Vekkulit ja kekkulit. Antero Warelius
on lempeyttä,
Sydämessä siveyttä.
Ralla, la, la, j.n.e.
VARONEN: Kah! Sorvi veljeni, mitäs taas niin murheelliseksi muutuit, juuri tyttöjen punasista poskista ja lempiästä luonnosta laulaessamme; ahaa, jo ymmärrän – — —
PALOVIINUS: Jo minäkin ymmärrän; "snaju, snaju" sanoi Eksaminanteri, kun ei hän taitanut muuta. – — Ei koskaan olisi tarve likkojen poskista eikä lempeydestä huolia, mutta ainoastaan juoda ja laulaa (nostaa lasiansa):
Eukko Noah, eukko Noah
Oli kelpo nais:
Antoi äijän juoda;
Toista käski tuoda:
Naisin miekin, naisin miekin,
Semmoisen, jos sais.
Ei hän naukun', ei hän naukun':
"Älä, ukkoni!
Liian paljon maista."
Vaan hän kaikellaista
Oltta, viinaa, oltta, viinaa
Pöydäll' laitteli.
RINNUSTELIAIN: Sorvi rukalla on varmaan ollut pahat pulat jonkun tyttösen kanssa; mutta saakeli soikoon! Kyllä me hänen niistä päästämme. Jutteles, veli pyhä, mikä sinun on – Onko kultalintusesi ylpeä? niin – — —
AATAMI: Ei! mutta ollaan me tästä puhumatta. Kullakin on surunsa ja ristinsä; – minulla minun osani! Te olette vielä huolettomia ja leikkisiä veikkoja, olette onnellisia, minua taas on jo ehtinyt kohdella jokin, jota ei voi juuri olla mieleensä panemattakaan.
VARONEN: Niin, niin: olet rakastunut tyttöön, joka sitten on osannut kuolla, tai ottaa toisen, sinua rikkaamman?
PALOVIINUS: Ohoo! vai rakkaudesta tosissansa! Älä, veli kulta, sentään meitäkään luule eilisen teeren pojiksi siinä asiassa. Minä tiedän kyllä, miten on äkäyttävää, kun täytyy jonkun kauvan hyväillyn likkansa jättää, vaikken kuitenkaan semmoisten vehkeitten vuoksi hirttämään viitsisi mennä itseäni.
AATAMI (taputtaen Paloviinusta olkapäälle): Vai tiedät sinäkin; ja minä luulin ettei semmoinen hulivili ollenkaan taitaisi rakastaa muita, kuin jos juuri Noakin eukkoa.
PALOVIINUS: Ai, et sinä tiedä – Min' olen kumminkin kymmenen kertaa ollut varsin naimisen kieppeissä. Esimerkiksi – — —
VARONEN: Älä sinä rupee naima-retkiäsi kertomaan. Tiedämmehän muutenkin, että ne ovat kuin sinä itsekin.
RINNUSTELIAIN: Niin aina: parempi jos minä rupeaisin illan kuluksi puhumaan, kuinka monta kertaa olen puotiherroille ja merimiehille selkään antanut —
PALOVIINUS: Ja kuinka monta kuhloa saanut omaan otsaasi.
VARONEN (menee Aatamin kanssa vähän erilleen toisista, jotka jäävät lasejansa holhoomaan): Kylläpä sinun näkyy aika lailla työtä saaneen tässä talossa tehdyksi, vaikka vuoden vasta olet ollut; mutta koskas ruvennet uljaampia huoneita laittamaan, että edes nähtäisiin herroja tässä asuvan? Sitten kaiketi vasta, kun emäntää aiot tuoda.
AATAMI (surullisesti): Emännän tuomista taidetaan liian kauvan saada odottaa.
VARONEN: Älä pahaksu, vaikka taas tulin ajatuksesi surullisiin asioihin johdattaneeksi. Mutta, veikkoseni! puhu edes minulle kahdenkesken, kuinka laitasi on: jos vaan jotenkin voin auttaa tai taidan edes lohduttaa sinua, niin teen mitä hyvänsä. Ja nuo kumppaninikaan eivät suinkaan ole niin peräti hulivilejä, kuin kukaties luulet, ja kuin nyt näyttävät, kosk' on kaksi lakkia päässä.
AATAMI: Mitäs hullujasi! Tottahan minäkin tunnen Helsingin ylioppilasten luontoa. Näyttäivät kyllä välisti vallattomiksi, mikä milläkin lailla, vaan sentään eivät koskaan, jos asiat vaativat, kiellä apuansa, missä sitä tarvitaan johonkin hyvään. Mutta min' en luule juuri tarvitsevani apua enkä lohdutustakaan, kosk' en ole missään hädässä. Kuitenkin jos tahdot, juttelen kyllä, että – — —
VARONEN: Että emäntä on tältä talolta kuollut peräti varhain?
AATAMI: Ei maar; jos olisikin kuollut, mutta pahempi – — —
VARONEN: Pahempi kuin, vaikka elääkin, ei tule näin vähäiseen taloon.
AATAMI: Niin taikk'ei päästetä. Isän sana on kanssa jotakin.
PALOVIINUS: Sorvi! tuolla tuodaan sinulle kirjettä – — No, sinun ei tarvitse peljätä nuhde-saarnoja isältä eikä karhun myrinöitä ravintoherroilta, niinkuin meitin raukkojen Helsingissä.
(Täll'aikaa lähtee Aatami kirjettänsä ottamaan).
Entiset, paitsi Aatamia.
VARONEN: Jopa sain tietää, mikä isäntäämme surettaa. Morsiamensa isä – — —
RINNUSTELIAIN: Isää ei pitäisi yhdelläkään naitavalla tytöllä oleman.
PALOVIINUS: Oikein sanottu (rupee laulamaan, ja toiset yhdistyvät.
Sävel: "Joachim uti Babylon").
Oi! olis mailmassa tyttöjä vaan
Ja poikia pulskia kanssa,
Laulaisimme :,:
"Hurraa" riemuiten;
Muttapa hittoko se säätänyt lie
Äijiä nurisevi äyskeleviä
Neitoin vahdiks'. :,:
Voi, kuin harmittaa!
Tyttö se ihana kun kukkainen,
Sulho se soria ja nuori
Toinen toistaan :,:
Syliin ottaisin;
Vaan ukko välillänsä estävä on,
(Rakkaus hänelle on tuntematon)
Väärä hirsi :,:
Nuorten onnelle.
Maan pääll' ei sopivaisempia
Yhtehen liittyä tahdo,
Luonnostansa :,:
Toistaan kaipaavia;
Ei toki isät tuota päähänsä saa,
Kuin tytön rahojakin avioittumaan
Lempi vaatii :,:
Yljän velkoihin.
Entiset. Pietari von Sorvi.
PIETARI: Vai niin, vai niin! Terveeksi (kätellään). – Hyvä kun ei minulla kumminkaan ole tyttäriä eikä tarvitse ollani kenellekään vääränä hirtenä. Mutta, paha polvi kun pitää tässä vielä vanhanakin rupeemani nuorten kanssa vekkuloitsemaan!
PALOVIINUS: Kas se on hyvä! Sitä hauskempi jota usiampi; täss' on lasi teitille.
PIETARI: Mitäs? En suinkaan minä laseja pitelemään mielestäni vanha ole.
VARONEN: Aa! vai aiotte tekin vasta ruveta likkoja naiskentelemaan ja isiä suututtelemaan; mutta mitä teitistä? – kun on tuo Peltolan kartano puhemiehenänne; jos pyytäisitte yhtä tytärtä, taritsisi isä vaikka neljää.
PIETARI: Niin eik' ole velkoja, joiden lauloitte yhtä rakkaasti liittyvän morsiusperintöön, kuin sulo neito jaloon nuorukaiseen.
VARONEN: Niin sepä pääyhdistys onkin koko naimisessa.
RINNUSTELIAIN: Kumminkin niinkauvan