Arsène Lupin taistelussa Sherlock Holmesta vastaan. Leblanc Maurice
teille oikeuden poistua tästä huoneesta… Ei minuuttiakaan sitä ennen, eikö niin?
– Mutta he voivat tulla väkivalloin sisään, ehätti herra Detinan sanomaan.
– Tehän unohdatte lain määräykset! Ganimard ei koskaan uskalla loukata Ranskan kansalaisen kotirauhaa. Meillä olisi aikaa pelata korttia. Mutta suokaa anteeksi, te kolme näytätte niin levottomilta, enkä minä tahtoisi käyttää väärin…
Hän laski kellonsa pöydälle, avasi salin oven ja kääntyi vaaleatukkaisen naisen puoleen:
– Oletteko valmis, ystäväni?
Hän antoi tietä naiselle, kumarsi vielä kerran hyvin kunnioittavasti neiti Gerboisille, poistui ja sulki oven jäljestään.
Ja hänen kuultiin eteisessä sanovan kovalla äänellä:
– Hyvää päivää, Ganimard, miten voitte? Viekää minulta terveisiä rouva Ganimardille. Minä tulen jonain päivänä hänen luokseen aamiaiselle. Hyvästi, Ganimard.
Uusi ovikellonsoitto, kova ja kiivas, sitten kuului koputusta ja ääniä portailta.
– Kolme ja neljäkymmentäviisi, sopersi herra Gerbois.
Muutaman sekunnin päästä hän päättäväisesti astui eteiseen. Lupin ja vaaleatukkainen nainen eivät enää olleet siellä.
– Isä! Et saa… odota! huudahti Suzanne.
– Odottaa? Sinä olet hullu! Olisinko hienotunteinen mokomalle veijarille. Ja puoli miljoonaa!
Hän avasi oven.
Ganimard syöksyi sisään.
– Tuo nainen… missä hän on ja Lupin?
– Hän oli täällä. Hän on täällä!
Ganimard huudahti riemusta:
– Me saamme hänet kiinni… talo on saarrettu!
Herra Detinan huomautti:
– Mutta keittiön portaat?
– Keittiön portaat päättyvät pihalle, eikä sieltä pääse pois muuta kuin portin kautta, kymmenen miestä vartioi sitä.
– Mutta hän ei tullut portin kautta. Hän ei siis poistukaan sitä tietä…
– Mistä sitten? vastasi Ganimard, – läpi ilmanko?
Hän veti erään verhon syrjään. Näkyi pitkä käytävä, joka vei keittiöön. Ganimard riensi juoksujalkaa sitä pitkin ja näki että keittiön portaille vievä ovi oli lukittu. Hän huusi ikkunasta poliisille:
– Eikö ketään?
– Ei ketään.
– Hän on siis huoneistossa! He ovat piiloutuneet johonkin huoneeseen! Heidän on ollut aivan mahdotonta päästä pakoon. Sinä Lupin, olet petkuttanut minua, mutta tällä kertaa minä saan kostaa.
Kello seitsemän illalla poliisipäällikkö Dudouis, joka hämmästyksekseen ei ollut saanut mitään tietoja, saapui Clapeyron-kadun varrella olevaan taloon. Hän kyseli taloa vartioivilta salapoliiseilta, sitten meni herra Detinanin luo, joka vei hänet työhuoneeseensa. Täällä hän näki miehen, tai oikeammin kaksi jalkaa, jotka liikkuivat matolla, kehon ollessa syvällä takan sisällä.
– Oh, oh! ähkyi tukahtunut ääni.
Ja etäisempi ääni, joka tuli aivan ylhäältä, vastasi:
– Ohoi, ohoi!
Herra Dudouis huudahti nauraen:
– Mutta, Ganimard, miksi te olette ruvennut nuohoojaksi?
Tarkastaja tuli esiin takasta kasvot mustina, vaatteet tuhkan peitossa, silmät kiiluen raivosta; häntä oli vaikea tunteakaan.
– Minä etsin häntä, hän ärähti.
– Ketä?
– Arsène Lupinia… Arsène Lupinia ja hänen ystävätärtään.
– Vai niin! Ja te kuvittelette heidän olevan piilossa piipussa.
Ganimard nousi ja laskien esimiehensä hihalle mustat sormensa sanoi raivosta käheällä äänellä:
– Missä he sitten olisivat? Täytyyhän heidän jossain olla. He ovat samanlaisia olentoja kuin te ja minäkin, lihaa ja verta. Sellaiset eivät haihdu kuin höyry.
– Eivät, mutta he katoavat kumminkin.
– Mitä tietä? Mitä tietä? Talo on saarrettu! Katolla on poliiseja.
– Mutta viereinen talo?
– Se ei ole mitenkään yhteydessä tämän kanssa.
– Toisten kerrosten huoneistot?
– Minä tunnen kaikki vuokralaiset: he eivät ole nähneet ketään, he eivät ole kuulleet kenenkään liikkuvan.
– Oletteko varma siitä, että tunnette heidät kaikki?
– Kaikki. Portinvartija vastaa heistä. Sitä paitsi olen varmuuden vuoksi sijoittanut miehen jokaiseen huoneistoon.
– Meidän täytyy saada hänet kiinni.
– Sitä minäkin sanon, sitä minäkin sanon. Meidän täytyy, ja me sen teemmekin, sillä he molemmat ovat täällä… he eivät voi olla olematta täällä. Olkaa rauhassa, jollei se onnistu tänä iltana, niin se onnistuu huomenna. Minä voin mennä nukkumaan sen asian takeeksi.
Hän meni nukkumaan todellakin, ja teki samaa seuraavana ja sitä seuraavanakin päivänä. Ja kun kolme päivää ja kolme yötä oli kulunut, niin ei hän ollut löytänyt kiinnisaamatonta Lupinia eikä hänen yhtä kiinnisaamatonta toveriaan, eikä hän ollut keksinyt pienintäkään seikkaa, jonka avulla hän olisi voinut tehdä pienimpiäkään johtopäätöksiä.
Siksi ei hän myöskään muuttanut ensi hetkellä lausumaansa mielipidettä:
– Niin kauan kuin ei löydy mitään jälkeä heidän paostaan, he ovat täällä!
Ehkä hän sielunsa sisimmässä horjui vakaumuksessaan, mutta hän ei tahtonut sitä myöntää. Ei, tuhat kertaa ei, mies ja nainen eivät katoa tuolla tavoin kuin lastensatujen pahat haltijat. Ja rohkeuttaan menettämättä hän jatkoi etsimistään ja nuuskimistaan, ikään kuin toivoen löytävänsä heidät jostain salaisesta piilopaikasta tai sulaneina yhteen talon seinätiilien kanssa.
SININEN TIMANTTI
Maaliskuun 27. päivän iltana Henri Martin-puistokadun varrella olevassa pienessä palatsissa, jonka hän oli saanut periä veljiltään kuusi kuukautta sitten, vanha kenraali paroni d'Hautrec, joka toisen keisarikunnan aikana oli ollut lähettiläänä Berliinissä, nukkui mukavasti nojatuolissa, hänen seuraneitinsä lukiessa hänelle ääneen ja sisar Augusten pöyhiessä hänen vuodettaan ja sytyttäessä yölampun palamaan.
Kello yksitoista nunnan, vastoin tavallisuutta piti sinä iltana mennä nunnakuntansa luostariin valvoakseen yötä luostarin johtajattaren vuoteen ääressä.
– Neiti Antoinette, työni on loppunut, minä lähden, hän ilmoitti seuraneidille.
– Hyvä on, sisar.
– Älkää vain unohtako, että keittäjätär on lomalla ja että te olette palatsissa kahdenkesken palvelijan kanssa.
– Olkaa aivan huoleti herra paronin suhteen, minä nukun viereisessä huoneessa, kuten olemme sopineet, ja minä jätän oven auki.
Nunna poistui. Vähän ajan päästä saapui Charles, palvelija, ottamaan vastaan määräyksiä. Paroni oli herännyt. Hän vastasi itse.
– Aina vain samat määräykset, Charles: tarkastettava onko huoneeseenne johtava sähkökellon johto kunnossa, ja ensimmäisen hälytyksen jälkeen on tultava alas ja juostava lääkärin luo.
– Kenraali