Riita. Николай Гоголь
sen heti. Mutta Ivan Nikiforovitshin naamasta on vallan vaikea päättää, onko hän tyytyväinen vai suuttunut. Vaikkapa sattuu iloitsemaan, ei hän sitä ilmaise. Ivan Ivanovitsh on jonkun verran arkaluontoinen. Mutta Ivan Nikiforovitshin housut ovat niin suurissa poimuissa, että jos puhaltaisi ne ilmaa täyteen, niin mahtuisipa niihin koko talo kaikkine sivurakennuksineen. Ivan Ivanovitshilla on suuret, ilmehikkäät, tupakan väriset silmät ja V-kirjaimen kaltainen suu. Ivan Nikiforovitshin silmät ovat pienet, kellahtavat ja kokonaan uponneet tuuheiden kulmakarvain ja pulleiden poskien väliin; hänen nenänsä on kuin kypsä luumu. Jos Ivan Ivanovitsh tarjoo teille nuuskaa, niin hän aina ensin nuolaisee nuuskarasian kantta, koputtaa sitä sitten sormellaan ja ojentaa vihdoin rasian sanoen, jos olette tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, suomaan minulle kunnian?" mutta jollette ole tuttu: "Saanko pyytää, hyvä herra, vaikken tiedä nimeänne ja arvoanne, suomaan minulle kunnian?" Mutta Ivan Nikiforovitsh antaa teille nuuskasarvensa ilman muuta ja sanoo: "Olkaa hyvä." Sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh vihaavat kirppuja eivätkä anna yhdenkään juutalaisen mennä tavaroineen ohi ostamatta häneltä muutamia rasioita syöpäläisvoidetta, kuitenkin ensin haukuttuaan häntä siitä, että hän tunnustaa Mooseksen oppia.
Muuten, huolimatta muutamista eroavaisuuksista, ovat sekä Ivan Ivanovitsh että Ivan Nikiforovitsh kelpo ihmisiä.
II LUKU
josta käy selville, mitä Ivan Ivanovitsh halusi, mistä syntyi keskustelu Ivan Ivanovitshin ja Ivan Nikiforovitshin kesken ja miten se päättyi.
Aamulla – se tapahtui heinäkuussa – Ivan Ivanovitsh makasi katoksen alla. Päivä oli helteinen, ilma raskas ja sadetta tietävä. Ivan Ivanovitsh oli jo ennättänyt käydä niittomiesten luona kylässä, ennättänyt kysellä vastaan tulevilta talonpojilta ja akoilta, mistä, minne, mitenkä ja miksi. Hän lepäsi nyt matkastaan väsyneenä. Maatessaan hän katseli pitkän aikaa aittoja, pihamaata, vajoja, kanoja, jotka juoksentelivat pihalla, ja ajatteli itsekseen: "Hyvänen aika, millainen isäntä olenkaan! Mitäpä ei minulla olisi? Siipikarjaa, rakennuksia, viljaa, viinaa, sekä puhdistettua että makeata, ja mitä vain mieli tekee; puutarhassa on luumuja, päärynöitä, kaalia, papuja, unikkoja … Mitäpä ei minulla olisi? Tahtoisinpa todella tietää, mitä minulta puuttuu!"
Kyseltyään itseltään näin syvämietteisesti Ivan Ivanovitsh vaipui ajatuksiinsa. Sillä välin hänen katseensa etsi uusia esineitä, harhaili aidan yli Ivan Nikiforovitshin pihalle, jossa sen kahlehti huvittava näky. Laiha akka kantoi vanhoja vaatteita ulos ja ripusti ne köydelle tuulettumaan. Vanhanaikainen univormu kuluneine olkalappuineen ojensi pian hihansa ilmaan ja syleili kullalla kirjailtua naisten viittaa. Sitten ilmaantui vaakunanappinen aatelispuku, jonka kaulus oli koin syömä; valkoiset kashmirikankaasta tehdyt, tahraiset housut, jotka joskus olivat olleet Ivan Nikiforovitshin yllä, mutta nyt tuskin mahtuisivat hänen sormiinsa. Senjälkeen ripustettiin toiset, venäläisen l-kirjaimen muotoiset housut ja sininen kasakkanuttu, jonka Ivan Nikiforovitsh neuloutti noin parikymmentä vuotta sitten, jolloin hän valmistautui sotaväkeen ja antoi viiksiensä ruveta kasvamaan. Tätä seurasi toinen sotavarustus, miekka, joka terävänä kärkenä pisti ylös ilmaan. Jo liehuivat ruohonvihreän kauhtanan liepeet vaskisine, viidenkopeekan suuruisine nappeineen. Liepeitten välistä näkyi kultanauhainen liivi, jonka etumus oli kuvioitu. Liivin peitti pian isoäiti-vainajan vanha hame, jonka jokaiseen taskuun mahtui vesimeloni. Kaikki tämä yhdessä vaikutti Ivan Ivanovitshiin mieltäkiinnittävästi. Auringon säteet sattuivat milloin siniseen, milloin vihreään hihaan, milloin punaiseen kaulukseen, milloin kultaiseen nauhaan tai kimaltelivat miekan kärjessä, mikä vaikutti sen, että kaikki näytti hyvin omituiselta muistuttaen nukketeatteria, jota muutamat ympäri kulkevat henkilöt esittävät kylissä, etenkin, kun on paljon kansaa yhteen sullottuna katsomassa kultakruunuista Herodes-kuningasta tai vuohta taluttavaa Antoniusta; näyttämön takana vinkuu viulu ja mustalainen näppäilee sormilla huuliaan matkien rummun ääntä, mutta kohta menee päivä mailleen ja eteläisen yön tuore viileys laskeutuu huomaamatta lihavain maalaistyttöjen pyöreille hartioille ja täyteläisille rinnoille.
Pian kömpi akka aitasta ähkien ja laahaten selässään vanhaa satulaa, jonka jalustimet olivat rikki, pistolikotelot hajalla ja kultaompeleinen, vaskella silattu, muinoin tulipunainen päällys haalistunut.
"Siinäpä tyhmä akka!" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Kohta kai hän laahaa itse Ivan Nikiforovitshin ulos tuulettumaan!"
Ja totisesti: Ivan Ivanovitsh ei vallan pahasti erehtynytkään arveluissaan, sillä noin viiden minuutin kuluttua tulivat Ivan Nikiforovitshin nankinikankaiset housut näkyviin ottaen haltuunsa melkein toisen puolen pihamaata. Sitten akka kantoi ulos lakin ja pyssyn.
"Mitä tämä merkitsee?" ajatteli Ivan Ivanovitsh. "Minä en ole koskaan nähnyt pyssyä Ivan Nikiforovitshin luona. Mitä hän sillä tekee? Hän ei ammu, mutta pyssy pitää olla! Mitä varten hän sitä pitää? Ja niin mainio pyssy näyttää olevan! Minun on kauan jo tehnyt mieli sellaista. Kernaasti ottaisin tuon omakseni, jotta saisin huvitella itseäni ampumisella."
"Akka hoi!" huusi Ivan Ivanovitsh viittilöiden kädellään.
Akka tuli aidan luo.
"Mitä sinulla siinä on, eukkoseni?"
"Näettehän itsekin – pyssy."
"Mikä pyssy se on?"
"Kuka sen tietää? Olisipa se omani, niin ehkäpä tietäisin, mistä on tehty, mutta se on isännän pyssy."
Ivan Ivanovitsh nousi seisomaan, alkoi tarkastella pyssyä joka puolelta ja unohti aivan haukkua akkaa siitä, että hän oli tuonut sen, samoin kuin miekankin, ulos tuulettumaan.
"Se mahtaa olla rautaa", jatkoi akka.
"Hm! Vai rautaa? Miksi olisi se rautaa sitten?" jupisi Ivan Ivanovitsh itsekseen. "Onko se kauankin jo ollut isännällä?"
"Paljon mahdollista."
"Mainio pyssy!" jatkoi Ivan Ivanovitsh. "Minäpä pyydän sen omakseni. Mitä hän sillä tekee? Tai vaihdan sen johonkin. Onko isäntäsi kotona, eukkoseni?"
"Kotona on."
"Mitä hän tekee? Makaako?"
"Makaa."
"Se hyvä, silloinpa pistäyn hänen luonaan."
Ivan Ivanovitsh pukeutui, otti käteensä ryhmysauvan suojellakseen itseään koirilta, joita on Mirgorodin kaduilla paljon enemmän kuin ihmisiä, ja läksi.
Vaikka Ivan Nikiforovitshin talo oli aivan Ivan Ivanovitshin talon vieressä ja aidan yli oli helppo kavuta talosta toiseen, meni Ivan Ivanovitsh kuitenkin kadun kautta. Tältä kadulta oli poikettava kujaan, joka oli niin kapea, että jos kahdet yhden hevosen vetämät ajoneuvot osuivat siinä kohtaamaan toisensa, niin ne eivät voineet sivuuttaa toisiansa, vaan jäivät siihen siksi, kunnes ne takapyöristä vedettiin kumpikin taaksepäin kadulle. Jalankulkijan kukittivat takiaiset, jotka kasvoivat kahden puolen kujaa pitkin aidan vierustaa. Tälle kujalle päin olivat toiselta puolelta Ivan Ivanovitshin vaja ja toiselta Ivan Nikiforovitshin aitta, portti ja kyyhkystarha. Astuttuaan portin luo Ivan Ivanovitsh avasi rämistäen säpin. Sisältä kuului koirien haukuntaa. Mutta monikarvainen koiralauma juoksi häntäänsä heilutellen takaisin nähtyään tulijan tutut kasvot. Ivan Ivanovitsh astui poikki pihan, jolla oli kirjavanaan intialaisia kyyhkysiä Ivan Nikiforovitshin omakätisesti ruokkimia, melonien ja vesimelonien kuoria, paikoin ruohoa, särkynyt rattaan pyörä, tynnyrin vanne tai likainen poikanulikka, joka piehtaroi paitasillaan, sanalla sanoen: kuva, josta taidemaalaaja pitää. Tuulettumaan ripustettujen vaatteiden varjo peitti melkein koko pihan antaen sille jonkun verran viileyttä. Akka tuli Ivan Ivanovitshia vastaan kumartaen syvään, haukotteli ja jäi liikkumattomana paikoilleen seisomaan. Talon edessä komeili kuisti, jonka kattoa kannatti kaksi tammista pylvästä, – epävarma suoja aurinkoa vastaan, jonka kanssa tähän aikaan vuotta ei ole leikittävä, sillä se pusertaa etenkin jalankulkijasta kuuman hien aina kiireestä kantapäähän. Tästä saatamme ymmärtää, kuinka voimakas oli Ivan Ivanovitshin halu saada tuo välttämätön ase, kun hän lähti liikkeelle sellaisessa helteessä, vieläpä poiketen jokapäiväisestä tavastaan kävellä ainoastaan iltasella!
Huone,