Rautatie. Aho Juhani
sitä maar siinäkin.
–Mitäs minä nyt enää, mutta toista se oli silloin nuorra miessä ollessa—…Ja Matti kertoi kiiluvin silmin saman kertomuksensa, jonka joka kerta ennenkin oli jyväin maksussa kertonut. Se kertomus oli semmoinen, että kun hän vielä renkinä ollessaan tässä samassa pappilassa oli kerran ollut riihtä puimassa ja kun säkkiä kannettiin riihestä aittaan, niin ei muuan renki—laiska vetelys, mikä lie ollut, vaikka oli iso—ruvennut osastaan kantamaan … sanoi vain, ett'ei hän jaksa.—»Eikö noita ehkä saatane ilman sinuakin», oli Matti sanonut, vääntänyt säkin kummallekin olkapäälleen ja sanonut vielä sille rengille, että »jos haluttaa—hyppää itse säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan…»—Silloinpa oli pehtori tuonut rovastivainajalta (tämä nykyinen oli jo kolmas sillä sijalla Matin muistin aikaan) … tuonut ryypyn.
–Vaan mitäpä nyt enää jaksaisin, vanha mies … ei minusta enää ryypyn tienaajaksikaan.
–Ja eikö se Liisa siitä pitäen Mattiin mielistynyt? sanoi pehtori, joka ei ollut yskää ymmärtävinään.
–Mitähän lie tehnyt.—Soh, tamma—
Matti käänsi hevosensa takapihalle päin. Pehtori hyppäsi kannoille.
–Siitä pitäenpä se oli, kun Liisa ajatteli Matista, että tuo se nyt on se minun … kyllä minä tiedän!
Pehtori puheli siksi näin, kun tiesi, että se puhe oli Matista mieleen. Vaikka pehtori muuten oli ylpeänlainen mies, niin välistä hän laski leikkiä.
–Kyllä se oli, totta puhuen, siitä pitäen, kun se Liisa mielistyi minuun, vaikka ei se sitä ole kuulevinaankaan, kun sille sitä sanoo.—»Elä tok', huono rahjushan olet ollut kaiken ikäsi!» vaan sanoo, vaikka ei se niin ajattele.
–Eikös se ole itse Liisa Matille tunnustanut siitä pitäen ruvenneensa hänestä tykkäämään?…
–Mistä se pehtori kaikki tietää?
–Niin ovat ihmiset kertoneet.
–Eiköhän pehtori omasta päästään—?
–En minä—niin kuului Liisa itse sanoneen—
–Liisa itsekö?—ei se sitä sanomaan mene, vaikka kyllä minä sen silti tiedän, että niin se oli—luuli ennen rahjusmieheksi, mutta silloinpas näki.—Maasta se pienikin ponnistaa.
–Liisakin oli ennen riski tyttö.
–Noo!—(Matti repäisi rinnuksen rivakasti auki) liekö tuo nyt niinkään … semmoinen tavallinen terve ihminen—
Matti sitoi hevosensa reen sepiin kiinni ja katseli viekkaalla silmällä pehtoriin…
–Entäs pehtori—mitenkäs se on sen asian kanssa? … kertoipa se Liisa vähän joulupyhinä merkinneensä että—
–Että mitä?
–Että kyökkipiika ja pehtori—ja yhä viekkaammin katseli Matti pehtoria…
–Minäkö?—Ei! … akkain puheita!—Pankaahan toki vähän enemmän jauhoja appeeseen—
–Kyllä tämä riittää.
Pehtori päätti hämmästyttää Mattia uutisella, Sentähdenhän hän oikeastaan oli ruvennutkin puheisiin…
–Ei taida Matti tietää, että minä tulen kohta tatsuunamieheksi…
–Niin miksikä mieheksi?
–Tatsuunamieheksi.
–Mikäs mies se on se—?
–Se on semmoinen mies, joka näyttää tietä, että osaa kulkea, kun tulee tatsuunaan … päivällä lakua ja yöllä lyhtyä, valkeata, jos saa ajaa sivuitse, mutta punaista, jos pitää seisottaa.—Se on hyvä virka…
Matista se oli aivan kumma virka. Ei hän sitä kuitenkaan pehtorille sanonut.
–No minkätähden se pehtori lähtee pois tästä talosta? kysyi hän siihen sijaan.
–Rovasti on sukua Lapinlahden inspehtorille ja minä tulen Lapinlahden kirkonkylään.
–Ei taideta tarvita täällä omassa kirkonkylässä semmoista tiennäyttäjää—? sanoi Matti.
–Mitäs sitä täällä, kun se on siellä se rautatie—
–Rautako tie?
–Se, joka kulkee Kajaanista Kuopioon … ja pääsee sitä myöten ulkomaillekin, vaikka Helsinkiin, jos tahtoo.
–Sitä tietäkö?
–Niin, niin, ei muuta kuin istut vaunuun vain.
–Niin pääsetkö vaikka Helsinkiin?
–Yhtä kyytiä—!
–Eikö pidä syöttääkään välillä?
–Ei tarvitse … rautatien hevoset syövät juostessaan … tietääkö Matti, mitä ne rautatien hevoset syövät?
–En minä häntä—
–Ne syövät halkoja—
–Elkää toki, pehtori, vanhaa miestä … vai juostessaan halkoja? … en usko kuitenkaan.
–Halkoja ne syövät, vakuutti pehtori.
Mutta Matti katkaisi aina kaikki puheet, kun huomasi, että häntä narrattiin … ei hän ollut enää pehtoria kuulevinaankaan, puri huulensa yhteen ja työnsi valmiin appeen hamuilevan tammansa eteen.
Pehtorin mielestä ei enää maksanut vaivaa ruveta selittelemään; hän heitti avainnipun olalleen ja lähti vihellellen pirttiin päin.
–Luuli saavansa narratuksi—petyit, mies parka.
Matti peitti huolellisesti hevosensa loimella ja nahkasilla ja lähti rovastin puheille.
–Nyt ne mitattiin jyvät … kaksitoista kappaa … sen verran sitä pienestä mökistä,—sanoi Matti, kun oli tullut sisään ja istuutunut oven suuhun sille arkulle, jossa kirkonkirjoja kinkereille kuletettiin.
–Matti istuu peremmäksi—onhan täällä tuolejakin—
–Kyllä minä tässäkin.
–Täss' olisi piippu ja tupakkaa on tuolla.—Rovasti toi Matille piipun ja neuvoi tupakka-astian kakluunin reunalta.
Matti pisti piippuun, raapasi tulta ja sammutti tikun hyppysissään … sitten kantoi hän sen varovasti uuniin.—Vähän aikaa istuivat Matti ja rovasti mitään puhumatta. Rovasti keinutti keinutuoliaan, ja Matti puhaltaa tuhutteli pieniä savuja pitkän piipunvarren päästä.
–Tervennäkös se on saanut Matti olla? kysyi sitten rovasti.
–Tervennähän tuota on saanut Luojan avulla olla … vanhuushan se kuitenkin vain väliin tahtoo…
–Eihän Mattia toki vielä vanhuus … riski mies, kun kantaa vielä selässään puolen tynnörin säkin.
–Mistä se rovasti on sen kuullut?
–Näinhän minä tuon omilla silmilläni, kun kantoi selässään, niinkuin ei mitään—
–Niinkuin ei mitään?—Heh!—heh!—heh!—vai näki rovasti sen—?
–Minä, vaikka olen nuorempi mies, en jaksaisi liikauttaakaan.
–Kyllä rovasti toki jaksaisi—jaksoinhan sitä minäkin ennen nuorra miessä ollessani.—Ja Matti kertoi rovastille, että hän kun tässä samassa pappilassa entisen rovastin aikana renkinä ollessaan kerran oli ollut riihtä puimassa, ja kun säkkiä piti riihestä makasiiniin kannettaman, niin ei muuan renki—laiska vetelys mikä lienee ollut, vaikka oli iso—ruvennutkaan osastaan kantamaan … ei sanonut jaksavansa. Mutta silloin väänsi Matti kaksi säkkiä selkäänsä ja sanoi vielä sille rengille, että »jos tahdot, hyppää itse vielä säkkien päälle, niin pääset riikyydillä pihaan».—Pehtori oli silloin