813. Arsène Lupinin merkilliset seikkailut. Leblanc Maurice
minä löysin, hra päällikkö… Senhän omistajasta ei ole vähintäkään epäilystä, vai mitä?"
Se oli musta, pehmeä huopahattu ja vastasi annettua kuvausta. Sisäpuolella ei ollut mitään sisustusta eikä leimaa, ainoastaan hiuksi, jonka hra Lenormand korjasi haltuunsa.
"Mistä te tämän löysitte?"
"Palvelusväen portaiden toisen huonekerran siltamalta."
"Eikö muissa huonekerroissa näkynyt mitään?"
"Ei mitään; me olemme etsineet kaikkialta. On enää ensimäinen huonekerta jäljellä. Ja tämä hattu osottaa, että mies meni niin kauvas alas. Me tunnemme jo käryä, päällikkö!"
"Niin luulen."
Portaiden juurella hra Lenormand pysähtyi.
"Menkää takaisin komisariuksen luo ja antakaa hänelle määräykseni: hänen tulee asettaa kaksi miestä jokaisen neljän porraskäytävän alipäähän, revolveri kädessä. Ja heidän täytyy tarpeen tullessa ampua. Ymmärtäkää asia, Gourel: jos Chapman ei pelastu, ja jos tuo mies karkaa, niin minä otan eron virastani. Ajatukseni ovat haihatelleet runsaasti kaksi tuntia."
Hän nousi ylös portaita. Ensimäisessä huonekerrassa hän tapasi kaksi poliisia erään hotellin palvelijan saattamina poistumassa muutamasta makuuhuoneesta.
Edempänä hra Lenormand näki toisen poliisiryhmän tarkastavan kamaripalvelijattarien kaappeja ja erään pitkän käytävän päässä hän näki joidenkuiden muiden lähenevän nurkkausta – sitä käytävän osaa nimittäin, joka vei Rue Lafontainen varrella oleviin huoneisiin.
Äkkiä hän kuuli näiden miesten huutavan, ja he katosivat juoksujalkaa.
Hän riensi heidän perässään.
Poliisit olivat pysähtyneet käytävän keskikohdalle. Heidän jaloissaan, sulkien heiltä tien, makasi kasvot mattoa vasten ruumis.
Hra Lenormand kumartui alas ja kohotti hengetöntä päätä.
"Chapman", hän mutisi. "Hän on kuollut…"
Hän tutki ruumista. Kaulan ympäri oli kiedottu valkea silkistä kudottu kääre. Hän avasi sen. Punaisia tahroja näkyi, hän huomasi kääreen pitelevän paksua puuvillatukkoa niskakuopassa. Tukko oli veren liottama.
Taaskin oli siinä sama pieni haava – puhdas, selkeä ja säälitön.
Hra Formerielle ja komisariukselle ilmotettiin heti, ja he riensivät ylös.
"Eikö kukaan ole lähtenyt ulos?" kysyi etsivän osaston päällikkö.
"Eikö mitään yllätystä ole tapahtunut?"
"Ei", vastasi komisarius. "Jokaisen porraskäytävän juurella vartioitsee kaksi miestä."
"Kenties hän on mennyt ylös jälleen?" arveli hra Formerie.
"Ei… Ei…"
"Mutta jonkun on täytynyt kohdata hänet…"
"Ei… Kaikki tämä tapahtui jo melkoinen tovi takaperin. Kädet ovat kylmät… murhan on täytynyt tapahtua melkein heti tuon toisen jälkeen… heti kun molemmat miehet tulivat tänne palvelusväen portaita myöten."
"Mutta ruumis olisi nähty. Ajatelkaahan, ainakin viisikymmentä ihmistä on varmasti kulkenut tästä ohi kahden tunnin kuluessa…"
"Ruumis ei ollut täällä."
"Missä se sitten oli?"
"Ka, mistä minä tietäisin?" kivahti etsivän osaston päällikkö. "Tehkää kuten minä, tähyilkää omasta puolestanne! Puhelemalla ette voi mitään löytää."
Raivokkaasti kouraisi hän vavahtelevalla kädellään sauvansa ryhmyä ja seisoi siinä katseet ruumiiseen kiintyneinä, äänettömänä ja mietteissään. Vihdoin hän puhui.
"Hra komisarius, siirrättäkäähän hyväntahtoisesti uhri johonkin tyhjään huoneeseen. Toimittakaa paikalle lääkäri. Hra isännöitsijä, avauttakaa minulle kaikkien tämän käytävän varrella olevien huoneiden ovet."
Vasemmalla hra Lenormand tarkasti tyhjän huoneuston, johon kuului kolme makuuhuonetta ja vierashuonetta. Kahdessa niistä oli asukas, mutta kumpainenkin ulkona. Kolmannessa huoneessa he tapasivat vanhemmanpuoleisen englantilaisen naimattoman rouvashenkilön vielä makuulla, ja neljännessä lueskeli ja poltteli kaikessa rauhassa eräs englantilainen, jota käytävässä vallitseva hälinä ei ollut vähääkään häirinnyt.
Mikään etsiminen tai kyseleminen ei tuottanut tuloksia.
"Tämä on kummallista", mutisi tutkintotuomari – "todellakin…" Ja hän tunnusti nerokkaasti: "Olen yhä enemmän ja enemmän ymmällä… Kokonainen sarja seikkoja on minulle osittain käsittämättömiä. Mitä johtopäätöksiä te niistä teette, hra Lenormand?"
Lenormand oli ärähtämäisillään tuollaisen kärkevän vastauksen, joihin hänellä oli tapana purkaa ainaista huonoa tuultaan. Mutta silloin ilmestyi Gourel hengästyneenä paikalle.
"Hra päällikkö", hän läähätti, "tämä on löydetty… pohjakerrasta… konttorista… tuolilta…"
Se oli tavallisen kokoinen mustaan sarssiin kääritty mytty.
"Avasivatko ne sen?" kysyi päällikkö.
"Avasivat; mutta sisällön nähdessään he sitoivat sen ihan entiselleen… hyvin tiukalle, kuten näette…"
"Avatkaa solmut."
Gourel irrotti kääreen. Mytyssä oli päällimäisenä musta takki ja housut, jotka nähtävästi oli kiireisesti sullottu kasaan, kuten vaatteiden rypyt osottivat. Keskessä oli veren tahrima pyyhinliina, jota oli kostutettu vedessä, varmaankin siihen kuivattujen käsien jälkien häivyttämiseksi. Pyyhinliinan sisällä oli teräksinen kullatulla kahvalla varustettu tikari. Sekin oli punainen verestä, kolmen miehen verestä, jotka oli muutaman tunnin kuluessa syössyt surmaan näkymätön käsi kolmensadan isossa hotellissa liikehtivän ihmisen joukosta.
Palvelija Edwards heti tunsi tikarin hra Kesselbachin omaksi. Hän oli nähnyt sen pöydällä murhapäivän aattona.
"Hra isännöitsijä", sanoi etsivän osaston päällikkö, "pidätys on päättynyt. Gourel, menkää antamaan käsky, että ovet jätetään vapaiksi."
"Luulette siis Lupinin kyenneen luikahtamaan ulos?" kysyi Formerie.
"Näiden kolmen murhan tekijä on jossakin hotellin huoneessa, tahi pikemmin on hän eteisessä odottelevan yleisön joukossa tai vastaanottohuoneissa. Minun luullakseni hän asui hotellissa."
"Mahdotonta! Sitä paitsi, missä hän olisi pukuansa vaihtanut? Ja mitä vaatteita olisi hänellä nyt yllänsä?"
"Sitä en tiedä; mainitsen vain tosiasian."
"Ja aijotteko antaa hänen mennä? Hänhän tietenkin kävelee kädet taskuissa rauhallisesti pois."
"Se, joka sillä tavoin lähtee ilman matkatavaroitansa eikä tule takaisin, on rikollinen. Hra isännöitsijä, tulkaahan mukanani konttoriin. Minä tahtoisin tarkoin tutkia päiväkirjanne."
Konttorissa näytettiin Lenormandille muutamia hra Kesselbachille osotettuja kirjeitä. Hän ojensi ne tutkintotuomarille. Siellä oli myöskin vast'ikään Parisin pakettipostissa saapunut käärö. Käärepaperi oli osittain repeentynyt, ja Lenormand näki sen sisällä pienen mustapuu-laatikon, johon oli kaiverrettu Rudolf Kesselbachin nimi. Uteliaana avasi hän käärön. Laatikossa oli säpäleitä peililasista, joka oli nähtävästi ollut kiinnitettynä kannen sisäpuolelle. Siinä oli myöskin Arsène Lupinin käyntikortti.
Mutta eräs seikka hätkähdytti etsivän osaston päällikköä. Ulkopuolella oli laatikon pohjassa pieni sinireunainen lappu, samanlainen kuin se lappu, jonka hän oli ottanut lattialta siinä neljännen huonekerran huoneessa, josta savukekotelo oli löytynyt, ja tässä lapussa oli sama numero: "813".
III.
Tuntematon