuskin pysyi tavallisen hyväluontoisuuden peitossa; se liittyi niin likeisesti heidän uskontoonsa ja historiaansa, että heidän tunteensa olivat perin pilkan arkoja. Helppo siis on käsittää, että Messalan sanat tuottivat kumppanille katkeraa tuskaa. Kuitenkin tämä pakotti suunsa hymyilemään, kun vastasi:
"Vähä lienee sellaisia ihmisiä, jotka kykenevät laskemaan leikkiä omasta tulevaisesta elämästään; sinä, Messala, saat minut vakuutetuksi, ett'en minä ainakaan ole niitä!"
Roomalainen katseli häntä kysyväisesti ja vastasi: "Miksipä ei totuutta voisi esittää yhtä hyvin leikin kuin sadunkin muodossa? Kerran läksi mahtava Fulvia kalastamaan. Hän sai paljoa enemmän kaloja kuin koko muu seurue. Sen sanottiin tapahtuneen siitä syystä, että hänellä muka oli kultaonki."
"Etkö siis laskenutkaan leikkiä?"
"Näenpä, hyvä Judah, ett'en vielä tarjonnut sinulle, kylliksi", sanoi roomalainen nopeasti, silmät säihkyen. "Jos minä tulen prefektiksi ja saan Judean rikastuakseni, niin … teenpä sinut ylimmäiseksi papiksi."
Juutalainen vihastui ja kääntyi pois menemään.
"Odotahan!" sanoi Messala.
Toinen pysähtyi epätietoisena.
"Hyvänen aika, miten kuumasti aurinko paahtaa!" sanoi roomalainen, kääntääkseen puhetta toisaalle, kun huomasi Judahin hämillään olon. "Lähdetään johonkin varjoon!"
Judah vastasi kylmäkiskoisesti:
"Parempi olisi meidän erota. Soisin, ett'en tänne olisi tullutkaan.Minä etsin ystävää, ja löysin…"
"Roomalaisen!" ehätti Messala sanomaan. Juutalaisen kädet puristuivat nyrkiksi, mutta hän malttoi mielensä ja läksi kiireesti pois. Messala nousi, heitti manttelin olkapäilleen ja seurasi häntä. Päästyään hänen luoksensa laski hän kätensä hänen olkapäällen ja astui hänen vieressään.
"Näin me kävelimme yhdessä lapsuudessamme. Kävelkäämme nytkin vielä, kunnes pääsemme porteille asti."
Messala koetti nähtävästi olla vakava ja ystävällinen, mutta ei voinut poistaa kasvoistaan ivallisuutta. Judah salli sen lähestymisen tapahtua.
"Sinä olet poika, minä mies. Ja miehenä tulee minun puhua sinulle."
Roomalaisen itsetyytyväisyys oli suurenmoinen. Mentor ei olisi voinut olla ryhdikkäämpi oppilastansa Telemakoa kohtaan.
"Uskotko sinä Osattaria? Ah, johan unhotin, että sinä oletkin saddusealainen. Teidän joukossanne ovat essealaiset ainoat järkevät; he uskovat niitä. Niin minäkin teen. Miten alinomaa ne asettuvatkin toiveitamme vastaan. Istahdan mietiskelemään. Viiton tietä milloin sinne, milloin tänne. Varrohan, – kun ojennan käteni maapalloa ottamaan, silloin kuulen takaani saksien räminän! Käännähdän, ja kas siinä hän onkin, kirottu Atropos. Mutta, Judah, miksi pahastuit, kun sanoin aikovani tulla vanhan Kyreniuksen