Ben-Hur: Kertomus Kristuksen ajoilta. Lew Wallace
huudahti kreikkalainen kiihkeästi. "Ainoastaan käsittämättömät asiat pääsevät meille tultuaan juurtumaan."
Egyptiläinen kumarsi ja jatkoi sitte:
"Vielä muutamia sanoja, veljet, ennen kuin johdun itseeni. Tarkoitus, joka meillä on edessämme, tulee sitä pyhempänä näkyviin, kun saamme sitä verrata siihen, mitä on ja mitä on ollut. Muistipiirroksista näkyy, että Mizraim tapasi Niiliä hallitsemassa aitiopialaiset, jota kansakuntaa sieltä oli levinnyt myöskin yli Afrikan aavikoiden. Heillä oli vilkas ja haaveksiva, kokonaan luonnon palvelukseen mieltynyt luonne. Luonteeltaan runollinen persialainen uhrasi auringolle, joka hänen mielestään oli Ormuzdin täydellisin kuva, etäisen idän hurskaat jälkeläiset veistelivät itselleen jumalia puusta ja elefantinluusta; mutta aitiopialainen, jolla ei ollut kirjoitustaitoa, kirjoja eikä minkäänlaista teollisuus-kätevyyttä, rauhoitteli sieluansa eläinten, lintujen ja hyönteisten palvelemisella, pyhittäen Ra'lle kissan, Isiille härjän, Ptahille sontiaisen. Pitkä taistelu tätä raakaa jumalanpalvelusta vastaan päättyi siten, että se otettiin uuden vallan uskonnoksi. Silloin rakennettiin mahtavat muistomerkit, joita jokivarret ja läheiset aavikot ovat täynnä: obeliskit, labyrintit, pyramidit ja kuningasten haudat vierekkäin krokodilein hautojen kanssa. Niin syvälle, veljeni, vaipuivat Arjan pojat!"
Tässä egyptiläinen ensi kerran kadotti levollisuutensa. Vaikka hänen kasvonsa pysyivät ihan värähtämättä, tukehtui häneltä kuitenkin ääni.
"Älkää liiaksi halveksiko minun kansalaisiani", alkoi hän uudestaan puhua. "Eivät kaikki olleet Jumalan unhottajia. Minä sanoin äsken, että me kätkimme kaikki uskontomme salaisuudet papyrus-kääröihin, kaikki muut, paitsi yhtä, jonka minä nyt teille kerron. Meillä oli kerran kuningas Farao, joka innokkaasti puuhasi kaikenlaisia muutoksia ja lisäyksiä. Vahvistaakseen uutta uskontoa koetti hän kokonaan haihduttaa vanhan ihmisten mielestä. Hebrealaiset asuivat silloin meidän keskellämme orjina. He pysyivät lujasti kiinni Jumalassaan, ja kun vaino kiihtyi sietämättömäksi, pelastuivat he ikimuistettavalla tavalla. Kertomukseni perustan nyt muistokirjoituksiin. Mooses, itsekin hebrealainen, tuli palatsiin ja pyysi orjille, joita silloin oli miljooneja, lupaa lähteä pois maasta. Se pyyntö esitettiin Israelin Jumalan Jehovan nimessä. Farao ei lupaa antanut. Kuulkaahan, mitä sitte seurasi. Ensin kaikki vesi mitä järvissä ja joissa, jopa lähteissä ja astioissakin oli, kaikki se muuttui vereksi. Kuningas yhä esti. Sammakoita nousi niin paljo, että ne peittivät koko maan. Kuningas pysyi järkähtämättömänä. Mooses heitti tuhkaa ilmaan ja rutto alkoi tuhota egyptiläisiä. Seuraava rangaistus oli, että kaikki karja kuoli, paitsi hebrealaisten. Sitte heinäsirkat hävittivät kaiken vihreyden Niilin laaksosta. Sen jälkeen päivä muuttui puolen päivän aikaan niin sakean pimeäksi, että lamput sammuivat. Viimein kuolivat yhtenä yönä kaikki esikoiset Egyptistä, yksinpä Faraonkin. Silloin hän vasta taipui. Mutta hebrealaisten lähdettyä hän Iäksi sotajoukkonsa kanssa ajamaan heitä takaa. Suurimman ahdingon hetkenä jakautui meri niin, että pakolaiset pääsivät kuivin jaloin sen poikki. Vainoojain rientäessä jälestä syöksyivät laineet takaisin, hukuttaen hevoset, jalkaväen, sotavaunut ja kuninkaan. Sinä puhuit ilmestyksistä, veli Gaspar…"
Kreikkalaisen sinisilmät loistivat. "Kuulin saman kertomuksen juutalaiselta", hän huudahti. "Sinä vain vahvistat sen, Baltasar."
"Niin, mutta minun kauttani puhuvat egyptiläiset eikä Mooses. Minä selitän marmoritaulujen kirjoituksia. Silloiset papit merkitsivät omalla tavallansa muistiin, mitä itse näkivät, ja ilmestys on siten jatkunut suvusta sukuun. Nyt minä johdun siihen ainoaan salaisuuteen, joka on muistiin merkitsemättä. Meidän maassamme on aina sen onnettoman Faraon ajoista asti ollut kaksi uskontoa: yksityinen ja julkinen. Monijumalaista uskontoa harjoittaa kansa; toista, yksijumalaista, kannattavat ainoastaan papit. Iloitkaa, veljet, minun kanssani! Vaikka me olemme olleet niin monen kansakunnan jaloissa, vaikka kuninkaat ovat meitä sortaneet ja meillä on ollut kärsittävänä vihollisten vehkeitä, on kuitenkin tämä yhden Jumalan palvelus säilynyt kaikissa ajan vaiheissa. Niin kuin siemen, joka vuoren juurella odottaa aikaansa, on tämä ihana totuus pysynyt elossa; ja nyt, nyt on sen hetki tullut!"
Hindulaisen laiha vartalo vapisi ilosta ja kreikkalainen iloissaan lausui kovalla äänellä:
"Minusta tuntuu, kuin yksin erämaatkin riemuitsisivat!"
Egyptiläinen virvoitti itseään vesiryypyllä vieressään olevasta pullosta ja jatkoi sitte kertomustaan:
"Minä synnyin Aleksandriassa ruhtinaallisesta ja papillisesta suvusta ja sain säädynmukaisen kasvatuksen. Mutta jo hyvin aikaisin oli sieluni tyytymätön. Säädetyssä uskonnossa oli eräässä kohdassa sellainen selitys, että sielu kuoleman jälkeen ja ruumiin mädättyä mullaksi yht'äkkiä alkaa entisen kehityskulkunsa alhaisimmasta tilasta ylös ihmistilaan, joka on sen korkein ja viimeinen olomuoto, ja että näin tapahtuu ihan katsomatta siihen, millainen sen käytös on ollut maallisen elämän aikana. Kun kuulin puhuttavan persialaisten valon-valtakunnasta eli Chinevat-sillan tuonpuolisesta paratiisista, jonne ainoastaan hyvät pääsevät, kummittelivat ne ajatukset minun mielessäni yöt päivät. Minä haudoin näitä kahta ajatusta: ijankaikkista sielun vaellusta ja ijankaikkista elämää taivaassa. Jos, kuten opettajani sanoi, Jumala on vanhurskas, miksi sitte ei ollut mitään erotusta hyvillä ja pahoilla? Viimein minulle selvisi, tuli varmuudeksi, selväksi johtopäätökseksi siitä laista, johon minä luin puhtaan uskonnon käsitteen, se totuus, että kuolema on ainoastaan rajakohta, johon jumalaton jää jälelle ja häviää, vaan josta uskovainen nousee edelleen korkeampaan elämään; ei Buddan Nirvanaan, joka on ikään kuin kuollut lepo Bramassa, veli Melchior; ei myöskään, veli Gaspar, manalan parempaan olotilaan, kuten olympolainen jumaluusoppi myöntää; vaan elämään, toimeliaasen, ilorikkaasen ijankaikkiseen elämään, joka on elämä Jumalassa! Tämä keksintö johti mieleeni uuden kysymyksen. Miksi piti totuutta kauemmin pitää salassa ainoastaan itsekästen pappien lohdutuksena? Eihän enää ollut mitään syytä sortaa totuutta. Filosofia oli viimein opettanut meille suvaitsevaisuutta. Egyptiä ei enää hallinnut Ramses, vaan Rooma. Eräänä päivänä minä nousin ja saarnasin Brukeionissa, joka on Aleksandrian komeimpia ja väkirikkaimpia paikkoja. Kuulijaini joukossa oli sekä itä- että länsimaalaisia. Kirjastoon opinnoillensa menevät nuorukaiset, Serapeionin papit, Museionin tyhjäntoimittajat, kilparadan urheilijat, Rakotis-seudun maalaiset, kaikki pysähtyivät suurin joukoin kuuntelemaan. Minä saarnasin Jumalasta, sielusta, oikean ja väärän käsitteistä ja taivaasta, kuvaten sitä hyveellisen elämän palkinnoksi. Sinua, veli Melchior, vainottiin kivittämällä. Minun kuulijani ensin kummastelivat, sitte nauroivat. Minä aloin uudestaan, vaan he ivasivat minua ja pilkkasivat minun Jumalaani ja pimittivät minun valoisen taivaani kevytmielisellä leikinlaskulla. Jottei aikaa turhaan kuluisi, vetäydyin minä pois heidän paristansa."
Hindulainen huokasi syvään ja sanoi: "Ihminen on ihmisen pahin vihollinen, veli."
Baltasar oli hetkisen miettiväisenä vaiti.
"Minä vakavasti tutkiskelin syytä, miks'en minä ollut onnistunut", alkoi hän uudestaan. "Vähän matkaa ylempänä Niilin varrella, päivänmatkan päässä Aleksandriasta on kylä, jossa asuu karjan hoitajia ja puutarhan viljelijöitä. Minä vuokrasin veneen ja läksin sinne. Illan tullen kutsuin ihmiset kokoon, miehet ja naiset, köyhistäkin köyhimmät. Minä saarnasin heille samaa kuin Brukeionissa. He eivät nauraneet. Seuraavana iltana minä puhuin uudestaan, ja he uskoivat ja iloitsivat ja levittivät uutta sanomaa laajalti. Kolmantena iltana he kokoutuivat rukoilemaan. Palasin sitten kaupunkiin. Lipuessani jokea pitkin myötävirtaan tähtien valossa, jotka eivät olleet minusta koskaan näyttäneet niin kirkkailta eikä niin lähellä olevilta, sepitin itselleni tämän totuuden: Jos tahdot saada aikaan jotakin parannusta, älä mene ylhäisten äläkä rikkaiden luo; mene ennemmin niiden luo, joiden ilopikarit ovat tyhjinä, köyhäin ja alhaisten luo. Samalla tein myöskin työsuunnitelman ja pyhitin elämäni sen toimeen panemiseen. Ensinnä ryhdyin turvaamaan suurta omaisuuttani, niin että sen tulot olisivat varmassa tallessa ja aina valmiina kärsiväisten avuksi. Siitä päivästä saakka minä, hyvät veljet, matkustelin ylös alas pitkin Niiliä, saarnaellen sen varsilla asuville heimoille Jumalasta, hurskaasta elämästä ja taivaassa odottavasta palkinnosta. Olen tehnyt hyvää; minkä verran, minun ei sovi kertoa.