Saloilta ja vesiltä: Metsästys- ja pyyntiretkiä. Onni Wetterhoff
lämmin höyry vipattaen kohosi muutamasta töntyrästä nietoksessa. Tuota lumiylännettä, joka oli aivan hänen likellä, luuli hän ensin kinoksen peittämäksi kiveksi. Hän tarkasteli kauvan ilmiötä, kunnes lopulta eroitti murisevaa ääntä, ja alkoi epäillä olevansa karhunpesän lähistössä. Hänellä oli muassaan luodikko, sitä tavallista laatua, jota talonpojat käyttävät, ja samanlaisella aseella oli Heinäkangaskin useita kontioita kaatanut; mutta se mies ei varmaan lie kertaakaan karhun lapaa maistanut, sillä tykkönään häneltä puuttui karhun into. Sellaisissa tapauksissa oli siihen aikaan hyvin tavallista, että Eero Mikonpoika Heinäkangas kutsuttiin, ja mieskin lähti suoraan hiihtää puhkaisemaan kuuluisan karhuntappajan luo. Empimättä sieppasi Eero "Könnin" seinältä, sukset eteisestä, ja niin sitä sitten mentiin hyvää vauhtia pitkin jäähileen peittämiä korkeita kinoksia. Jälkeen puolisen noin 4 aikana tulivat he perille, ja Eero huomasi heti, että mies oli oikeassa. Juurinensa kaatuneen kannon muodostamassa syvennyksessä makasi karhu kokonaan lumen peitossa. Pyssy ojennettuna kiersi hän ympäri pesän, vaan kontio ei näyttäynyt. Oravain ampuja seisoi paksun puurungon takana. Vihdoinkin asettui Eero kymmenen askeleen päähän pesästä ja ärjähteli kovasti, sillä seurauksella että hänen metsästyskumppalinsa pötki käpälämäkeen, vaan karhu ei äännähtänytkään. Karhu nukkuu aina sikeämmin lumirikkaina talvina, varsinkin kevättalvella hangen aikana. Eero huusi nyt toiselle, että taittaisi pitkän riu'un ja tulisi häntä auttamaan. Vastahakoisesti toimitti hän työnsä ja asettausi sitten taas puunrungon taa. Pyssy toisessa ja salko toisessa kädessä lähestyi Eero nyt pesää ja syöksi tarmonsa takaa salon kohti pesää. Samassa halkesikin hanki, luminietos kohosi ja kaksi suurta kontiota nousi levoltaan. Sydämmeen käynyt luoti kaasi toisen paikalle, vaan toinen pääsi kovaa hankea myöten pakenemaan. Puun takana seisoi oravain ampuja latattu kivääri vapisevassa kädessään, ja turhaan huusi hänelle Eero "ammu, ammu!" – Kaatunut karhu oli täysikasvuinen poika, vaan emä pääsi tiehensä. Työlääksi kävi Heinäkankaalle seurata sen jälkiä useita päiviä, kun hanki oli siksi kova, että useimmiten kantoi karhun; hienon lumisateen perästä kadotti hän jälet kerrassaan eikä karhun uutta pesää löytänyt. – "Jospahan Polle ja Kepi olisivat elossa olleet", sanoi hän, "niin ei se olisi koskaan pelastunut." – Seuraavana talvena ampui Heinäkangas Hattulan metsästä kaksi kontiota, joista hän arveli toista samaksi emokarhuksi.
Talon emäntä, iäkkään karhuntappajan tytär, tarjosi meille kahvea, jonka juotuamme ja sen hyvyyttä ylistettyämme, kysyimme ukolta, eikö hän ollut väsynyt tuosta alinomaisesta kertomisesta, jota usein vielä olimme kysymyksillämme keskeyttäneet ja pöytäkirjaa kirjoittaessa viivyttäneet. Nauraen vastasi hän: "Jos metsissä vielä löytyisi karhuja, niin saisin niiden metsästämisen ehkä jättää nuorempien miesten huoleksi, vaan vielä sentään jaksan kertoa muistelmani saloilta."
Hän kertoi nyt kahdeksan päivän kuluessa saaneensa kaikki neljä karhua hengeltä. Yhdellä niistä oli emonsa vihainen luonne, ja jolleivät nuo rohkeat koirat olisi sitä niin äkäisesti ahdistelleet, olisi metsästäjälle eräänä päivänä käynyt huonosti, kun hän sitä pahoin haavoitti. Toista ajoi hän takaa halki Vanajan pitäjän ja saikin sen kaadetuksi Janakkalassa. Viisi kontiota ampui hän sillä kertaa yhdentoista päivän kuluessa, ja samana talvena vielä toiset viisi.
P. E. muistutti Heinäkankaan kerran maininneen että muudan karhu oli häntä pahoin haavoittanut. Siitä tapahtumasta luuli ukko jo viime kerralla kertoneensa.
Hän pyysi meitä koettelemaan noita syviä arpia hänen vasemmassa käsivarressaan ja reidessään, antakaamme hänen itsensä kertoa.
"Kauniina päivänä vähää ennen Tuomaanmessua lähdin Pollen kanssa Harvialan sydänmaille otsoa etsimään. Lunta satoi sinä talvena myöhään; vaikka pakkasia oli ollutkin kauan, niin oli lumi vaippa vielä ohkainen. Polle oli jo harjautunut erittäin taitavaksi ja sai aina vapaasti juoksennella metsässä, näköpiirin ulkopuolelle ei se sentään koskaan poistunut. Suuria oksattomia honkia kasvavalla hiekkakankaalla huomasin sen kontiota vainuavan. Tuo viisas eläin oli jo niin oppinut, ett'ei se makaavaa karhua haukkunut, ennenkuin olin ampunut. Metsästysinnosta vapisi Pollen koko ruumis, kun se hiljalleen hiipien soi minun mennä ohitsensa. Vähän matkaa kulettuani näin karhun 40:nen askeleen päässä. Hietikkoon oli se kaivanut kuopan ja osa päätä ja selkää näkyi selvästi. Minusta näytti kuin sen minuun päin oleva silmä olisi ollut auki. Kun se makasi siinä niin sikeästi ja antoi minun tulla niin lähelle itseään, vaikka se ei nukkunut, aloin heti epäillä, että se oli emä poikineen. Karhulla on erittäin hieno vainu ja hyvä kuulo. Talven alussa on perin vaikeaa tavoittaa yksinäinen karhu pesästään; mutta paljoa helpompi on lähestyä emokarhua, jolla on varjeltavat penikat. – Ensin sihtasin silmään; vaan onnettomuudekseni luovuin tuosta ensimmäisestä ja paraimmasta tuumastani, joka päähäni juolahti, ja ojensin nyt pyssyn siihen kohtaan, jossa luulin sydämen olevan. Kussa pyssy laukesi hyökkäsi Pollekin pesälle, ja kontio kapsahti ylös ja syöksi suoraan minua kohden. Muuta neuvoa en keksinyt kuin juosta pakoon. Karhu oli haavoittunut ja pysyin kauan aikaa kaksi syltää edellä. Hätäni yhä eneni, kun Polle ei tullutkaan avukseni, kuten tavallisesti; mutta tälläkin kertaa sain kiittää koiraani pelastumisestani. Polle kuritteli pesässä noita lähes vuoden vanhoja penikoita, ja kun ne alkoivat kovin parahdella kääntyi emä niitä puolustamaan. Nyt pysähdyin heti ja latasin pyssyni. Polle piti urheasti puoltansa, ja kun pyssyni olin saanut reilaan oli kontio vaeltanut tiehensä ja heittänyt penikkansa siihen; josta arvasin sen olevan pahoin haavoittuneen. Pennut yrittivät seurata emäänsä, vaan siitä esti ne Polle, joka armahtamatta puri niitä. Ampuakaan en uskaltanut, kun pelkäsin emän laukauksen kuultuaan äkkiarvaamatta syöksyvän minun turvattoman päälle; sitäpaitse peloitti sekin, että luoti sattuisi Polleen, joka kuppuroitsi noiden tuimien nulikkojen kanssa. Kuten tavallista oli muassani laukussa pieni kirves, jolla nyt naksauttelin pennut kuoliaaksi."
"Pesällä näin että kuula oli ensin hiipaissut hiekkaan, ja siis heikontuneella vauhdilla käynyt karhuun. Jos olisin ampunut silmään, kuten ensin tähtäsin, niin olisi otus paikalle jäänyt. – Olipa aivan paraiksi työtä noita kahta karhunpentua kotiini kylään kantaessa."
"Seuraavana päivänä lähdin Pollen ja minun ikäiseni ystäväni renki-Jussin kanssa metsään haavoitettua emokarhua vainoamaan. Se oli kulkenut pari virstaa, ja löytäessäni oli se pienellä kummulla kasvavan kuusen juurella. Haavoitettuna kun oli, päästi se minut 30 askeleen päähän. – Kun se näytti yrittävän lähteä liikkeelle, niin ammuin minä mäkeä ylöspäin etulavan taakse. Lauaistuani pyssyn syöksyi karhu heti ruudin savua kohden. Pyörähdin ottamaan Jussin pyssyä, vaan hän juoksi jo minkä ennätti ja oli jo monta syltää minusta. Äkkiä harppasin muutamia pitkiä hyppyjä syrjään ja möristen seurasi nyt karhu Jussi poloista, joka kauhistuksissaan kääntyi ympäri, ampui päin mäntyyn ja lähti taas käpälämäkeen. Tuskallisella äänellä huusi hän useita kertoja: 'Isäntä, älkää jättäkö minua!' – Latatessani lähdin kontiota seuraamaan, jolloin näin veripilkkuja karhunjälillä ja olin siis uudelleen sitä haavoittanut. Kovasti ahdistaen sai Polle sen pakosalle, ennenkuin ehdin saada pyssyni latinkiin, ja sitten kun ajo oli mennyt kuulumattomiin ja koira palasi luoksemme, lähdimme takaisin kylään, johon ei ollutkaan enempää kuin kolme neljännestä."
"Hienosti sateli lunta, kun kuusikymmentäviisi vuotta vanhan isäni ja Jussin kanssa lähdin tuota pahasisuista emokarhua lopettamaan. Muutamia satoja syliä siltä paikalta, mihin sen päivää ennen olimme jättäneet, emme enää verta jäliltä löytäneet. Parisen virstaa eteenpäin kulettuamme ilmoitti Polle, että olimme sitä lähellä; nyt jätin minä molemmat seuraajani Pollen kanssa hiljalleen jälessä tulemaan ja lähdin yksinäni eteenpäin kävelemään. Täytyi panna koiralle kaulavitjat, sillä se ei mitenkään olisi minua laskenut yksinäni menemään. Pamauksen kuultuaan tuli heidän, samalla kun laskivat koiran irti, kiiruhtaa paikalle. – Hetkisen kulettuani näin jälkien poikkeavan tuulen kaatamain korpikuusten muodostamaan murrokkoon, joka muodosti laajan ja synkeän piilopaikan. Hapusin varovaisesti muutamaa kaatunutta puunrunkoa myöten ja näin vihdoin kontion makaavan alapuolellani lahonneen ja sammaltaneen puunrungon vierellä. Varmaan oli se jo huomannut läsnäoloni ja oli yrittämäisillään uudelleen pakoon, kun pyssyni suoraan