Pamela vainottuna. Сэмюэл Ричардсон
vainottuna
Mikään ei estä lukijaa häiriintymättömästi tutustumasta tähän teokseen niinkuin tavalliseen "suuren yleisön romaaniin", ilman minkäänlaista ennakkovalmistelua, vaikka se ilmestyykin maailmankirjallisuuden vakaantuneita huippusaavutuksia edustavassa sarjassa, jollaisessa yleensä tarvitaan nykyaikaista johdantoa iäkkään esityksen pohjaksi. Pyylevän lontoolaisen kirjanpainajan tuote ei ole vieläkään erityisemmin vanhentunut käsittelyltänsä, eikä sen yleisinhimillinen sisältö kaipaa kääntäjän reunamuistutuksiakaan, paikallisvärityksen tai ajanviitteiden lisävalaistukseksi; sellaista asiatieto-luetteloakin klassillinen kirjallisuus kyllä enimmiten vaatii ollakseen täydesti tajuttavaa meidän päivinämme.
"Pamelan" lukijalle, kuten sanottu, ei tarjoa mitään välttämätöntä alkuopastusta se selvitys, että hän täten tulee tuntemaan maailman runsaimman kirjallisuudenhaaran lähtökohdan – romaaneista ensimäisen. Jos hänen luonnonlaatunsa on siinä vireessä, että Richardsonin henki löytää vastakaikua, niin tämä historiallinen seikka vain hiukan kartuttaa lukemisen tuottamaa mielihyvää, – ja toisaalta taasen on myönnettävä, että se tuskin on riittävä kannustin niille, jotka ilman tuota myötätuntoisen ymmärtämyksen edellytystä tahtoisivat pelkästä uteliaisuudesta väkisinkin tarkata läpi näin laajan teoksen. Mutta kun kaikki inhimillinen työskentely on edistyväistä laadultaankin, joten myös romaaneja on saatavissa sisällöltään ja rakenteeltaan etevämpiä kuin "Pamela", on tämän kirjan yleisestä asemasta huomautettava maltillisille tutkijoille, jotka haluavat ottaa selkoa lukemistonsa "klassillisuuden" perusteista ja saada yhtenäistä käsitystä ihmiskunnan henkisen luomistyön päävaiheista. Edustavimpia kaunokirjailijoita ja heidän merkitystänsä opiskellessaan ei voi sivuuttaa nykyaikaisen romaanin keksijää.
Samuel Richardsonin (1689-1761) rauhallinen elämänura on muutamalla sanalla novellinmainittu. Hän oli maalais-puusepän poika ja sai kaikeksi opilliseksi sivistyksekseen vain kyläkoulun tiedot, paitsi mitä satunnaisesti tuli myöhemmällä tutustuneeksi aikansa kirjallisuuteen. Pienestä pitäin sävyisänä ja hempeäluontoisena hän viihtyi paremmin tyttöseurassa kuin vallattomien poikien parissa, ja hän huolitteli nuorten ystävättäriensä rakkauskirjeitäkin kuntoon ensimäisenä ituna vanhuutensa kirjalliselle tuotannolle. Hän joutui seitsemäntoista ikäisenä Lontooseen kirjanpainajan oppiin, edistyi rehellisyydellä, uutteruudella ja hyvällä liikemies-älyllä, perusti oman kirjapainon, meni naimisiin entisen isäntänsä tyttären kanssa ja vaurastui vuosi vuodelta yhä huomattavampaan porvarilliseen asemaan. Hänen leppoisa olemuksensa saavutti runsaan ystäväpiirin, ja kun hän usein autteli asiakkaitansa – painatustöiden tilaajia esipuheiden ja omistuskirjoitusten kyhäämisellä kaikenlaatuisiin kirjasiin, sattui kerran niinkin, että pari kirjakauppias-ystävää pyysi häntä sommittelemaan "maittavaan muotoon" sarjan kotoisia kirjeitä, jonkunlaiseksi tavallisiin elämänsuhteisiin käytännölliseksi kaavioksi.
Richardsonilla oli silloin jo kuudes ikäkymmen alulla, kun hän ryhtyi tähän tehtävään, joka aavistamattomasti ikuisti hänen nimensä. Hänen onnellisena aatoksenaan oli antaa "kirjemalleille" syvempää inhimillistä mielenkiintoa siten, että kokoelmalla olisi yhtenäinen koossapitävä juoni ja opettavainen moraali. Ja kerran käytyänsä käsiksi työhön hän lämpeni laventamaan kuvailuansa ja menetti piankin näkyvistään alkuperäisen tarkoituksen. Sellaisesta satunnaisesta sysäyksestä on monta muutakin kirjallisuuden merkkituotetta sukeutunut – sitenhän esim. Dickensin ensimäinen suurteos "Pickwick-kerhon paperit" sai alkunsa tilauksesta, jonka piti toimittaa hupainen teksti muutamiin urheiluelämästä valmistettuihin kuvalaattoihin. Ihan läheltä Richardsonia on mainittavissa samanlaisena tapauksena, että romaanikirjallisuuden toinen uranaukaisija, Henry Fielding, joutui tälle alalle vain tahtoessaan tehdä pikku pilaa "Pamelasta".
Tämä kirjeromaani nimittäin oli Richardsonin kolmikuukautisen työn tuloksena. Sen toiminta on varsin yksinkertainen – meistä sitäkin enemmän, kun kirjanpainajamme romaani sai suunnattoman määrän suoranaisia jäljittelijöitä, joiden jäljittelijöitä on kaikkialla työssä vielä tänä päivänä. Mutta "Pamela" osoittausi aikalaisilleen uudeksi ilmestykseksi ja saavutti tässä ominaisuudessaan aivan tavatonta suosiota; vuoden kuluessa myytiin viisi painosta – siihen aikaan poikkeuksellinen menekki —, ja varsinkin naiset olivat hurmaantuneita kirjaan, ihan palvoen sen tekijää. Richardsonin viimeiset vuodet vierivät kunnian ja maineen sädekehässä, jonka loistetta lisäsi erityisesti vielä onnistuneempi romaani "Clarissa" (1748). Sitä ennen oli hän antanut houkutella itsensä kyhäämään "Pamelalle" jatkonkin, jossa päähenkilö esitetään avioliiton koettelemuksista suoriutuvana; tämä toinen jakso on kaikin puolin eri kirja, eikä tekijänsä tasalla. Vähemmin onnistunut on myös neljäs romaani, "Sir Charles Grandison", jossa – yhäti kirjetyylillä – esitellään Pamelan miehinen vastine. Richardsonia yleensä kuvataan tältä loistoajaltaan "pönäkäksi, punakaksi, turhamaiseksi, arkipuheiseksi pikku mieheksi". Voisi ajatella, että tässä on jotakin puolueellisuutta sen kiistan vaikutuksesta, joka syntyi hänen ja Fieldingin "leirien" kesken: mutta kaikesta päättäen hän ei tosiaan ollut mikään varsinainen henkevyyden edustaja, ja tuon vakinaisen naispiirin ainainen rajaton ihailu luonnollisesti teki tehonsa vaillinaisesti koulittuun porvarissieluun, – hänellä ei edes ollut meidän päiviemme Paul Bourgetin sisäistä ylemmyyttä ihastelijattariinsa verraten.
Silti "Pamelasta" koitui nykyaikaisen romaanikirjallisuuden perusteos, kuten sanottu; se esiintyi eri kehitysasteena kirjallisessa sepittelyssä eikä vain enemmän tai vähemmän pysyväisesti menestyneenä saavutuksena jo valmiiksi suuntaillulla kerronnan alalla. Ainoastaan tämä kirjallisuushistoriallinen merkitys on säilyttänyt Richardsonin esikoisen suurten uudempien edistysten rinnalla.
Näytelmä ja varsinaisen runouden päähaarat eepos ja lyriikka – ovat meille periytyneet oleellisissa piirteissään jo esihistoriallisilta ajoilta ja ammoin nostattaneet esiin kaikkein korkeimman tason mestareita. Kolmas niistä päämuodoista, joihin kaunokirjallinen luominen muovailee mielikuvituksen ainehistoa, – romaani, – ei ainoastaan jäänyt myöhäisimmäksi synnyltään, vaan vieläpä polveutuu siis vasta vuodelta 1740! Tahi jos hyvinkin laveasti tulkitsemme sitä todella venyvää käsitettä, jota nyttemmin romaanilla ymmärretään, emme kuitenkaan pääse muutamaa vuosikymmentä tuonnemmaksi, tämän kertomislaadun ensi alkua etsiessämme. Se ilmiö tuntuu nyt jälkeenpäin ajatellen omituiselta, kun tarinoiminen silti varmastikin on maailman vanhin taiteellinen kyky ja syvimmälle juurtunut ihmissydämeen. Saaneehan pitää selvänä, että ammatillisiakin jutustelijoita esiintyi jo ennen kuin järeimpiäkään luolapiirroksia kiveen kaiverrettiin. Kaikki varhaisin runous on pelkästään kertomista erityiseen poljentoon ja somisteluun sovitettuna. Tarinat, jutut, kertomukset ovat lapsen heräävän mielen ensimäisenä kirjallisena harrastuksena. Mikä siis pidätteli romaanin kehittymistä, vaikka se kaikista kirjallisista kertomisen tavoista tuntuu suullista juttelua likeisimmältä?
Syyksi ei näy olevan esitettävissä muuta kuin että näytelmä ja runous olivat kaunokirjallisen luomistyön ehdottomasti innoittavimpina muotoina päässeet kaikkivoittavaan vauhtiin niin pitkäksi aikaa kuin niillä vain riitti uutta elinvoimaisuutta kunkin aikakauden täydeksi viehäkkeeksi. Ne olivat vanhana sivistyskautena ja jälleen uudennuksen (renesanssin) herätessä yksinomaan vetäneet kaunokirjailija-kykyjä puoleensa ja tyydyttäneet sitä valiopiiriä, jolla oli tilaisuutta ja halua taidenautintoon. Ainaista kehittelyä ja kilvoittelua täytyi kuitenkin yhä tiheämpään ilmenevän ehtymyksen ja rappeutumisen seurata, niinkuin ihmiskunnan sivistyshistoria lakkaamatta jatkuu aaltoliikkein. Silloin kohdistettiin harrastusta aivan uusienkin sepitystapojen kokeiluun, ja askel askeleelta näemme maailmankirjallisuudessa romaanin ensi aihelmien ilmestyvän ja täydentyvän, kunnes se ilman Richardsoniakin olisi epäilemättä jo pian esiintynyt nykyisessä hahmossa jommallakummalla puolen Englannin Kanaalia, missä tämä virtaus viimeksi oli parhaiten voimistunut.
Toisaalta sitä yrittelyä suoranaisestikin muodosteli kaikki muu inhimillinen kehitys. Näytelmä on tarkoitettu esitettäväksi, varhaisempi runous samaten suullisesti lausuttavaksi; mutta kun keskiajan lopulla pääsi yleinen sivistysliike leviämään kirjapainotaidon keksimisen avulla, siirtyi esilukemisen sijalle itselukeminen: käsikirjoitusten syrjäytyessä painettujen kirjojen tieltä piankin ihan katosi se viimeinen muoto, jolla runous oli koettanut tyydyttää uutuudenvaatimuksia – runoromaani —, ja vanhoja aiheita oli sommiteltava sellaisiin muotoihin, jotka eivät lainkaan perustuneet lausunnallisiin kauneuksiin, sekä sellaisiinkin, jotka olivat helposti tajuttavia vähäisemmän yleissivistyksen saaneille, lukutaitoisten enemmistölle; tämän elpyvät henkiset harrastukset eivät myöskään voineet käyttää hyväkseen