Juha. Aho Juhani
kuin tänne huuto kuulunee.
–Tehdään niin, ettet mitään kuule.
–Kyllä minä kuulen.
Juha sanoi sen semmoisella varmuudella, ett'ei siihen ollut sen enempää lisättävää. Miehet murjottivat, mutta Marjalta hän sai kiitollisen katseen.
–Ei olisi pitänyt tulla teiltä ollenkaan kysymään.
–Olisihan sen saanut tehdä niinkuin olisi tahtonut, mutta silloin ei olisi ollut enää taloon asiata.
–Kova onni sentään … kyllä ne nyt pääsivät.
Ja korvallisiaan raapien lähtivät miehet.
–Eikö pitäisi vielä mennäksesi varoittamaan vieraita? ehätti Marja—jos vieläkin minkä tekevät.
–Ei ne enää, kun kerran tulivat kysymään.
–Vaan saattavat lähteä jälkeen ja rajan takana ryöstävät ja tappavat?
–Tehkööt siellä, minkä tekevät. Eivätkä mahda heille mitään, kun kerran koskille pääsevät.
–Vaan mene kuitenkin varoittamaan.
–Oikeinhan sinä pyydät … oikein koreasti—
–Oikein koreasti, niinkuin vain osaan.
–Ei niillä mitään hätää … vaan saanhan mennä.
Siitä oli aikoja, kun Marja oli häneltä näin pyytänyt, näin hänelle ollut…
Hän nousi lähteäkseen, kun joku samassa kulki ikkunan ohitse.
–Siinä se nyt on, huudahti Marja.
–Kuka?
–Ka, se äskeinen mies.
Sisään tuli solakka, mustapartainen nuori mies, niin pitkä, että hänen täytyi taipua melkein kaksinkerroin matalassa ovessa, ja kun oikaisihe, pää orsia tavoitti. Hänellä oli käsivarrella kimppu säkkejä.
–Hei, siinähän isäntä! puhui hän. Terve talohon! Et tainnut tietää tulevani, kun ortesi noin matalalle salvoit? Terveheksi!—hän pisti kättä Juhalle. Terveheksi!—hän pisti kättä Marjalle, reippaasti, iloisesti, ääni heleän sointuva, hampaat välähtelevän valkoiset hienon kähärässä parrassa, ruskeissa silmissä viekasta veitikkaa ja huolettoman ilon kiiltoa.
–Mistä on vieras matkalla? kysyi isäntä.
–Jos sinulle, isäntä, sanon, mistä olen matkalla, ympäri pyörähtämäni pitäisi. Kemit, Sunkut, Arkangelit, Aunukset, Turut, Torniot! Myöt sinä rukiita?
–Jospa noita jonkin verran möisikin, olisiko paljonkin tarvis?
–Saanet nuo säkit täyteen, jo riittää tällä kertaa.—Ja hän heitti säkit Juhan eteen, kääntyen Marjaa tarkastelemaan.
–Montako niitä on?
–Katso, katso!
–Nytkö ne olisi heti täytettävä?
–Heti, heti—hän tarkasteli yhä Marjaa—ja saanen hevosen, millä heidät rantaan rahtaan?
–Eivätkö nuo tuonvertaiset tätä matkaa menne kantamallakin?
–Täytä sinä sitten säkit, minä sill'aikaa mieheni noudan?
–Anna heidän olla venheillään, kyllä minä nämä apunasi kannan.
–Hyvä on!
Juha otti säkit ja lähti niitä täyttämään. Vieras oli Juhalle puhunut, Marjaa katsellut, huulet hymyssä, silmä elellen. Ei tiennyt Marja, mitä sen huuli hymyi, mitä silmä iloitsi, mutta hymysi itsekin hauskalle vieraalle niinkuin vieraskin hänelle.
–Kuka sinä olet? Piikako?
–Siltäkö näytän?
–Äsken orjalta näytit lypsyryysyissäsi, vaan lienetkin tytär, vai miniäkö lienet?
–Emäntäkin lienen. Enkö emännäksi kelpaisikaan?
–Tuon?
–Senpä sen.
–Hän miehesi tuo—?
–On.
–Sinun?
–Minun, minun! Mikä siinä on, että sitä kysyt?
Vieras heilautti kättään.
–Hui hai, on sinulle liian vanha. Olet liian kaunis ja korea omaksensa, äijä rähjän.
–Äijä rähjänkö? Sano sitten, kun näet, minkälaisen säkin selässään kantaa.
–Vääräsäären, väkäleuan!—Vaan sinut olen nähnyt, kun tarkemmin katselen. Lienet se—ja se olet—se on pää, se ryhti—vaan oli hiuksesi silloin hajallaan.
–Minunko? milloinka?
–Toissa, kolmanna kesänä. Rannassa seisoit tuolla kosken poukamassa ja tukkaasi suit—ilkoisen alasti—minä venheessä alas viiletin?
–Sinäkö se olit?
–Jos sain purteni pysähtymään, mukaani otin.
–Otit?
–Otin. Maihin tulin, käden toisen kainalosi alle kietaisin, toisella jalat maasta nostin … niin tyttö helposti maasta nousee, sen kun silloin aina on pakko kätensä kaulaan kietaista—ja purteni pohjaan heitin!
–Noin vain keikahutit?—Kehuja olet, kuka lienetkin.
–Et tiedä, emäntä nuori, kuka olen?
–Ei naama nimeä sano.
–Et ole kuullut puhuttavan Uhtuan Shemeikasta?
Hän ojensihe, suoristihe, pani kätensä rinnalle ristiin—ei sulkenut tietä Marjan mennä, sitoi hänet silmillään siihen, missä hän seisoi, käsi pankon patsaassa.
–Uhtuan Shemeikka? sanoi Marja viivytellen.
–Olet kuullut puhuttavan?
–Se Karjalan kuulu? pääsi Marjalta.
–Se!
–Hilapan poika?
–Sen!
Juha kuului huutavan ulkoa.
–Mitäpähän äijä siellä pakisee?
–Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua, metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen polttajista, naisen ryöstäjistä… Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei saanut pysähtymään venhettään?—Marja teki tuvassaan jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa? »Väkäleuka…? vääräsääri?» Mutta ilman sitä vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä sinua katselen! En päly perääsi!—ja Marja vetihe pois ikkunasta. Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
–Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
–Uhtuan