Todellinen aatelismies. Weyman Stanley John
tarjoutui hankkimaan, sanoen että hän tunsi juuri minulle sopivat miehet. Minä pyysin häntä kuitenkin palkkaamaan ainoastaan kaksi, ollen kyllin viisas asettaakseni itseni kokonaan hänen käsiinsä. Ja annettuani sitten hänelle rahaa, jotta hän voisi hankkia itselleen hevosen – panin ehdoksi että toisilla miehillä tuli olla omat hevosensa – ja määrättyäni paikan, missä kohtaisimme toisemme heti puolenpäivän jälkeen, erosin hänestä ja menin pois jotensakin alakuloisena.
Sillä aloin nähdä, ettei kuningas ollut arvioinut liian suureksi aiotun yrityksen vaaroja, johon ainoastaan epätoivoisten ja kovaosaisten miesten saattoi odottaa ryhtyvän. Oivaltaen tämän, samoinkuin senkin siitä selvästi johtuvan seikan, että minulla oli yhtä paljon peljättävää oman seurueeni kuin vihollisen puolelta, katsoin varsin vähillä toiveilla edessäni olevaa matkaa, jonka jokainen päivä ja jokainen tunti sälyttäisi päälleni yhä raskaamman pelon ja vastuunalaisuuden taakan.
Oli kuitenkin liian myöhäistä peräytyä, ja siksi jatkoin valmistuksiani, joskaan en iloisin, niin kuitenkin päättäväisin mielin. Asesepällä, jonka talossa asuin, terotutin miekkani ja laitatin pistoolini kuntoon, ja hän toimitti minulle tämän viimeisen palveluksen samalla hyväntahtoisuudella, mitä hän kaikessa oli osottanut minua kohtaan. Etsin ja palkkasin kaksi vankkaa miestä, joitten luotettavaisuudesta en paljon tiennyt, mutta jotka olivat siitä hyviä, että heillä oli hevoset. Lisäksi ostin itse kaksi talutettavaa hevosta neitiä ja hänen seuranaistaan varten. Kun olin hankkinut vielä muitakin välttämättömiä tarpeita, olivat rahavarani täten vähentyneet kahteensataan kymmeneen kruunuun. Minulla oli kova aprikoiminen siitä, miten säilyttäisin tämän rahasummani niin, että se olisi varmassa turvassa ja sentään aina käytettävissäni. Kysyin viimein neuvoa ystävältäni asesepältä, joka kehotti minua kätkemään sata kruunua hattuuni ja laittoi siihen taitavasti niille sijan. Kun hattu oli teräksellä vuorattu, ei siinä ollutkaan suurta vaikeutta. Toisen sadan ompelin satulatäytteeseeni ja loput sijotin kukkarooni satunnaisia tarpeita varten.
Sataa tihutteli hiljalleen, kun vähän jälkeen puolenpäivän vaelsin pohjoisporttia kohti miesteni seuraamana. Kadulla oli niin paljon kulkijoita kumpaankin suuntaan, ettei kulkueemme herättänyt mitään huomiota, eikä olisi herättänyt, vaikka meitä olisi ollut kaksi kertaa niin monta. Kun saavuimme määräpaikalle, joka oli noin neljännestunnin matkan päässä portin ulkopuolella, oli Fresnoy jo siellä, pitäen sadetta suuren rautatammen katveessa. Hänellä oli mukanaan neljä ratsumiestä, ja nähtyään meidän tulevan ratsasti hän meitä vastaan huutaen raikkaasti: "Tervetuloa, herra kapteeni!"
"Tervetuloa vain", vastasin minä, pysäyttäen Cidin äkkiä vähän erilleen hänestä. "Mutta ketä nuo ovat, Fresnoy?" ja minä viittasin ratsastusraipallani hänen neljää toveriaan.
Hän yritti suoriutua asiasta naurulla. "Oh, nuoko?" sanoi hän. "Se on pian selitetty. Evankelistat eivät halunneet erota toisistaan, toin heidät senvuoksi kaikki – Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen – ajatellen, ettette te ehkä olisi onnistunut hankkimaan miehiänne. Ja voin taata, ettei teillä koskaan ole ollut sen rohkeampia poikia jälessänne!"
Todellakin nuo neljä näyttivät olevan paatuneimpia pukareita mitä koskaan olin nähnyt edessäni, ja minä käsitin, ettei minun sopinut epäröidä. "Kaksi tahi ei yhtään, Fresnoy", sanoin lujasti. "Kaksi pyysin teitä hankkimaan, ja kaksi minä otan – Matteuksen ja Markuksen tahi Luukkaan ja Johanneksen, miten vain haluatte."
"On sääli hajottaa kumppanuskuntaa", sanoi hän mulkoillen karsaasti.
"Jos ei muu ole esteenä", tokaisin minä, "niin toinen minun miehistäni on nimeltään Johannes. Ja voimmehan ristiä toisen Luukkaaksi, jos asia on sillä autettu."
"Nämä miehet ovat olleet Condén prinssin palveluksessa", mumisi hän nyrpeästi.
"Condén prinssi otti joskus palvelukseensa omituisia miehiä", vastasin minä katsoen häntä suoraan silmiin, "niinkuin meidän kaikkien täytyy joskus tehdä. Siitä ei siis sen enempää. Me otamme Matteuksen ja Markuksen. Toiset saatte laskea menemään."
Hän näytti horjuvan hetken, ikäänkuin aikoisi olla tottelematta, mutta tarkemmin ajateltuaan hän pyysi miehiä palaamaan takaisin. Ja kun olin lahjottanut kummallekin hopearahan, menivät he tiehensä hiukan kiroiltuaan, mutta sentään jotensakin leppyisinä. Sitten Fresnoy tahtoi lähdettäväksi heti matkaan, mutta minä määräsin odottamaan, kunnes nuo kaksi olivat poissa näkyvistä, sillä halusin olla varma siitä, etteivät ne lähtisi meitä seuraamaan.
Luulen, että istuessamme siinä ratsujemme selässä sateessa – sillä rautatammipensas ei riittänyt suojaamaan meitä kaikkia – muodostimme niin surkean näköisen joukon kuin konsanaan on ollut lähdössä naista pelastamaan. Enkä voinut olla tuntematta surua silmätessäni tuota nyt komennuksessani olevaa väkeä. Koko joukossa oli tuskin yhtä ehjää vaatekappaletta, ja kolmella ritarillani oli vain yksi kannus kullakin. Näitten vajavuuksien lisäksi oli meillä kaksi turvonnutta silmää, toinen niistä Fresnoyn, ja yksi rikkilyöty nenä. Matteuksen hevosella ei ollut häntäjouhia, ja mikä oli vielä huomattavampaa, sen ratsastaja oli, kuten nyt huomasin, umpikuuro. Markuksen miekka oli huotraton ja suitset tavallista hamppuköyttä. Yhden seikan minä huomasin, josta olin hyvilläni. Minun tuomani miehet katsoivat karsaasti Fresnoyn mukana tulleisiin, ja nämä vastasivat luimisteluun korkojen kanssa. Tähän välien kireyteen ja miekkani mittaan perustuivat nyt kaikki toiveeni turvallisuudesta ja muustakin. Sen varaan oli nyt uskallettava ei ainoastaan oma henkeni – mikä tulevaisuudentoiveisiini katsoen ei ollut kovinkaan suuriarvoinen – vaan lisäksi nuoren, avuttoman ja toistaiseksi tuntemattoman nuoren naisen elämä ja kunnia.
Eikä siinä kyllin, että nämä miehet olivat painamassa mieltäni, vaan minun täytyi vielä lisätä taakkaani koettamalla peittää pelkoani ja epäilyksiäni iloisella ulkonäöllä ja käytöksellä. Pidin seuralaisilleni lyhyen puheen, ja vastaukseksi vannoi joka mies seisovansa puolellani viimeiseen hengenvetoon saakka. Sitten annoin määräyksen ja me lähdimme liikkeelle, Fresnoy ja minä edellä, Luukas ja Johannes perässämme taluttaen irtonaisia hevosia, ja kaksi muuta jälkijoukkona.
Kun sadetta yhä riitti ja luonto niillä seuduin oli kolkkoa ja yksitoikkoista kauniillakin ilmalla, niin tunsin rohkeuteni vähenevän mitä pitemmälle päivä kului. Vastuunalaisuuteni alkoi tuntua yhä suuremmalta mitä useammin silmäilin seuruettani, ja Fresnoy ahdisti minua yhtämittaa kyselemällä suunnitelmiani, niin ettei pahin vihollisenikaan olisi voinut toivottaa minulle epämieluisampaa matkatoveria.
"Kuulkaas", murahti hän noin neljä penikulmaa kuljettuamme, "te ette ole vielä sanonut minulle missä olemme yötä. Te kuljette niin hitaasti, että…"
"Minä säästän hevosia", vastasin lyhyeen. "Huomenna on meillä pitkä päivä edessä."
"Teidän hevosenne näyttää kyllä kykenevältä kestämään viikonkin päivät", virnisteli hän, heittäen ilkeän silmäyksen sardinialaiseen, joka tosiaan oli paremmassa kunnossa kuin isäntänsä. "On se ainakin kyllin kiiltävä."
"Se on yhtä hyvä kuin miltä se näyttääkin", vastasin minä hiukan närkästyneenä hänen sävystään.
"On tässä joukossa parempikin", virkkoi hän.
"Minä en ainakaan sellaista näe", sanoin minä. Olin jo silmäillyt joukkueeni ratsuja ja tullut vakuutetuksi, että vaikka ne olivatkin rumia ja ruokkoamattomia, olivat ne kuitenkin tehtävänsä tasalla. Mutta mitään erikoisia ansioita en ollut niissä huomannut. Katselin nyt niitä uudestaan ja tulin samaan johtopäätökseen, nimittäin, että – ottamatta lukuun tiuhtihevosia, jotka olin valinnut verrattain huolellisesti – ei yksikään niistä pystynyt kilpailemaan Cidin kanssa nopeudessa eikä ulkonäössä. Sen sanoinkin Fresnoylle.
"Haluaisitteko koettaa?" sanoi hän ivallisesti.
Minä nauroin ja sanoin: "Jos luulette, että rupeaisin väsyttämään hevosiamme kilpa-ajolla, kun edessämme on sellainen tehtävä, niin erehdytte, Fresnoy. En ole enää nulikka."
"Ei tässä kilpa-ajon tarvitse tulla kysymykseenkään", vastasi hän levollisemmin. "Teidän ei tarvitse muuta kuin