Säätynsä uhri. Edith Wharton
nyt minä ymmärrän, miksi te niin harrastatte amerikkakirjallisuutta!" huudahti Selden, äänessä mitä peittämättömimmän ihailun vivahdus, mutta Lilyn punastuminen, jonka tuo sutkaus aiheutti, esti Seldenin jatkamasta samaan suuntaan.
Lilyn hämilleenjoutuminen oli Seldenille niin uutta, että hän oli hetken ajan hämmästyksen vallassa, mikä toi hänen mieleensä joukon mahdollisuuksia. Mutta Lily rupesi kohteliaasti puolustamaan hämminkiään, sanoen, kun sen aiheuttaja läheni: "Siksi minä juuri odotin teitä – kiittääkseni teitä siitä, että olette niin usein ollut minulle apuna!"
"Siitä te tuskin voitte selviytyä näin lyhyessä ajassa", sanoi Selden, kun Trenorin tyttäret huomasivat Miss Bartin; ja kun tämä vastasi heidän meluisaan tervehdykseensä, lisäsi Selden nopeasti: "Tahdotteko käyttää iltapäivänne siihen? Te tiedätte, että minun täytyy lähteä huomenaamuna. Mennään kävelemään ja siellä te voitte kiitellä mielenne mukaan."
VI
Iltapäivä oli ihana. Ei tuntunut tuulen hengähdystäkään, ja Amerikan syksyn kirkkautta vaimensi auer sitä kuitenkaan sumentamatta.
Puiston puiden siimeksessä oli jo hieman viileää, mutta sitä mukaa kuin maaperä kohosi, ilma kävi kirkkaammaksi, ja noustessaan pitkän matkan rinteitä Lily ja hänen toverinsa joutuivat myöhäisen kesän piiriin. Polku kiemurteli puiden varjostaman niityn poikki; sitten se upposi astereita ja orjantappurapensaita kasvavaan kujanteeseen, mistä ohuen lehtiverhon läpi seutu laajeni idyllimäisenä.
Ylempänä solasta näkyi yhä tiheämpiä sananjalkaryhmiä ja varjoisien rinteiden tuoresta vihreyttä. Puut alkoivat reunustaa sitä ja varjo syveni pyökkikujan hämäräksi. Puun rungot olivat erillään, vain hieman kasvoi alusmetsää. Polku kulki pitkin metsänreunaa, siellä täällä sivuuttaen aurinkoisen laidunmaan tai hedelmätarhan.
Lily ei ollut oikein luonnontuntija, mutta hän ihaili suuresti sen omituisuutta ja saattoi olla hyvin herkkä luonnon tarjoamalle näylle, joka oli sopiva tausta hänen omille tunteilleen. Hänen alapuolellaan leviävä maisema näytti kuvastavan hänen omaa mielialaansa ja hän löysi jotain omasta itsestään sen rauhassa ja sen vapaassa laajuudessa. Läheisillä rinteillä helottivat vaahterat kuin tuliroviot, alempana oli harmaita hedelmätarharyhmiä ja siellä täällä myöhäistä tammirivien vihreää. Pari kolme maalaistaloa näkyi omenapuiden varjossa ja erään kylän kirkon valkoinen puutorni näkyi mäen takaa, kun taas alempana autereessa häämötti valtatie peltojen välillä.
"Istutaan tähän", ehdotti Selden heidän saapuessaan avonaiselle kallionkielekkeelle, jonka yläpuolella pyökit kohosivat jyrkästi sammaleisten vierinkivien välissä.
Lily istuutui kalliolle, posket hehkuen pitkästä kiipeämisestä. Hän istui hiljaa, suu raollaan nousun jännityksestä, rauhallisesti tarkastellen maiseman katkonaisia piirteitä. Selden ojentautui pitkäkseen nurmikolle hänen jalkojensa juureen suojaten kasvojaan hatullaan vinosti tulevia auringonsäteitä vastaan ja kiertäen kätensä päänsä alle, jonka hän nojasi kalliota vastaan. Hänellä ei ollut halua saada Lily puhumaan; tämän hiljaisuus tuntui olevan osa luonnon yleisestä rauhasta ja sopusoinnusta. Selden tunsi omassa mielessään vain uneliasta mielihyvää, joka verhosi tunteen voimakkaita kuohuja kuten syyskuun auer verhosi maisemaa heidän jalkojensa juuressa. Mutta Lilyn mielen, niin rauhalliselta kuin hän ulkonaisesti näyttikin, täytti ajatustulva. Hänessä oli tällä hetkellä kaksi elämää: toinen huokui syvää rauhaa ja iloa, toinen haukkoi ilmaa pelon mustassa vankilassa. Mutta vähitellen vangin läähätys heikkeni, tai tuo toinen puoli kiinnitti siihen vähemmän huomiota: taivaanranta avartui, taivas yleni ja henki valmistautui vapaana lentämään.
Hän ei olisi itse voinut selittää sitä keveyden tunnetta, joka näytti nostavan hänet jalkojensa juuressa olevan auringon valaiseman maailman yläpuolelle. Hän ihmetteli, oliko se rakkautta vai pelkkää onnellisten ajatusten ja tunteiden satunnaista yhtymistä? Miten paljon siitä oli ihanan iltapäivän lumouksen, metsän tuoksun ja tyhjyyden ajatuksesta pakenemisen ansiota? Lilyllä ei ollut mitään määrättyä kokemusta, minkä avulla saada selville tunteidensa laatu. Hän oli useita kertoja ollut rakastunut omaisuuteen tai virkauraan, mutta vain yhden kerran mieheen. Siitä oli jo vuosia, se oli hänen seuraelämään osanottonsa ensimmäisiä aikoja, jolloin eräs nuori aatelismies nimeltä Herbert Melson, sinisilmäinen ja kiehkuratukkainen, sytytti hänet romanttiseen intohimoon. Mutta tämä aikaisempi tunnesisältö ei ollut verrattavissa nykyiseen; ainoa vertailukohta oli helppouden, vapautumisen tunne, jota hän muisteli tunteneensa valssin pyörteessä tai kasvihuoneen yksinäisyydessä tuon lyhyen nuoruudenromaaninsa kestäessä. Hän ei ollut tähän saakka tuntenut uudelleen tuota keveyttä, tuota vapauden hehkua. Mutta nyt se oli jotakin enempää kuin veren sokeaa hapuilemista. Omituista viehätystä hänen tunteelleen Seldeniä kohtaan antoi se, että Lily ymmärsi sen; hän saattoi sormellaan koskettaa sen ketjun jokaista rengasta, joka veti heitä yhteen. Vaikka Seldenin populariteetti oli rauhallista lajia, jota hänen ystävänsä pikemminkin tunsivat kuin toitottivat julki, ei Lily ollut koskaan erehtynyt pitämään hänen vaatimattomuuttaan vähäpätöisyytenä ja lahjattomuutena. Seldenin arvossapidettyä sivistyneisyyttä pidettiin yleensä pienenä haittana kevyelle seurustelulle, mutta Lilyä, joka oli ylpeä laajana pidetystä kirjallisuuden tuntemisestaan ja joka kuljetti matkalaukussaan aina mukanaan Omar Khayamia, tämä miellytti ja hän tunsi, missä arvossa sitä olisi pidetty seuraelämässä, jonka sivistys olisi ollut vanhempi. Yksi Seldenin kykyjä oli sitäpaitsi se, että hän käsitti asemansa. Hänessä oli mielen ylevyyttä, joka kohotti hänet päätä korkeammalle muuta kansaa, noita samaan kaavaan valettuja hämäriä olentoja, ja muodottomien tyyppien maassa hän näytti kuuluvan erikoiseen rotuun ja kantavan keskitetyn menneisyyden leimaa. Rehentelevät henkilöt pitivät häntä hieman kuivana, ja hyvin nuoret tytöt purevan ivallisena. Mutta ystävällisen erillään pysyttelemisen ilme, joka oli mahdollisimman kaukana persoonallisen edun tavoittelusta, herätti eniten Lilyn mielenkiintoa. Kaikki oli Seldenissä sopusoinnussa Lilyn maun herkän aineksen kanssa, yksin se hieno ivakin, jolla hän suhtautui siihenkin, mikä Lilystä näytti pyhimmältä. Lily ihaili häntä eniten ehkä siksi, että hän osoitti yhtä selvää ylemmyyden tunnetta kuin rikkain mies, mitä Lily oli koskaan kohdannut.
Tämän ajatuksen itsetiedotonta jatkamista se oli, joka sai Lilyn sanomaan naurahtaen: "Olen rikkonut tänään teidän takianne kaksi sopimusta. Kuinka monta te olette rikkonut minun takiani?"
"En yhtään", sanoi Selden rauhallisesti. "Ainoan sopimukseni Bellomontissa olen tehnyt teidän kanssanne."
Lily katseli häntä, hieno hymy huulillaan.
"Tulitteko todellakin Bellomontiin katsomaan minua?"
"Tietysti tulin."
Selden näytti vaipuvan mietteisiin. "Miksi?" kuiskasi Lily äänenpainolla, joka oli aivan vapaa keimailusta.
"Koska te olette niin ihmeellinen nähtävä. Minun tekee aina mieleni nähdä, mitä te teette."
"Kuinka te tiedätte, mitä minä tekisin, ellette olisi täällä?"
Selden hymyili. "En minä ole niin itserakas, että kuvittelisin tuloni muuttaneen teidän toimianne hiuskarvaakaan."
"Typeryyttä – enhän minä tietenkään voisi olla kävelyretkellä kanssanne, jos te ette olisi täällä."
"Eipä ei; mutta teidän kävelyretkenne minun kanssani on vain eräs toinen tapa käyttää ainestanne. Te olette taiteilija ja minä satun olemaan väripalanen, jota te käytätte tänään. Teidän taitavuutenne tulee siinäkin näkyviin, että te kykenette saamaan aikaan ennakolta mietittyjä vaikutuksia sattumalta."
Lily hymyili myöskin. Seldenin sanat olivat liian sattuvia ollakseen herättämättä hänen taipumustaan leikinlaskuun. Hän aikoi tosin käyttää Seldenin läsnäoloa hyvin määrätyn vaikutuksen aikaansaamiseksi tai oli se ainakin salainen tekosyy, jonka hän oli keksinyt rikkoakseen lupauksensa lähteä kävelemään Percy Grycen kanssa. Häntä oli joskus syytetty siitä, että hän oli liian innokas – Judy Trenorkin oli kehoittanut häntä kulkemaan hiljaa. No hyvä, hän ei tahtonut olla liian